Luonnonlakeja

Murphyn laki sanoo, että jos jotakin (ikävää) on mahdollista tapahtua, se tapahtuu.
Tästähän seuraa, että pyrimme tekemään tapahtumisen mahdottomaksi, esimerkiksi turvavälineillä, tiukoilla säännöillä, jopa holhouksella.  Myös pyrimme minimoimaan vahingot, kun kuitenkin vahinko sattuu, vaikkapa vakuutuksella.

Yksi luonnonlaki on Tyhjän tilan täyttymisen laki.  Teilläkin!  Hankit komeron tietylle tavaralle: vuoden kuluttua juuri sitä tavaraa on vaikea saada mahtumaan hienoon komeroosi.  Rakennat vaatehuoneen, ja ennen pitkää siellä onkin kaikkea muuta niin paljon, että vaatteet eivät sinne mahdu.
Itse siirsin aika monta entistä keittiönkaappia kuuriin, jotta työkalut olisivat siististi ja saatavilla.
Yllättäen kaapeissa onkin lähinnä astioita!
Mopotelttahan onkin sitten ihan oma lukunsa: siellä on pressuja, lannoitesäkkejä, puutarhakalusteita, ruohonleikkuri, polttoaineita ja satunnaisesti mopo.

Tulojen riittämättömyyden laki toimii ihan virallisissa yhteyksissäkin.  Rikas saa paremman päivärahan tai isomman korvauksen jostakin viranomaisen virheestä, eilen viimeksi ihmettelin tuomioistuimessa tuomitttua korvausta parin viikon aiheettomasta vapaudenriistosta.  Saat sitä isomman bonuksen eli maksat vähemmän/ostettu tuote mitä enemmän sinulla on varaa ostaa.  Pankki maksaa parempaa korkoa isolle pääomalle.  Lisääpä tähän vielä rikkaan useammat hyväveliverkostot ja ns. ilmaiset lounaat.
Mutta ihan tavallinen ihminen kokee tämän luonnonlain joka päivä.  On tultu jotenkin toimeen, ehkä saatu jotain hankittuakin ja eletty tuloilla kunnon elämää.  Saat palkankorotuksen, ja kas, alta aikayksikön menosi ovat sopeutuneet uuteen tulotasoosi ja niukkuus jatkuu.  Eikä kyse ole inflaatiosta, vaan omasta toiminnasta.

Jokainen laihduttaja tuntee jojolain.  Painoa kyllä saadaan alas, mutta annapa olla, kohta läski lätisee taas huomenensa vessan peilissä ja puntari näyttää väärin.  Ihan varmasti kaikki tietävät, että pitäisi tapahtua koko elämäntavan pysyvä muutos, mutta silti jaksetaan uskoa aina uusiin konsteihin ja ihmedieetteihin.  Tähän on hyvä markkinamiehen napata kiinni, ja kyllä nappaakin.

Aineen häviämättömyydellä on oma lakinsa.  Mutta tavaroiden häviämisellä on myös!  Luulet nopeasti nappaavasi mukaan jonkin tavaran esimerkiksi kiiretilanteessa, ja voit olla varma, että se ei omassa paikassaan ole.  Lankapuhelinaikana kävi säännöllisesti niin, että mystillisesti juuri käyttämäni työkalu katosi jonnekin matkalla työkohteesta puhelimeen.  Nyt tämän lain momentti toimii niin, että vuorenvarmasti kätesi ovat maalissa tai rasvassa, kun pitäisi vastata puhelimeen.  Tai kännykkä on toisessa tilassa, keskeytät homman, juokset vastaamaan lehtimyyjälle tai sitten juuri ja juuri et ehdi.  Nyt emme sitten mistään löydä kylmäkalleja, ne eivät ole kylmälaukussa tai siinä muovipussissa kuurissa tai... no, ne ovat hyvässä tallessa?
Häviämislaki esimerkiksi piilotutti aikanaan mummin tallelokeron avaimet ja hänen asuntonsa osakekirjat, oli veikeää perukirjoituksessa ja koitui kustannuksia.

Aikalaissa on moniakin alioita.  Kiiremomentti on yksi.  Jos on kiire, kuljetuksesi myöhästyy, joudut ruuhkaan, poliisi sen ainoan kerran haluaa puhalluttaa, on tietyö ja pitkä pysähdys.
Toinen tämän lain momentti vaatii, että arvioimasi työaika ylittyy moninkertaisesti, jos ajattelet kunnollista tekeväsi.  Vimeksi näin kävi maalatessa, pohjatyöt ja korjaukset piti tietysti tehdä hyvin.
Jos istut oikein tylsistyneenä vaikka junassa, totta kai se myöhästyy, myöhästyy joka asemavälillä lisää.
Kaaosmomentin eräs kohta estää riittävän nukkumisen ja jopa halun levätä silloin kun siihen on suurin tarve tai ainakin tilaisuus.  Kuka on joskus nähnyt päiväunille haluavan lapsen?  Kuka aikuinen olisi taas saanut halutessaan ottaa nokoset?
Murkku tarvitsisi unta noin kolmanneksen enemmän kuin hän nukkuu.  Aikalain kaaosmomentti kuitenkin pakottaa häntä siirtämään elämäänsä kohti yötä, jopa hänen melatoniinitasonsa laskee juuri väärään aikaan.
Aikalain yhtaikaisuusmomentti vaatii, että kaikki mahdollinen asiaan vaikuttava sattuu juuri samaan aikaan.  Juuri kuulin oivan esimerkin.  Dementin vanhuksen omaishoitaja joutui sairaalatutkimuksiin.  Pojalla on työpäivä, josta ei voi olla pois.  Miniä järjestelee lapsenlapsen kanssa ristiäisiä, ja olisi vielä oltava kuljettamassa erästä sukulaista hautajaisiinkin.  No, minä joutomies pääsen hautajaiskeikalle, se omaishoitajankorvike on vielä hakusessa, mummo ei voi olla yksin. Tavallisin tämän momentin sovellus toki koskee yhtaikaisia, sinua kiinnostavia tapahtumia, joista vain toiseen pääsee, jos siihenkään, kun yhtaikaisuusmomentti aikaansaa jotakin muuta.
Aikalain momentti 26 on Yllätysmomentti.  Sovittu tai muuten tärkeä aika vaatii säännöllisesti huudahduksen: - Joko se nyt on!  On vähällä unohtua - joillakin unohtuu - hammaslääkäri- tai kampaamoaika tai pitkään haettu yhteinen tapaamisaika.  Loma on pirullinen tämän momentin sovellus: jos jotakin on päätetty tehdä lomalla, loman lopussa muistetaan ja tulee kiire tai sitten ajatuksesta luopuminen.

