Tarttis tehdä jotakin

Kehitys ei ole edistyksen synonyymi.
Työnvälitystoimistosta tuli työvoimatoimisto ja siitä TE-keskus.
Työtä ihmisille etsivästä, ihmisten ja yritysten yhteensaattamisesta, asiakasta palvelevasta kehitettiin kontrolli- ja byrokratiakeskus, jonka tärkein tehtävä on juoksuttaa turhaa tekemässä ja kiusata.  Tärkeämpää kuin työttömän (siis työnhakijan) toimeentulo on etsiä syitä viivyttää ja estää korvauksen saaminen mahdollisimman pitkään. Tiedän tapauksia, että viivytykset johtuvat toimiston omista virheistä, sen hukkaamista papereista, vain yhden, jopa kuukausia poissa olevan ihmisen oikeudesta tehdä päätöksiä, konelomakkeen tarpeettomista tekemisistä, kun se kuitenkin piti vielä tehdä uudelleen virkailijan koneelle.  Pienen pieni muotoseikka saattaa vaatia koko paperipinkan ja tietokonerumban uudelleen ja uudelleen, eikä tietenkään virkailijan sovi neuvoa, mitä puuttuu tai miten tulee tehdä, tee uudelleen ja tule viikon päästä.  (Siis muiden kertomaa: tiedän, että valtaosa tekee työnsä sydämellä ja kunnolla.)

No, tämähän ei ole kehityksen huippu.  Nyt on kurituslaki ”Aktiivimalli” kahdessa osassa.  Ja kohta loppuu koko toimisto, kun maakunta alkaa hallinnoida - niin, hallinnoida, ei välittää työtä tai välittää ihmisestä.

Olisikohan perustettava ihan oikea työnvälitystoimisto, johon ilmoitettaisiin avoimet työpaikat ja joka etsisi niihin sopivia ihmisiä asiakkaistaan?
Sinisilmä en ole: firmat toki hoitavat rekrytoinnin vähänkin vaativampaan itse.  Mutta olisihan edes kiva saada keskitetysti tietoa, mihin loistavia kykyjäsi tarvitaan.  Tai voisihan joku firma vaikka etsiä toimiston kauttakin ja löytää juuri sinut.

Toinen kehityskaari nähtiin Postissa.  Kuninkaan ja mahtimiesten kuriirin mukana alkoi liikkua myös kirjeitä.  Homma paisui kaiken kansan käyttöön, posti todella toimitti pyryssä ja sateessakin ja ajoissa lähetykset.  Mutta alkoi olla rönsyjä, lennätintä, puhelinta, pankkitoimintaa.  Lopulta postin kulku on sivuseikka, tärkeintä on bisneksen kannattavuus, toimipisteet ovat myymälöitä, asiakas palvelee itse itseään ja posti ei kulje nopeasti, ei edes tule jakoon joka päivä. Sopi muuttaa nimi Itellaksi, toiminta ei enää ollut posti yhteiskunnallisena peruspalveluna.

Niin että perustettaisiinko Posti.  Toiminnan tavoite ei oisi tuottaa voittoa, vaan olla osa infrastruktuuria, luotettava, nopea, koko maan kattava.  Ja pääosin verovaroin rahoitettu, toki jonkinlainen postimaksu yms. olisi.  Peuhatkoon nykyinen posti bisneksenä, mutta tasa-arvoisena kilpailijana.

Vetonauloja Lappeenrantaan

Turismi!  Sillä raha lohkeaisi.  Saimaa ei yksin riitä, tarvitaan jotakin houkuttelevaa, jotakin omaleimaista.
Siis parrat pärisemään, lyötiin  viisaat päät yhteen, raavittiin päätä.  Laadittiin aivoriihi.

Keksittiin!  Järjestetään satamatorilla vuosittainen festivaali, kutsutaan koolle omituisten otusten kerho.  Näitähän meillä eteläkarjalaisissa riittää!  Ideana olisi kilpailu: isosta joukosta karsittaisiin se kaikkein parhaiten Lappeenrantaa edustava, kuin Mr. Lappeenranta ikään!

