Onki! Ihan oikea rottinkivapa. Ihan oikea koho! Tähän mennessä onki oli itse metsästä haettu puuvapa, isonveljen siimaan pujottama pullonkorkki tai jopa kaarnanpala, painona esimerkiksi maitopurkin kannesta litsattu mötikkä, nupi tai hauli.
Onki käyttöön, juoksemalla Halkosaareen ja ongelle! Tarkkana oli oltava paikasta, puistovahdin suurin ilo oli kytätä pikkupoikia ja kerätä onget pois. Selän puolelta, penkereeltä sai kai oikein virallisestikin onkia.
Ja heti tuli kala. Iso kala alle kouluikäiselle. Ja lahnaksihan sitä sanottiin, vaikka saattoi tuo vonkale hyvinkin olla pasuri, ruotopesä, pieni, mutta onkikalana iso, kaikkien kateuden aihe.
Onki jäi veljille, leppäriipassa kiidätin kalan heti kotiin ja heitin suoraan riippoineen kuumalle hellalle.
Olisikohan tuosta ruokaa tehty, mokomasta? Olisiko siinä tapauksessa jonkinlainen suomustus ja suolistaminen ollut suotavaa, kenties jopa paloittelu ja rasvattu paistinpannu?
Kalaa meillä kyllä syötiin. Isä oli himokalastaja. Jotkin varattomat potilaat hoitivat lääkärinpalkkiot luonnontuotteina, esimerkiksi kalana, tai toivat kalaa ihan muuten vain, mukavalla tohtorille. Mutta ihan itse saatu kala, oikea kala; syötävähän se oli - likaämpäriin se meni, kun oli saatu kaavituksi irti hellalta.
Seuraavat kesät sitten oltiinkin Lemillä. Kalastus pysyi Lahnajärvellä, verkot vietiin Hannanjoen suuhun tai Karin ( tietty iso, juuri ja juuri alkukesällä pinnan alle jäävä kivikuutio noin 200 metriä omasta rannasta) lähelle. Opin tietämään, kuinka soutaja aina on huono, pari kertaa jäin jopa kivelle odottamaan tapojeni paranemista. (Pian opin uimaan pois: - Pidä kalasi!) Tiedäthän, on osattava huovata esimerkiksi sivutuuleen tai vain yhdellä airolla, verkko ei saa jäädä pussille tai kiristyä. Alkuun äitikin joskus lähti verkoille, mutta kyllästyi ainaiseen moittimiseen ja lopetti.
Kun tuuli nousi ja puhalsi suunnilleen Vanhalta Papinojalta päin, innostus valtasi koko sakin. Lahnatuuli! Ja lahnoja saatiinkin. Loppukesällä pääsi helposti Maijankivelle, pienellä kahlaamisella, ja muistan siellä laakealla kivenluiskalla istuneen ihan koko perheen. Kaksi peltistä kurkkupurkkia saatiin lahnoja ihan ongella, äitikin oli kova kalamies. (Sanoimme kiveä aina Maijankiveksi. Nyt on kuitenkin sen viereen ilmestyneelle mökille vievän tien viitassa Majakivi)
Lahna olikin erilainen ongittava. Se ei pompottanut kohoa, usein paineli ja jopa nosti. Sen piti antaa imeskellä matoa rauhassa. Isompi lahna piti osata uitaa pinnassa kyljellään, usein jopa siimasta pitäen, kun onki ei nostamista ehkä olisi kestänytkään. Ja lahnaa syötiin, herkkua oli sanomalehden sisässä paistettu iso kala.
Milloin viimeksi näit lahnan kaupan tiskissä?
Isä hankki ison kajuuttaveneen. Onkireissut pitenivät Kivijärvelle ja virveli tuli verkkojen tilalle.
Pari kesää hän sitä laivaa ajeli, mutta kun vesi aleni, Papinoja alkoi olla liian matala. Vaikka sukelsimme monta veneellistä hakopuita väylältä (saunapuiksi), vaikka väylää vähän ruopattiin, isä katsoi viisaammaksi tilata Munapirtistä puoliplaanaavan puuveneen. Ja perään tuli järven nopein moottori, ihan 7,5 hv:n ScottAtWater. Lomaa oli heinäkuu, ja sata haukea Kivijärvi hänelle antoi, ennen kuin äijä antoi meidän soutuorjien hengähtää, siirtyi Saimaalle.