Varmaan luulet, että ikääntyminen helpottaa näissä luonnonlaissa?  No ei, kun tulee sitä d:llä alkavaa, jonka nimeä en nyt muista, tulee hitaammat reaktiot, urautumat estävät nopeat käännökset eikä tulotasokaan paranna mahdollisuuksia sälyttää kaikkea muiden hommaksi.

Toisaalta, mitä väliä?  Eletään, ei loukata tahallaan ketään, ollaan mukana.
Kuvan suuri, valkoinen metsästäjäkään ei nukkua halunnut.  Mutta on jo ponteva koululainen syksyllä.

Juhlan elementit

Moottoritie ei vedä.  Ennen Mäntsälää jo hermo pettää.  Kusettaa.  Juominen loppui ajat sitten.
Joku kuppaa edessä ja koko jono matelee.  Alkumatkan pujottelin autojen välissä ja vaihdoin kaistaa jatkuvasti, mutta nyt ovat molemmat kaistat tukossa.  Pari kertaa joutui joku melkein pysähtymään, kun vaihdoin toiselta kaistalta eteen, ja koko jono sen takana.
Kohta loppuu bensakin.  Kakarat alkoivat tapella jo puolen tunnin jälkeen ja piti uhata jättää ne tiepuoleen - niin kuin eukkokin, joka sanoi, että kaistapujottelu oikeastaan hidastaa koko jonon matkaa.  Ja kakaroilla on ne pelit, ja jos virta loppuu, ei se ole syy alkaa kiukutella.

Pidettiin vähän taukoa.  Oli tarkoitus vartissa selvitä, mutta se vartti meni jo huoltsikan baarin tiskillä.  Ja toinen meni vessajonossa , aina niitä akkoja saa odottaa.  Ja olipa vessa siivossa!  En viitsinyt kustessa vessan rengasta nostaa, joku oli sille kuitenkin jo kussut.  Kahvi oli lopussa ja sitä sai odottaa ja kaikki pöydät olivat siivoamatta, kun henkilökunta on säästetty minimiin.

Tiellepääsykin vaati taas kunnon otteita, kun kukaan ei olisi tilaa antanut.  Mutta päästiinhän sentään, vähän kerrassaan hivutin nokkaa tielle, kunnes löytyi se kaveri, jonlla ei enää ollut kanttia mennä ensin.

Ja lopulta hiekkatie.  Tietysti alkoi sataa kaatamalla ja kura lensi, auto alkoi muistuttaa kuorrutettua.  Sai akka tekemistä, sehän piti pestä.

Perille tultiin kolme tuntia myöhemmin kuin ajateltiin.  On se kumma, kun kaikkien piti törmätä samaan aikaan tielle.  Eukko oli unohtanut avaimen kotiin ja urputti, että oli antanut sen käteeni ja käskenyt laittaa autonavainten kanssa samaan nippuun.  Voi olla, mutta kesken pelin ei kannata ehdotella mitään, oma vika.  Särjettiin siinä pihanpuoleinen alaikkuna - kun velipoika tulee viikon päästä, se luulee, että varkaita on käynyt...?  Nuorimmainen työnnettiin sisään ja se avasi oven, onneksi saunan avain oli sisällä.

Oli niin myöhä, että ei ehditty kuin vähän grillata makkaraa.  No ei ollut hiiliä.  Velipoika oli pannut onneksi omenapuun- ja katajanpätkiä käsityötarpeiksi kuivumaan ja saatiin tulet grilliin.  Makkarat mustuivat avotulella nopeasti, mutta sai ne kaljan kanssa menemään.  Itikat söivät.
Lähdin saunaa lämmittämään isommille, eukko jäi tekemään petejä ainakin pienemmälle.
Ja sitten se alkoi kirkua!  Iso ihminen, mitä pelkäämistä on hiirenpesässä?  Papanoita oli kaikissa liinavaatteissa ja keskelle pinoa oli nakerrettu pesäonkalo.  Missä lienevät ne hiiret? Sehän selvisi, kun seurasi nenäänsä, ne olivat nälissään mennet vesisaaviin saippuaa syömään, eivätkä olleet päässeet pois.

Oli vain yksi sangallinen ämpäri saunaveden kantoon.  En viitsinyt pumpata vettä kaivosta niin myöhään, otin järvestä.  Jalka lipsahti märällä puulla ja huomasin istuvani rantavedessä.  Puhelin tietysti oli rintataskussa, ei sille mitään käynyt.  Mutta sitten seuraavan ämpärillisen kurotin laiturilta, ja sinnehän se solahti jonnekin laiturin alle, löysin sen vasta seuraavana päivänä.

Kesäsaunassa mitään vettä tarvita, no, löylyvesi sentään.
Ja menin hakemaan polttopuita.  Yhtään valmista puuta ei ollut vajassa, ei sen puoleen, ei paljon pilkottavaakaan.  Joo joo, viime kesänä sovittiin, että minä hommaan puut, mutta on se ihmeellistä, miten niitä ei kukaan muu ollut tuonut.  Oli siellä sentään yhteen saunakertaan ja aloin etsiä sahaa.  Kyllähän sahoja oli, oli montakin.  Mutta konesahaan ei ollut bensiiniä eikä teräöljyä, ja kaarisaha veti niin kieroon kuin kieroon voi vetää ja oli tylsäkin.  No kirveenvarsi sentään oli ehjä.  Hyttyset söivät hakkasivat niin, että saunaan alkoi olla pakkokin päästä kirvelyn takia.  Sain aikaan pari sylystä ja tein tulet, vaikeaa oli, kun ei vetänyt talven jäljiltä.  Ei vetänyt - sauna oli täynnä savua: perkele, velipoika oli syksyllä pannut levyn piipun päälle.  Piti etsiä vartti tikkaita.  Akka käski hakemaan paikaltaan vajasta, kuka ne sinne oli vienyt!