Tuumasta (inch) toimeen.
Kilpailu aloitettiin mittaamalla pulssi, sillä pitäähän olla rytmiä veressä.

Heti alkuun oli vaikeuksia, kun lavalle pyrki ilmiselviä eläimiä.  Joku mies oli naisyleisön mielestä ihan sika.  Kaupungin liikennesuunnittelusta oli lähdetty oikein joukolla kokeilemaan, olisiko virkamiehestä edustamaan Lappeenrantaa, säästyisi pitkä penni ja liikennekin sujuisi paremmin, kun pojat olisivat muissa töissä.  Heiltä kuitenkin laitettiin paikalle aasi ja pöllö, jotka oli heti eläiminä hylättävä.
Torikauppias lavan läheltä innostui ilmottautumaan mukaan kisaan, mutta kun hän oli aika kettu, ei häntäkään kelpuutettu.  

Kilpailijat lavalle siis!  Oli vaikea työ saada kaikkia liikkeelle, useat piti taluttaa tai peräti kantaa estradille.  Eräs teki kaiken takaperin. Yhdellä oli silmät selällään, toisella oli nappisilmät, eikä hän nähnyt mitään, ei myöskään orvokkisilmäinen.  Kauriinsilmäinen oli yleisön suosikki, varsinkin kun hän rehdisti talutti lavalle silmät tapillaan olevaa.  Yksi tuli silmät leimuten ja hänet aseteltiin vähän syrjään muista ja kauas puurakenteista palovaaran takia.

Taluttaa piti paikalle myöskin parkettien partaveitsi, koska hänellä oli kaksi vasenta jalkaa.  Suuria vaikeuksia oli osua lavalle rasvatulla salamalla, kun taas se, jolla oli pää kolmantena jalkana, koki vaikeuksia lavan portaita noustessaan.  Mutta oli sellaisiakin kilpailijoita, jotka eivät kerta kaikkiaan tienneet minne mennä: oli täysin päätön, yhdellä oli päänä kaali, yksi oli koko ajan suuna päänä.
Pässinpääkin pyrki kilpailuun, melkein ehti jo lavallekin, mutta todettiin eläimeksi.  Puupää sen sijaan kelpasi, tyypillisenä lappeenrantalaisena.
Lemiltä saapuneella kilpailijalla ei myöskään ollut päätä, sillä lemiläisethän tekevät kivinavetatkin omasta päästään.
Kusipää kunnallispoliitikko pyrki lavalle, mutta ohjattiin vessan kautta.   Eturivin yleisö kavahti vähän taaksepäin äkillisen sadekuron takia, kun lavalle kiipesi mies pilvi otsalla.

Yksi valitti tunnottomuutta jalassaan, oli vähän kaatunut pyörällä.  Mutta se oli vain puujalka ja tämä kilpailija keksikin kertoa puujalkavitsejä.  Kieli vyön alla tullut tarvitsi myös apua portaissa, onneksi hän sattui olemaan kiinni erään miehen välikädessä.  Tämä luuli sijoittuvansa hyvinkin, sillä hänellä oli myös peukalo keskellä kämmentä ja jopa nakkisormet!

Lavalle kipusi myös kaksi nenävammaista.  Toisella oli nenä pitkänä, ja hän urputti koko ajan, että oikeastaan hän ei ymmärrä, miksi pitäisi olla erikoinen menestyäkseen.  Toinen oli ihan hiljaa, hänellä kun oli nenä niskassa eilisen nakkarijonokahinan jäljiltä.
Yhdellä oli suu messingillä, mutta hän ei juuri menestystä odottanut, sillä kaupunkihan on täynnä torvia.

