Analogian huippu

 Opettaja kiskoo verhoja ikkunan eteen.  Peittää, mitä peittää: luokkaan tulee edes jonkinlainen hämärä sentään.

Kaikki tietävät, mitä tapahtuu.  Saamme katsoa rainoja!  Kolmanneksi parasta koulussa on se, parasta on kävellä elokuviin Peltolan koululle, toiseksi parasta on laulutunti ja opettajan kädet pianolla.

Ja raina, se on raittiusraina.  Opimme kertalaakista, että jos kerran kokeilee tupakanpolttoa, kohta alkaa polttaa vakituisesti, maistaa viinaa, tulee juopoksi, ajaa perheensä ulos pakkaseeen ja joutuu vankilaan.

Hui kauheaa: Aapo jäi juuri kiinni tupakoinnista koulun halkopinon takana!

Jos nyt tekisin rainan  -  mikä se on edes, kysyt  -  tekisin sen tietenkin rokotuksista kieltäytyjistä.  Minun vankan mielipiteeni mukaan he ovat vielä pahempia kuin salaa tupakoinnin aloittavat.

Oikeasti: millä oikeudella rokotevastainen päättää epidemian jatkumisesta, rajoituspakosta, toisten(kin) terveydestä, jopa elämästä ja kuolemasta.

Siis tähän tapaan!

Äiti kielsi kastelemasta haalaria ja kenkiä, mutta minäpä hypin lätäkössä, koska se oli minusta kivaa.  Jakun kerran siitä tuli paha mieli, en syönyt maksalaatikkoa, minulla oli silti oikeus jälkiruokajäätelöön.  Läksyjä minun ei tarvinnut tehdä, koska peliin minulla on oikeus eikä aikaa jää.  Koulumatkalla oikaisin nurmikon yli ja naureskelin mummolle, joka odotti punaisissa jalankulkuvaloissa.  Pyörällä osasin ajaa ilman käsiä.  

Mopon viritin kulkemaan ainakin kahdeksaakymppiä, ja kypärän jätin kotiin kun lähdin kiusaamaan ihmisiä.  Vain huonot ajajat noudattavat rajoituksia.  Saan myös oikoa pihojen läpi ja ajaa kaikkia pyöräteitä mopollani.  Viinaa ostan joka perjantai, olenhan jo 16, rahaa saan ottamalla talousrahoista.  Huumeitakin kokeilen heti, kun niitä jostakin saan.  Illalla lähden kavereitten kanssa kylille, pitää muistaa ottaa puukko  mukaan, siellä kun on niitä mamuja ja homoja.

Vittu kun tämä maa on yksi holhousyhteiskunta!  Opettaja pyysi iskää koululle, vaikka minähän se lintsaan eikä iskä.  Pitäisi muka saada  joku päästötodistus ja viela jatkaakin koulua: ihan hyvinhän Anakin pärjää, sossu maksaa, eikä se mitään koulua loppuun käynyt.

Ajatus taisi tulla jo selväksi?  Elämä on täynnä valintatilanteita.  Ratkaisevaa voi hyvinkin olla ihan muu kuin oma tai toisen etu: itsekkyys, laiskuus, hetkellinen menestys tai hyväksikäyttö, omien oikeuksien yliarviointi, piittaamattomuus, tietämättömyys, huonot mallit…

Oikkeus johonkin on velvollisuus johonkin.  Konkreettisimmillaan näin on lapsen oikeuksissa, ne ovat suoraan aikuisten velvollisuuksia.  Vapaus on vastuuta.

Nuoriso liikkeelle

 Onko pelkästään stereotypinen kuva nuoresta, joka vain istuu ja pelaa?  Onko vain vanhan ihmisen narinaa, nuortahan ”kuuluu” haukkua ja syyllistää.

Vai onko totta: miksi viidesluokkalainen ei edes pääse kyykkyyn, miksi niin monet ovat jo lapsena vaarallisen ylipainoisia?  Alkaako elinajanennuste todellakin laskea?

Me hyvikset eli 40- ja 50-luvuilla syntyneet kyllä liikuimme. Juu ei, ei ollut susien potkimista, koulumatkaa ei ollut hiihdettävänä 20 kilometriä ainaisessa umpihangessa.  Mutta liikkumaan ei lähdetty, liikkuminen oli luonnollinen osa elämää.  Leikkikin oli liikuntaa.  Kuvaavaa on, että mm. uimakouluun mentiin uimalla (kilometri), urheilukentälle usein juostiin Lemillä se 1.5 km eikä matkoja tajuttu liikunnaksi.

Kun koulupoikana nenänsä ulos sai, oli vastassa heti iso porukka.  Syntyi pihapeli, esimerkiksi yhtä maalia jalkapallolla tai vaikka jääpallomailoilla, lähdettiin valleille mäenlaskuun, hiihtämään , pelaamaan neljää maalia, urheilukentälle.  Metsä vieressä antoi mahdollisuuksia esimerkiksi pumsotaan tai valohippaan tai kiipeämiseen.  Kukaan meistä ei kai tietoisesti mennyt harrastamaan tai liikkumaan, mutta liikunta oli niin monessa läsnä.  Suuret ikäluokat ja isot perheet, luontevat suhteet naapureihin, sopivasti vähän vanhempia joukossa neuvomassa, ja kas, mehän liikuimme.

Olennainen juttu on, että liikkumaan ei tarvinnut viedä, liikunnan harrastamiseen ei tarvinnut varata aikoja.  Siinähän se Kimpinen oli vieressä, metsä ja mäet, ladut ja seikkailut ihan lankkuaidan takana.  Oli hiihtomajoja, liikenne niin vähäistä, että pyöräillä sai ja uskalsi.  Ulkona oltiin paljon.

Kaikki ei sentää pelkkää auvoa ollut.   Kun oli pienikokoinen, oli lähes vuotta nuorempi kuin muu luokka, liikuntataidoilla hankki, piti hankkia,  statusta ja itsetuntoa.  Kai?  Isä palkitsi, so.  myhäili ja oli ylpeä  nimenomaan liikuntasuorituksista. Liikuntavälineiden rikkoontuminen ei todellakaan ollut katastrofi.  Mutta ainainen kilpailutilanne ulottui liikunnasta sitten moneen muuhnkin asiaan, mikä ei todellakaan ole pelkästään positiivista.

Tuli uusi lasten ja nuorten liikuntasuositus.  Tuli tarpeeseen!  Mutta suositus ei ole sama kuin toiminta.  Ovatko faciliteetit ja mahdollisuudet siinä mallissa, että lapsi voi itsenäisesti liikkua, liikkua osana normaalielämää.  Kyllä, lapsen saa viedä harrastamaan, mutta lapsen pitää saada omaehtoisesti ja halusta liikkua.  Lähiliikuntapaikat ja lähiluonto ovat avainasemassa. Isät ja äidit myös liikkeelle: se ensimmäinen oma latu pitää tehdä ja se hyppyri rakentaa, kirkonrotan ohjeet saada ja retkillä käydä yhdessä.

Liikunnasta tulee saada elinikäistä, ei hetken harrastus.