Päästiin siitä saunaan sentään.  Pimeässä, lamppu oli palanut.  Akka ajatteli laittaa lyhdyn ikkunan taa, mutta eipä ollut öljyä.  Kynttilä siihen laitettiin, mutta se piti sytyttää vähän väliä uudelleen tuulessa.  Tikut loppuivat, sytkärin kaasukin loppui.  Ja siihen loppui tupakointikin, luulet.  Vaan ei, onhan autossa sytkäri.

Kiuas kuumeni ja saunaan päästiin.  Hyvin siitä löylyä irtosi, ei siinä mitään.  Muta kohta kirveli silmiä jokaisella ja poika alkoi yskiäkin.  Oli sinilevää siinä vedessä, aamulla sen näki oikein selvästi.  Ja jokainen tuli saunasta nokisena, koska se savu oli sotkenut paikat, eikä emäntä laskenut ketään nukkumaan, ennen kuin oli hellalla lämmitetty pesuvedet ja kuurattu koko sakki kunnolla.

No aamulla satoi, juhannusaattona.  Koko päivä akalta  meni siivotessa komeroissa hiirenpesiä ja papanoita, ja ukkonen vei sähköt.  Itikat tulivat sisään sateesta rikotusta ikkunasta.  Pojalla oli halu päästä virvelöimään, mutta vettä tuli kaatamalla.  Yritin katsoa telkkaria, mutta kuva meni pirstaleiksi ja usea kanava ei näkynyt lainkaan.  Oli päivitetty kanavat talven aikana taas, ja digiboxi olisi pitänyt päivittää.  Akka ol piilottanut käyttöohjeen, mutta kun kyselin, se käski hakea sen olkkarin kaapin alahyllyltä, missä sen paikka kuulemma oli, muka oli ollut aina.  No siitä sitten päivittelemään, mutta ei se onnistunut, mitenkä se olisikaan onnistunut, kun antenni repsotti juuri ja juuri katolla pysyen kallellaan.  Käskin akan katolle ja aloin virittää kanavia - ei mennyt, piti mennä itse, mutta kun sen piti aina juosta ikkunaan kuuntelemaan ohjeita, meni aikaa tuntisotalla.

Syömiset, ne paremmat, jäivät laittamatta, kun ei ollut sähköä.  Olihan meillä kaasurengaskin muurikalle, mutta kun joku oli unohtanut hankkia kaasua.  Kyllä mies pärjää, haukkasin puoli,lenkkiä raakana pahimpaan nälkääni, mutta pennut vinkuivat.  Akka ei kestänyt, ajoi kirkonkylälle ja toi kaasupullon, mutta sai käydä uuden reissun, kun kaasujohtokin piti hankkia, vanha oli murtumia täysi.

Sähköt saatiin ja sade loppui.  Poika virvelöi uistimen siskon korvaan, ja siinä melskatessa kukaan ei ollut tietenkään sisällä.  Hellasta oli joku levy jäänyt sähköjä odotellessa päälle, ja kattila paloi muodottomaksi ja haju oli hirveä.  Tulipaloa ei sentään ollut.  Oli tarkoitus juoda oikein nokipannukahvit, mutta huomasimme, että pannukarkeaa kahvia ei tullut mukaan.
Menihän se tavallinenkin kahvi, kun oli mansikkakakkua.  Mitä se haittasi, että kakku oli pudonnut ja mössääntynyt jossain vaiheessa, luultavasti kuormaa sateessa purkaessa.

Sateessa ei viitsinyt saunapuita tehdä.  Lähdimme siis veneellä katsomaan kokkoja.  Moottoria oli turha ottaa perään vajasta, se bensiini kun oli unohtunut ostaa.  Pääsimmekin onnekkaasti aika kauas, sadekin lakkasi sopivasti.  Mutta rallin alta alkoi tursuta vesi näkyviin, vesi nousi ja nousi.
No se tappi, se kuminen pieni kierrettävä pohjatulppa oli jäänyt laiturin tyveen, kun olin laskenut sadevedet pois.  Otin rallin irti ja panin kantapään tukkimaan reikää.  Poika mätti vettä viimekesäisellä matopurkilla ja akka souti niin lujaa kuin jaksoi.
Pääsimme rantaan, ja itikat löysivät meidät heti.  Menimme heti sisään, mutta poika halusi kokeilla, montako itikkaa ehtii vartissa tappaa.  Se sai 162.  Eikä itikkaparvi ollut yhtään harvempi vieläkään.

Juhannuspäivän makasimme sisällä. Emäntä luki, minä otin kohtuudella korillisen kaljaa ja pennut pelasivat.  En edes muista, mitä syötiin.  Oli aika rentoutua, sitä paitsi koko päivän satoi.
Emäntä kävi joltakin huoltoasemalta hakemassa puusäkin ja peuhasi saunan kanssa.  Ensin se pesi lauteet ja koko saunan.  Vissiin ne kylpivät.  Minä en jaksanut.  Kai se oli bensaakin hankkinut, kun kerran sateen lakattua illalla muu perhe kävi veneajelulla ja poika sai oikein hauenkin kaislikosta toisen järven puolella.  Sitten akka pesi pari mattoa saunalla, kun minä olin voinut pahoin: tuliko myötätuntoa sairaalle, eipä tullut, tuli huutoa.