No päästiin sitten esittelemään kilpailijoita.  Mutta joillekin piti löytää tulkki.  Yksi kun puhui täyttä hepreaa, toisella oli kieli solmussa.  Ja yhdeltä haastattelija joutui kyselemään selän takana, hänelä kun oli koko ajan suu selällään.   Ja yhdellä poliitikolla oli kuin olikin kaksihaarainen kieli.
Haastattelija joutui istumaan lavalle, kun yksi kilpailija oli niin alhaalla ja nauroi maha kippurassa.  Totta kai nauroi: toinen kilpailija heilui lapion kanssa lavan edessä, hänellä oli monttu auki.

Kesken kaiken tarvittiin lääkärin apua, sillä oli kiireellisesti pelastettava mies, jolla oli hattu päässä, sukka ja kenkä jalassa.

Viimeisenä lavalle saapasteli karjalainen mies käet taskussa.  Mutta hän joutui luopumaan kisasta, kun käet iloisesti kukkuen lensivät tiehensä.

Oli yleisöäänestys, oli raadin pisteet.  Tuloksia odotellessa itse pyrkyripuolueen  paikallinen puheenjohtaja, valtuuston napamies  näki tilaisuutensa tulleen ja nousi lavalle pitämään puheen aiheena sote.

Ja silloin niin yleisön kuin raadinkin silmät avautuivat.  Meillä on salillinen jo valmiiksi valittuja friikkejä, kaupunginvaltuusto.

Ja markkinamiehet pantiin asialle.

Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää

Aamulenkki, ihan tavallinen hiukan yli seitsemän kilometrin rauhallinen kävely.  Rantaa, metsikköä, puistoa.  Ja aistit valppaina. Silti aikaa ajatella.
Mutta kun on aina oikeassa, kun kerran kirjoittelee blogia, on muutakin ihmettelemistä kuin luonto.
Ihminen, ihmeistä suurin, tekee ja jättää tekemättä.

On helpompi laittaa varoitusmerkki kuin korjata tiepohja.  Vastuun siirto autoilijalle on tärkeää, tärkeämpää kuin tien kunto.  Samaa vastuunsiirtoa, nyt jalankulkijalle, on laittaa talveksi kyltti ”Ei talvikunnossapitoa”.  Nopeusrajoitus on myös kätevä.

Simolantiellä on kaivauduttu tien ali, pyörätien suuntaisesti ja pihoihin.  Ajotie on saatu nopeasti käyttöön, tottahan sen nopeimman on aina nopeimmin päästävä.  Ja sitten pelit seis: jossakin on varmaan tärkeämpi työmaa kuin putkien piilotus (kaukolämpö?).
Siis työmaa seisoo, ei liiku kone, ei aherra työmies.  Mutta komeasti on pyörätie aidattu ja tolpitettu suljetuksi, kevyt liikenne pakotetaan kahdesti ylittämään kaupungin pääsisääntuloväylä, vaikka täysin turvallisesti voisi kulkea hyvin aidatun ja suojatun montun viertäkin - ja kuljen, niin jalan kuin pyörälläkin.  Laiskuuttaanko on jätetty aidat aukaisematta, vaikka työmaa seisoo.  Vai unohtuiko?

Viikonloppu tai peräti loma.  Ei ketään missään töissä, ei liiku koneita työmaalla.  Usein on jopa väliaikainen hyvä tienpinta laskettu.  Ja sama kolmenkympin, viidenkympin rajoitus tönöttää tukkeenamme kuin arkenakin, työmaa-aikana
Kuka sitä noudattaa? (Minä). Kilometrikaupalla jyrräät menemään, jono kasvaa, taitavammat ja joustavammat hermostuvat takana ja ennakoivat rajoituksen päättymisen jo kilometrejä ennen sen loppuista.  Varsinkin mopomies joutuu koville: luulisi, että kun on kolmenkympin rajoitus, moposta ei olisi ihan pakko ohi päästä täysin tilasta ja paikasta riippumatta, vaikka mopo menisikin siinä vain vähän ylinopeutta.  Unohdus?  Tahallinen kiusanteko? Tarkoitus opettaa, että lakeja ei tarvitse noudattaakaan, jos ne eivät juuri minulle sovi?  Liikenne tuntuu muutenkin olevan se paikka, jossa ihminen itse saa päättää, mitä noudattaa ja mitä ei - kunnes kolahtaa, ja silloinkin on aina se toinen osapuoli väärässä, joustamaton ja taitamaton?