Piti aamulla lähteä kotiin. Mutta kun olin kipeä, päästiin liikkeelle vasta viideltä, ja tiellä olivat taas kaikki helsinkiläiset.  Oli aika kireä tunnelma, kun akka ei tajunnut pahaa oloani.  Mikseivät ne vietä sitä lomaansa siellä mökeillään?

Menin kulmapubiin, kuka sitä akan haukkumista kestäisi kotona.  Kaverit leveilivät juhannuksellaan.  Tietysti, niinhän minäkin.  Pojan haukikin siinä taisi lipsahtaa omaksi.
Perkele, on se hienoa, kun on suvussa oma mökki, saa mennä viihtymään maalle!  Ei ne ulkomaalaiset tajuu!

(Kuva liittyy omaan todelliseen juhannukseeni.)

Ketjureaktioita

- Pitäis tiskata!
No mikäs, tiskataan.  Jos hommia on valittavissa, tiski on niitä mukavimpia, varsinkin, jos tiskatessa välttyy imuroinnilta tai kasojen nostolta.
Totuus mukavasta hommasta paljastuu, kun varovasti lähestyt tiskipöytää.  Allas on täynnä liossa olevia astioita, joita ei oikein mahdu edes tyhjentämään sinne altaaseen saati sitten asettelemaan  pöydille odottamaan tiskausvuoroaan.  Ja kun jokin roti on heihin saatu, äläpä laskekaan vielä vettä, kaksi asiaa on helppo unohtaa: allas itse on ensin pestävä, tai varsinkin muovitavara on rasvaista pesun jälkeenkin, mutta ennen muuta on tyhjennettävä kuivauskaappi, turha on höyryttää ja rasvata puhtaita astioita.
Ja kaapissa on tietysti juuri niitä tavaroita, joita ei joka päivä tarvitse eli jokainen on pantava johonkin alimmaiseksi tai jonkin taakse, on nosteltava jotakin pois tieltä.  Jos vielä muistaisi panna lastat ja veitset ja juustohöylän paikoilleen, turha niitäkään on kastella.

Tiskattuasi ihmettelet, miten nuo valurautapannut jäivätkin taas käytön jälkeen heti pesemättä ja lasket liotusvedet niihin.  Missäs ne mahtuvatkaan odottelemaan, kun tiskaajan "kuuluu" pyyhkiä pöydät ja liesitaso?
Vihdoin saat pannut pestyä.  Alat siistiä tiskipöytää.  Ja pääset pyyhkimään pöytiä.  Vuorenvarmasti löydät jotakin heti tiskattavaa lisää, kuinkas muuten, tai sitä kannetaan tässä vaiheessa muista huoneista.

Omakotitalo on täynnä vastaavia toimintaketjuja.  Sytytäpä vaikka tuli takkaan.  Selvähän se, että pitää hakea lisää puita, on vain kolme tikkua ristissä. Kiitollisena ajattelee, että puu on leppää, kolme klapia kyllä riittää tulentekoon, mutta puita on silti haettava.  Tämähän onkin projekti!  Ensin laitat vaatteet yllesi, ei aamutakissa pakkaseen lähdetä.  Ja kas vain, on satanut lunta, teepä ainakin portailla lumityöt ja polku kuuriin asti.
Aamutuli on kuitenkin vaivan arvoinen.  Moninkertaisesti.

Matonpesu on kiva projekti.  Siinäpä sitä vaiheita ja osioita onkin!  Aloitus on pesupaikan raivaus ja pesu.  Ja ne kuivausriuút (5) on myös pestävä ja ainakin valutusriuku pantava jo paikoilleenkin.  Missäs se liotussaavi onkaan?  Varmasti viime kesältä jäi mäntysuopaa, mutta mihin se on kiidätetty?
Letku on paikattava, tai peset itsesi.
No työ on nopeaa ja kivaa, sanoisin ammattitaitoista ja rutiiniakin jo, ja sääkin on valittu ja matot kuivuvat.  Mutta se ketjun ikävin hommahan on jäljellä:  koko talo on siivottava, totta kai, kuka sitä likaisille lattioille puhtaita mattoja voisi kuvitellakaan laittavansa...

Tässä lähellä maalattiin ja kunnostettiin pintoja sisälläkin.  Pitkälle iltaan valot paloivat, ja ajattelin, että nuo nuoret muuttavat, saamme uusia tykkiläisiä.  Mutta eipä: kyse olikin myyntikunnostuksesta.
Vähän ihmettelinkin, kun ihan kaikkia ketjun osia ei näkynyt:  esimerkiksi ulkomaalauksia varten ei pohjatöitä kunnolla tehty, ei kolissut raappa tarpeeksi tai maalarinpesua käytetty, sentään seitit harjailtiin pois edestä - kai?  Maalarintyttären kanssa eläneenä ja viimeisen päälle tarkan maalarin kanssa työtä tehneenä voin kuvitella, kuinka laudoissa muhii ja parin vuoden päästä jälki on huonoa.

Jutun pontimena on eilinen kiukaan kivien uudelleenlatominen.
Kauankos kiuasta tyhjentää ja kivet uudelleen latoo!  Niin...
Projekti alkaa monen tunnin odotuksella, että kiuas ja saunatila jäähtyvät.  On tuuletus niin oven kuin venttiilinkin kautta.  No, sitten niitä kiviä voi alkaa patakinnas kädessä pois ottaa ja kantaa sementille sortteeraukseen.  Vie aikansa, on 120 kiloa, ämpärillinen kerrallaan.  Sitten pääsee kopistelemaan murut alakanavaan ja kolaamaan niitä sieltä.  Ja sittenkö uudet kivet paikalleen - ei sinne päinkään.

Kun sauna kerran on kylmänä, se on helppo pestä.  Siis lauteet pihalle ja pesuun, seinät pestään, lattia pestään.  Ja tietenkin saman tien pestään pesuhuone ja sen kalusteet, onneksi kaino armaani teki tämän osan projektia.  Ja vieläkään ei kiviä: kiuas on tyhjä, kohtuullisen kevyt, vedetään se siis irti seinästä ja puhdistetaan sen alusta ja piiloon jäävä nurkkakin.  Ja tarkistetaan saman tien sitten kiukaan saranatkin, ne on hyvä myös kunnostaa, kun ei kuuma haittaa.

Jo pääsee valikoimaan takaisinlaitettavia kiviä.  Alimmat, ne isot, eivät niin kuumiksi tule, että eivät takaisin vielä kelpaisi.  Mutta osa on mennyt ruskeaksi, osassa on jopa halkeamia ja palamisen jälkiä.
Yksi laatikko kiviä on - no tietysti, vaihda vaatteet kesken työn ja lähde ostamaan lisää.
Noin kolmasosa pitää vaihtaa, tai sitten kivet murenevat ja tiivistyvät, ja sitten on ikävämpi vaihtaminen, vastuksien vaihto edessä.

Kivet ovat paikallaan.  Saunottu on.  Mutta projektihan on kesken!  Vielä ne romukivet on toimitettava asianmukaisesti pois tontilta, siis on käytävä Kukkuroinmäessä.

Nainen väittää olevansa parempi organisoimaan työnsä. Mutta montakohan maitopurkkia tai hiivaa leipuri on hakenut tai juoksuttanut ukkonsa hakemaan kesken työn?  Tai juuri sitä ainoaa pesuainetta kesken siivouksen. Onpa kokemusta matonkuteidenkin loppumisesta, loimia oli vielä vaikka kuinka ja sitten päinvastoin, kuteita nyt oli ja loimet piti vetää. Ihan samanlaisia taidamme olla.

Usein työ paljastaa vasta tehdessä, mitä kaikkea tarvitaan.  Esimerkiksi maalatessa huomaakin ykskaks, että kittiä pitää saada ja edellinen on kivikovaa, vaikka kuinka olisi asianmukaisesti säilytetty.  No siis rautakauppaan.  Ja täällä tapaa kummallista ukkoporukkaa: osalle miehistä ei näytä olevan lainkaan tärkeää, että saa tavaraa työmaalle, rautakauppa on paikka tavata tuttuja, ostella lisää ruuvauskärkiä sadan entisen laatikon lisäksi, tutkia tarjouspöytiä, katsella koneet, tarvitsi tai ei.

Mikä tahansa pieni kodin kunnostus voi muuttua projektiksi.  Ei tarvitse olla kuin vaikka kahden ruuvin kiertäminen, kun voitkin jo joutua hakemaan toisenlaistakin ruuvimeisseliä.
Pölyn pyyhkiminenhän ei tarkoita pölyn pyyhkimistä, vaan tapahtumaketjua, jossa nostelet tavaroita paikoileen ja edestä.

Koti on projekti.

Kalaa 2

Jolla oli aivan mahdoton soutaa, ei mennyt suoraan.  Kolmen hevosvoiman koneella uskalsi ajaa melkein täysin kierroksin, mutta jolla kynti ja lähinnä teki aaltoa, ei niinkään kulkenut.
Mutta sen sai auton katolle, ja niin kalamiehet irtosivat kotijärvestä esimerkiksi Syntymäiselle.
Siellä ei niin paljon ollut mökkirantoja, pääsi useassa kohdassa lähemmäs ruohikkoja etsimään sitä isoa.  Isä ei yksin saanut jollaa katolle tai pois katolta, siis piti ottaa apuri mukaan.
Ja kerran se iso sitten minulle iski.  Räikkä pärisi ja kala painui syvälle.  Jolla kulki kuin korkki kalan perässä.  Vähän kerrassaan hauki kuitenkin saatiin lähelle, jolloin se painui pohjaan jollan alle.  Kerrankin oli peruke, hauki oli niin iso, että hammas aivan varmasti olisi siiman leikannut!  Sitten se saatiin kuin saatiinkin aivan veneen viereen pintaan, jopa veneen suuntaiseksi, isä nosti atraimen lyödäkseen sen kiinni ja nostaakseen jollaan.  Ja isku oli tehokas - viime hetkellä hauki tempaisi taaksepäin ja isku osui siimaan.  Mitähän tuo olisi painanut, ainakin hankaimen ja jollan perän väli tuntui hauen vieressä kovin lyhyeltä.
Tätä haukea yritettiin monena vuonna uudestaan.  Pieniä kyllä tuli paljonkin.

Pari kertaa kesässä otettiin veneeseen oikein eväät ja juomiset ja ajeltiin Luumäen puolellekin Kivijärvellä.  Isän ruokavalio kalastuspäivänä oli esimerkiksi jauhelihapihvejä purkista aamiaiseksi puoli neljän aikaan, yäk, siitähän noin kymmenvuotias tykkäsi, joskus puolenpäivän tienoilla lenkkimakkaraa raakana.  Mitäs sitä kalastusta keskeyttämään! Ja kotiin tultiin vasta iltahämärissä, usein makasin aivan keulaan käpertyneenä välttääkseni ajoviimaa kesäkamppeissani. Usko pois, tämä on tehokas tapa vierottaa kalastuksesta - tai sitten tehdä kalahulluksi.

Paras haukipaikka oli Härönlahti, lähes umpeenkasvanut melko matala alue.  Uistinvitaa ja neidonhiusta oli lauttoina, joiden alla sopi hauen kytätä.  Täältä sain ensimmäisen kunnon haukeni, kun isä armahti soutajaa ja antoi vähän heitelläkin vanhalla Abu 60-umpikelalla, joka oli niin kulunut, että siimatapin viereen oli siima hangannut oikein uran kihnuttamaan kelatessa.
Mutta Haukkalahti siinä vieressä!  Siellä asui paroni!  Joka kesä nappasi ainakin kerran kiinni aivan valtava hauki, joka aina saatiin  näköetäisyydelle, mutta joka sitten katkaisi siiman.  Olimme vuorenvarmoja, että kala oli aina sama, aina se samasta paikasta, saman vitapusikon alta hyökkäsi.  Ei auttanut, että siellä oli aina paksumpi siima käytössä - haspelissahan siimakelan vaihto käy noin vain.  Sinne paroni jäi, vaikka sitä jahtasi meidän lisäksemme myös isän serkku Pentti, joka myös sai kalan kiinni joksikin aikaa.