Tie korjataan, tulee keskikoroke, siirretään kevyt liikenne omalle väylälleen.  Avarretaan risteykset ja tehdään kunnon liittymät poistumis- ja kiihdytyskaistoineen.  Kelpaa posottaa.  Mutta mitä tapahtuukaan?  Nopeusrajoitusta lasketaan, vaikka kaikki muuttui turvallisemmaksi.  Taas opetetaan autoilijaa, että saa itse päättää, noudattaako rajoitusta vai onko joustava.  Huippuesimerkki tästä on Mikkelissä Vatilasta suunnilleen ABC:n kohdille, järki ei sano syytä seitsemäänkymppiin.  (Minun filosofiani mukaan minun ei tarvitse tietääkään syytä, merkin asettaja on asian tutkinut.)

Nopeusrajoitus ei siis koske kaikkia?  Erityisen selvää on, että todella raskas liikenne ajaa aina rajoittimen sallimaa pientä ylinopeutta ja siis hankaloittaa ohituksia ja tunkee peräkonttiin kahdeksankympin tiellä.  Ei ole yksi kerta, kun olen Mikkelintien satasen alueella ohittanut rekan, joka sitten taas ilmestyy peräkonttiin kahdeksankympin alueella, jopa ohittaa.  Ja kohta taas on ohituskaista ja rallatan ohi.

Uusi pikkuongelma ovat vaihtuvat rajoitukset.  Kun on ihan pikkuinen kohta, jossa rajoitus olisi tarpeen, koko kahden risteyksen väli on merkin mukaan ajettava joskus hyvinkin hitaasti.  Ja se väli voi olla pitkä, esimerkiksi Toivakasta Kanavuoreen asti olen joskus jyrryyttänyt viittäkymppiä, kun ei loppumerkkiä missään ollut.

Sallittu mopoille.  Onneksi ei "Pakollinen mopoille".  Todennäköinen logiikka merkeissä on, että jalankulkuliikenne on harvaa ja väylä on riittävän tilava.  Mutta käytäntö?  Kiusanteko tuntuu joskus merkin/merkittömyyden perusteelta.  Esimerkiksi Kesämäenkadun päästä lähtee noin 30-metrinen kevyen liikenteen väylä, avara, hyväpintainen, vähän kävelty kohti Mattilaa.  Mutta ei: mopomies kiertää Lentokentäntielle ja risteykseen kivasti puolisen kilometriä päästäkseen siihen 30 :n metrin päähän.  UPM:n kiertävällä tiellä saa ajaa pyörätiellä, mutta lähdepä kohti Vehkataipaletta, Luukkaansalmen sillalle päin, saat mennä kadulle ja kiertää.  Ja kun tulen aamulenkiltä esimerkiksi Mikonsaaresta tai Savistosta, saan ajaa pyörätietä ennen siltaa parkkipaikalle asti ja siirtyä älyttömässä paikassa ylämäessä ja ahtaalla sillalla ajoradalle.  Usein merkillä sallitaan ajo toiseen suuntaan, esimerkiksi Kaukaalta saat tulla Etelä-Saimaan nurkille, mutta et toisinpäin - kyllähän siinä on merkki, mutta se on selkä kohti tulijaa, loistoasennus vai ilkivalta syynä.  Ajatus moposta pyörätiellä on minusta kammottava, omani painaa sen 104 kiloa ja äijä (nyt) 78, vauhtia mielellään pitäisi sen 45km/h, mutta koiranfleksit, lastenvaunut, pyöräilevät koululaiset ja bussista sumeilematta eteen poukkaavat kulkijat ovat pelottava yhdistelmä.