Isä osti uuden auton.  Ja se auto oli, jos mikä, ajajan auto.  Perhe olisi tarvinnut neliovisen, mieluummin farmarin, mutta kun Fordilla saivat myytyä kaksiovisen, TS-mallin, sportin, jolla kyllä sai mustaa jälkeä asfalttiin.  Vanha auto jäi Pekan käyttöön, se siipilaiva, Ford Custom 300 mallia - 58.  Pekka lähinnä kuljetteli äitiä, mutta nyt oli myös pojilla mahdollisuus päästä oikein autolla kalareissuille.

Isä toi viidelle vanhimmalle haspelit ja oikein kunnon vavat.  Mitchel 300-kelat ja Abu Suecia-vavat olivat kova juttu halpojen umpikelaviritelmien jälkeen.  Kivahan semmoinen olisi saada, jos ei taustalla olisi eilinen ruokapöytäkeskustelu ja äskeinen äidin itku.  Juuri eilen äiti oli kertonut, kuinka juuri nyt pitää elää suu säkkiä myöten, olisi myytävä metsääkin nopeasti ja millä hinnalla tahansa arvioverolappujen maksamiseen.  Mätkyt olivat peräti 30 000 mk - verottaja kun ei uskonut, että naistenpäivien puhuja esiintyi pullapitkopalkalla tai että lääkärissä ei aina maksettu, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ollut.   Ja tänään isä tuo uudet virvelit, eipä ollut kiva tunnelma pöydässä.

Virvelit oli, oli auto.  Pekka ajeli Suonialan kylään ja rantaan.  Hyvin oli matala ranta, Ruomin kapiassa kun oltiin, eikä paljon auttanut, vaikka kahlattiin heittelemään.  Mutta ahvenia tuli kivasti.
Mutta ajattelimme vaihtaa paikkaa ja laitoimme, Matti, Markku, Erkki, virvelit maahan auton
taakse, aloimme pukea pitkiä housuja päälle.  Pekka sillä aikaa rupesi kääntämään autoa: tulos oli, että kolmen virvelin kärkikappale katkesi.  Olipa somaa lähteä kotiin, siinä eivät ahvenet paljon auttaneet.

Uusia kärkiä jostakin saimme, isä ne toi.  Tuskin vapoja osa kerrallaan myytiin?  Sama vapa on yhä käytössä ja on erityisen hyvä kevyille lipoille.

Kova kolmikko Matti, Markku, Erkki piiskasi soutuveneestä Kuuksenenselkää.  Sovittu oli, että kotiin ei mennä, ennen kuin joka miehellä on hauki.  No se Erkin hauki antoi odottaa, eivätkä ne muidenkaan mitään muita kuin pulikoita olleet.  Joka tapauksessa piti lähteä soutelemaan kotiin päin.
Tultiin Papinojalle, kanavantapaiselle Lahnajärven ja Kivijärven väliselle uomalle.  Perässä istui Erkki, hän huomasi hauen ajavan pikkukalaa ihan veneen vieressä ja naps!  Ihan käsineen hän nosti reissun suurimman kalan veneeseen, eikä hauesta löydetty mitään vammaa tai muuta hidastajaa, terve kala se oli.
Olenpa nähnyt vielä hullumman tavan saada hauki.  Olimme "terveystädin" mökillä Kirveslammella.  Hauki köllötteli siinä laiturin vieressä, semmoinen n. 700 gramman pulikka.  Isä uhoamaan, että heinällä voi kalastaa - ja kalasti myös!  Hän teki korresta silmukan ja ujutti sen hauen ympärille, tosi hitaasti.  Ja sitten tuli äkkitempaisu.  Heinä tietenkin katkesi, mutta hauki lensi laiturille ja saatiin kiinni.

Sillä uudella Taunuksella ehti.  Päivässä ajettiin esimerkiksi Lappeenrannasta Varangin niemimaalle nieriää ja tammukkaa jahtaamaan.  Lohijokiin ei ollut asiaa, elvoille, mutta tunturikalastuskortti oli vain 25 kruunua.  Kyllä kalaa saatiinkin, suolattiin se pikku nelikkoihin.  Yöt kuljettiin, päivät kalastettiin - melko rankka kaksiviikkoinen!  Näillä reissuilla isä putosi Jäämereen - piti onkia pois, kun hänellä oli auton avaimet.  Kerran puhkesi pakoputki, ja niin halki koko Suomen kiidettiin kuin hävittäjällä.  Paluumatkalla yövyimme Iin sillat-nimisellä alueella.  Kun kerran siinä oli lohilammikko, isän piti vielä illalla kalastaa kirjolohikin, jonka sentään yrittäjä sai savustaa iltapalaksi!

Isoimman haukeni sain tämmöisellä reissulla. Ihan lähellä Suomen rajaa Norjan puolella on Harrejavre, Harrijauri, kiva pikku järvi, jossa ihan lystiksemme kävimme heittelemässä.  Järvi kiehui haukia, ainakin niitä tuli jos millä lusikanvarrella.  Paikallinen näytti mallia.  Hänellä oli paksu siima säilyketölkin ympäri ja valtava lusikkauistin puolimetrisen perukkeen päässä.  Hän pyöritti uistinta päänsä päällä, heitti ja antoi siiman luistaa purkin päältä ja veti haukia kankaalle lappaen siimaa purkin päälle takaisin.  - Jänkäkoira puree - luulin, että kettu käy syömässä, mutta nyt tiedän jänkäkoiran olevan se hauki itse.
Se oma suurin haukeni on 5,5-kiloinen.  Siinähän se tukki makaili pohjaa vasten ihan rantapenkan alla, näkyvissä.  Pilkin uistimella nenän edessä, ja jo alkoi räikkäjarru laulaa!  Oli se laiha, tuntui kuin olisi ollut pelkkää luista päätä koko kala.  Kukaan ei kai haukea niillä nurkilla syönyt?

Ihan omat tarinansa ansaitsevat kivilleajot, uistimet lavassa ja korvassa, tikkusärjet nuotiolla, reissut Hannanjoelle.  Tuleeko?

Kalaa

Onki!  Ihan oikea rottinkivapa.  Ihan oikea koho!  Tähän mennessä onki oli itse metsästä haettu puuvapa, isonveljen siimaan pujottama pullonkorkki tai jopa kaarnanpala, painona esimerkiksi maitopurkin kannesta litsattu mötikkä, nupi tai hauli.
Onki käyttöön, juoksemalla Halkosaareen ja ongelle!  Tarkkana oli oltava paikasta, puistovahdin suurin ilo oli kytätä pikkupoikia ja kerätä onget pois.  Selän puolelta, penkereeltä sai kai oikein virallisestikin onkia.
Ja heti tuli kala.  Iso kala alle kouluikäiselle.  Ja lahnaksihan sitä sanottiin, vaikka saattoi tuo vonkale hyvinkin olla pasuri, ruotopesä, pieni, mutta onkikalana iso, kaikkien kateuden aihe.
Onki jäi veljille, leppäriipassa kiidätin kalan heti kotiin ja heitin suoraan riippoineen kuumalle hellalle.
Olisikohan tuosta ruokaa tehty, mokomasta?  Olisiko siinä tapauksessa jonkinlainen suomustus ja suolistaminen ollut suotavaa, kenties jopa paloittelu ja rasvattu paistinpannu?

Kalaa meillä kyllä syötiin.  Isä oli himokalastaja.  Jotkin varattomat potilaat hoitivat lääkärinpalkkiot luonnontuotteina, esimerkiksi kalana, tai toivat kalaa ihan muuten vain, mukavalla tohtorille.  Mutta ihan itse saatu kala, oikea kala; syötävähän se oli - likaämpäriin se meni, kun oli saatu kaavituksi irti hellalta.

Seuraavat kesät sitten oltiinkin Lemillä.  Kalastus pysyi Lahnajärvellä, verkot vietiin Hannanjoen suuhun tai Karin ( tietty iso, juuri ja juuri alkukesällä pinnan alle jäävä kivikuutio noin 200 metriä omasta rannasta) lähelle.  Opin tietämään, kuinka soutaja aina on huono, pari kertaa jäin jopa kivelle odottamaan tapojeni paranemista.  (Pian opin uimaan pois: - Pidä kalasi!)  Tiedäthän, on osattava huovata esimerkiksi sivutuuleen tai vain yhdellä airolla, verkko ei saa jäädä pussille tai kiristyä.  Alkuun äitikin joskus lähti verkoille, mutta kyllästyi ainaiseen moittimiseen ja lopetti.

Kun tuuli nousi ja puhalsi suunnilleen Vanhalta Papinojalta päin, innostus valtasi koko sakin. Lahnatuuli!  Ja lahnoja saatiinkin.  Loppukesällä pääsi helposti Maijankivelle, pienellä kahlaamisella, ja muistan siellä laakealla kivenluiskalla istuneen ihan koko perheen.  Kaksi peltistä kurkkupurkkia saatiin lahnoja ihan ongella, äitikin oli kova kalamies. (Sanoimme kiveä aina Maijankiveksi.  Nyt on kuitenkin sen viereen ilmestyneelle mökille vievän tien viitassa Majakivi)

Lahna olikin erilainen ongittava. Se ei pompottanut kohoa, usein paineli ja jopa nosti.  Sen piti antaa imeskellä matoa rauhassa.  Isompi lahna piti osata uitaa pinnassa kyljellään, usein jopa siimasta pitäen, kun onki ei nostamista ehkä olisi kestänytkään.  Ja lahnaa syötiin, herkkua oli sanomalehden sisässä paistettu iso kala.
Milloin viimeksi näit lahnan kaupan tiskissä?

Isä hankki ison kajuuttaveneen.  Onkireissut pitenivät Kivijärvelle ja virveli tuli verkkojen tilalle.
Pari kesää hän sitä laivaa ajeli, mutta kun vesi aleni, Papinoja alkoi olla liian matala.  Vaikka sukelsimme monta veneellistä hakopuita väylältä (saunapuiksi), vaikka väylää vähän ruopattiin, isä katsoi viisaammaksi tilata Munapirtistä puoliplaanaavan puuveneen.  Ja perään tuli järven nopein moottori, ihan 7,5 hv:n ScottAtWater.  Lomaa oli heinäkuu, ja sata haukea Kivijärvi hänelle antoi, ennen kuin äijä antoi meidän soutuorjien hengähtää, siirtyi Saimaalle.

Kaikilla isommilla pojilla ( paitsi Anterolla, jota ei kiinnostanut) piti olla virveli.  Ahventa, haukea isän kanssa tietysti tuli, mutta vaikka olisi ollut meno kauppaan tai uimakouluun, uistin ui perässä.
Jälkeen päin olen usein ihmetellyt, mihin se kaikki kala meni.  Syötiin!
Ja itsehän kalamies kalan aina joutui siivoamaan.

Moottoriin ei saanut koskea, ei edes isona.  Siis piti painella rantoja myöten kalareissuille, pyörällä, vapa pitkänä kädessä  roikotettuna.  Useimmiten menimme Uimin tielle, ja siltojen luona rannoilta onkien ja myöhemmin virvelillä kyllä särkeä ja ahventa tuli ihan riittävästi.  Kilpailu oli kova. Salakasta sai yhden pisteen, särjestä kaksi.  Ahven oli kolmen pisteen kala, lahna 5 ja hauki 10.  Usein  reissu päättyi vasta iltaviileydessä.  Loppukesän hepokatit ja usvat ovat erityisen kiva muisto.
Uistimet piti itse ostaa, joten ne kyllä uimallakin haettiin, jos ne tarttuivat kiinni.
Kivijärvellä ja Lahnajärvellä kova sana oli kuparinvärinen kahden gramman Aglia (Meps), mutta kyllä Calicocat ja Glietkin saalista antoivat.  Haukia sai Sonettella.  Suurin ahveneni näiltä reissuilta tuli Syväsalmen sillan alta Abu Amuletella, jota heitettiin lähinnä vain, jotta saisimme pitkällä heitolla silmukat pois siimasta.