Teimme (vajaat sata vuotta sitten) kivipolun pihaan.  Olipa meillä oikea ajatus, kerrankin.  Kuljimme pihalla ja katsoimme, mihin kohtaan se polku alkaa muodostua, vasta sitten aloin istuttaa kivilaattoja.
Tuli oikeaan paikkaan polku, pihanurmi saa edes mahdollisuuden kestää.
Mutta kuljepa kaupungin puistojen polkuja tai muita rakennettuja kävelyväyliä!
Kartalla varmaan näyttää hienolta, kun on suoria kulmia, on ihan sen näköistä, että ihminen hallitsisi luontoa, hyvä me!  Mutta käytännössä ihmiset eivät kierrä, vaan menevät siitä, mistä on järkevää, vaikka oikaisu olisi vain viisi metriä.  Huippuesimerkki on Pusupuistossa (Virallinen nimi on sievistellen Vanha puisto).  Siellä on esimerkiksi virallinen polku molemmille puolille, muodostuu kolmio.  Ja totta kai kulkijat oikaisevat, tekevät tarkalleen "korkeusjanan", koska suojatie ei osu kummankaan virallisen polun kohdalle.  Sankarihautausmaalla on samankaltainen tilanne.  Viralliset polut tekevät suoria kulmia, kulkijat eivät.  Tietenkään eivät.

Kaupungin liikennesuunnittelu on varmaan käynyt opiskelemassa, mitä ei pidä tehdä.  Moni ratkaisu on aivan omituinen ja vaatii vuosien tottumisen.  Turisti se on ihmeissään...
Miksi esimerkiksi pitää kääntyä ja näyttää vilkkua, kun pysyy samalla kadulla? (Kauppakatu kauppakeskus Gallerian kohdalla)
Myllymäessä (venäläiset) turistit pyrkivät Tokmanniin, Puuiloon, Friitalaan, Biltemaan, mutta ajavat oikeaa kaistaa (kiltisti, opetettu on).  Opasteessa lukee Myllymäki ja hups: juuri ennen risteystä he hoksaavat, että tästä ei näihin kauppoihin pääsekään ja jo monta kertaa on äkkipoukkaisulla kiilattu eteeni kääntyvien kaistalta.  Kas kun em. kaupatkin ovat Myllymäen kauppakeskusta.  (Joka Myllymäki, se mäki, on aika kaukana, noin oikeasti.)

On niin paljon ihmettelemistä, että säästän ensi kertaankin jotakin.
Kuvahan ei liity mitenkään tähän juttuun.  Ihmettele sitä...

On kelejä pidellyt

Soikkeli, Torkkeli ja Siekkeli asuvat pikkukaupungissa.  Mikkeli on ihan kiva paikka asua, jos ei ole kovin ronkeli.  Eivät olleet pojat ronkeleita muutenkaan, heille maistui kokkeli ja rinkeli, joita jakeli ja leikkeli rouva palkaksi siitä, että nostettiin mankeli miehissä käyttöön, siinä tarvittiinkin jo muskeli.  Sanoi rouva: - Olet oikea enkeli! Kenelle heistä?  Oli naamalla melkoinen pakkeli.

Yksi oli purjehtijamiehiä, olivat tuttuja niin naakeli kuin snorkkeli.  Toinen teki halkoja mielellään, hänellä oli sirkkeli.  Yksi oli tehnyt lukkohommia, tiesi kyllä mikä on reikeli tai sakkeli.  Jokaukkeli oli lintumiehiä, ja joukolla oli bongattu juuri nakkeli.
Joka ukkeli ampui mielellään.  Sai nikkeli kyytiä!  Hylsyt kukin nakkeli talteen ja latasi uudelleen, saakeli, kukas niitäkään tuhlaisi.

(Torkkelilta oli unohtunut vetskari auki, ja vilahti melkein kikkeli, ja kaverit sanoivatkin häveliäästi:
 - Piilota nokkeli!)