Sitten tuli ikä, jolloin olisi pitänyt hankkia kalastuskortti ja muitakin lupia.  Jotenkin kalastus vain jäi.  Isäkin melskasi Saimaalla.  Ja kalaa ei tullut tarpeeksi, sitä tuli aivan liian paljon.  Oma kalastus jäi lähinnä lankomies-Apan "regattojen" varaan, leppoisaan ongiskeluun ja kesäpilkintään.  Toki vähän muikkuverkoillakin käytiin, mutta lähinnä Apan iloksi.
Kalassa on pysytty!

Olen ihan ylpeä siitä, että en eilen heittänyt enää neljättä heittoa Nuottarannan laiturilla.  Kolmannella tuli tämän päivän ruokaa kylliksi, 1 kg 680 grammaa haukea.  Enempää en tarvitse.

Myrsky

Rumputulta yössä.  Rapakivikalliot kertaavat ukkosen äänen.  Salamanvälähdyksiä on jatkuvasti.
Joka välähdyksellä valokatkaisin ovipielessä naksahtaa ja sen vieressä olevasta pistorasiasta hyppää sininen kipinä.  Tuuli poukuttaa peltikattoa ja vinkuu rakenteissa.  Pimeys on syvä.
Niin kissa kuin koirakin hyppäävät viereemme ja kaivautuvat peiton alle hakemaan meistä turvaa, vaikka mitäpä turvaa nuorelleparille itsellekään toisistaan olisi tosipaikassa - minun toki pitää esittää sankaria.
Vihdoin alkaa valtava, helpottava sade ja jyrinä ja leimahdukset loittonevat.  Peltikatto kohisee sadetta.  Nukuttaisi, kun helpottaa, mutta vielä on tarjolla niin kissan kuin koirankin liikuttavat kiittelyt siitä, että ajoimme ukkosen pois.

Ukkonen ei todellakaan ole Nuottarannassa ollut aina läpihuutojuttu.  Kerran puhelinlinjaa myöten tuli "salama" sisään, räjäytti puhelimen ja nokesi seinää johdon ympäriltä.  Toisen kerran puhelin lähti lentoon, lensi keittiön ikkunan läpi pihalle asti aiheuttamatta oikeastaan mitään muuta vahinkoa.
Tiedän aivan läheltä useitakin osumapaikkoja, mm. jo lapsena kävimme ihailemassa Siven mäellä salaman halkaisemaa ja osin pilkkomaa ja polttamaa koivua.

Myrskyn lähestymistä oli joskus huimempana kiva seurata.  Elosalamat näkyivät jo kaukaa, vielä kauempaa, jos istui kolmiomittaustornin latvassa.  Alas tultiin kiireelläkin joskus...  Usein istuimme laiturilla ja katselimme pilvien kertymistä ja saderintaman tuloa.  Tuuli nousi, aallot alkoivat nousta isoiksi, kastella, oli noustava seisomaan ja viime tingassa vasta menimme sisään sadetta pakoon - jos menimme.

Trombin menoa olen saanut sivusta katsella parin sadan metrin päästä.  Ei se mikään paha ollut, nosti vain vettä ilmaan ja teki polkua kaislikkoon.  Pahempi oli se ukkospuuska, jota emme voineet väistää.
Olimme olleet veneellä järven toisella puolella, Kivijärven rannalla uintiretkellä ja bunkkereissa rymyämässä.  Soutelimme rauhassa kotiin päin, kun äkkiä alkoivat pilvet nousta ja tuli kiire.
Pääsimme 50:n metrin päähän rannasta, kun puuska iski.  Onneksi se iski suoraan keulan edestä eikä kaatanut venettä, jaksoimme hädin tuskin jarruttaa sen verran menoa, että vene ei mennyt säpäleiksi vastarannan kivikkoon, saimme sen perä edellä maihin.  Aallokko ei ehtinyt juuri nousta, mutta vastatuuli riitti, vasta siellä rantakivikossa aallokosta alkoi olla haittaa.  Ja alkoi sataa, vaakasuora sade esti jopa katsomisen tuuleen päin.  Rannassa oli talo, ketään ei ollut kotona.  Niinpä kyhjötimme leikkimökin kuistilla sadetta pitämässä, ja tunnin päästä olimmekin jo kotona.  Kotirannassa oli meidät jo nähty, nähty myös, että pääsimme maihin turvassa, mutta kyllä se kännykkä olisi ollut aika mukava?

No tästä innostuneena tietysti laadimme vanhasta lakanasta purjeen.  Soudimme vastatuuleen ja annoimme tuulen tuoda kotiin.  Luovimista ei voinut ajatellakaan, mutta kyllä soutuveneen kölikin hiukan salli kulmaa tuuleen nähden ja kotiin aina osuimme. Piti parikin kertaa kokeilla samaa oikein tosi tuulella.  Kolmikko Matti, Markku, Erkki olivat Pohjolan viikingit ja Lahnajärvi sai kokea kummia.  Tämäkin hauska tietysti kiellettiin, joku oli varmaan isälle ihmetellyt.

Tykki on suojaisaa aluetta.  Sadevesiastian kansi ja puutarhaämpärit saavat joskus kyytiä, halkopino voi kaatua.  Seinälaatat kalisevat ja katto poukuttelee, mutta oikeaa vahinkoa ei ole koskaan tullut.
Kiitos asianosaisille.

Paljon mieluummin kuuntelen turhia varoituksia kuin kärsin vahinkoja.  Niin kuin tänään: illalla ja juuri nyt piti olla kaikkien aikojen kesämyrsky.  Vähän ripsii ja on joitakin kohtalaisia puuskia, mutta myrskyä ei kuulu.