Kaikilla isommilla pojilla ( paitsi Anterolla, jota ei kiinnostanut) piti olla virveli. Ahventa, haukea isän kanssa tietysti tuli, mutta vaikka olisi ollut meno kauppaan tai uimakouluun, uistin ui perässä.
Jälkeen päin olen usein ihmetellyt, mihin se kaikki kala meni. Syötiin!
Ja itsehän kalamies kalan aina joutui siivoamaan.
Moottoriin ei saanut koskea, ei edes isona. Siis piti painella rantoja myöten kalareissuille, pyörällä, vapa pitkänä kädessä roikotettuna. Useimmiten menimme Uimin tielle, ja siltojen luona rannoilta onkien ja myöhemmin virvelillä kyllä särkeä ja ahventa tuli ihan riittävästi. Kilpailu oli kova. Salakasta sai yhden pisteen, särjestä kaksi. Ahven oli kolmen pisteen kala, lahna 5 ja hauki 10. Usein reissu päättyi vasta iltaviileydessä. Loppukesän hepokatit ja usvat ovat erityisen kiva muisto.
Uistimet piti itse ostaa, joten ne kyllä uimallakin haettiin, jos ne tarttuivat kiinni.
Kivijärvellä ja Lahnajärvellä kova sana oli kuparinvärinen kahden gramman Aglia (Meps), mutta kyllä Calicocat ja Glietkin saalista antoivat. Haukia sai Sonettella. Suurin ahveneni näiltä reissuilta tuli Syväsalmen sillan alta Abu Amuletella, jota heitettiin lähinnä vain, jotta saisimme pitkällä heitolla silmukat pois siimasta.
Sitten tuli ikä, jolloin olisi pitänyt hankkia kalastuskortti ja muitakin lupia. Jotenkin kalastus vain jäi. Isäkin melskasi Saimaalla. Ja kalaa ei tullut tarpeeksi, sitä tuli aivan liian paljon. Oma kalastus jäi lähinnä lankomies-Apan "regattojen" varaan, leppoisaan ongiskeluun ja kesäpilkintään. Toki vähän muikkuverkoillakin käytiin, mutta lähinnä Apan iloksi.
Kalassa on pysytty!
Olen ihan ylpeä siitä, että en eilen heittänyt enää neljättä heittoa Nuottarannan laiturilla. Kolmannella tuli tämän päivän ruokaa kylliksi, 1 kg 680 grammaa haukea. Enempää en tarvitse.
Onki käyttöön, juoksemalla Halkosaareen ja ongelle! Tarkkana oli oltava paikasta, puistovahdin suurin ilo oli kytätä pikkupoikia ja kerätä onget pois. Selän puolelta, penkereeltä sai kai oikein virallisestikin onkia.
Ja heti tuli kala. Iso kala alle kouluikäiselle. Ja lahnaksihan sitä sanottiin, vaikka saattoi tuo vonkale hyvinkin olla pasuri, ruotopesä, pieni, mutta onkikalana iso, kaikkien kateuden aihe.
Onki jäi veljille, leppäriipassa kiidätin kalan heti kotiin ja heitin suoraan riippoineen kuumalle hellalle.
Olisikohan tuosta ruokaa tehty, mokomasta? Olisiko siinä tapauksessa jonkinlainen suomustus ja suolistaminen ollut suotavaa, kenties jopa paloittelu ja rasvattu paistinpannu?
Kalaa meillä kyllä syötiin. Isä oli himokalastaja. Jotkin varattomat potilaat hoitivat lääkärinpalkkiot luonnontuotteina, esimerkiksi kalana, tai toivat kalaa ihan muuten vain, mukavalla tohtorille. Mutta ihan itse saatu kala, oikea kala; syötävähän se oli - likaämpäriin se meni, kun oli saatu kaavituksi irti hellalta.
Seuraavat kesät sitten oltiinkin Lemillä. Kalastus pysyi Lahnajärvellä, verkot vietiin Hannanjoen suuhun tai Karin ( tietty iso, juuri ja juuri alkukesällä pinnan alle jäävä kivikuutio noin 200 metriä omasta rannasta) lähelle. Opin tietämään, kuinka soutaja aina on huono, pari kertaa jäin jopa kivelle odottamaan tapojeni paranemista. (Pian opin uimaan pois: - Pidä kalasi!) Tiedäthän, on osattava huovata esimerkiksi sivutuuleen tai vain yhdellä airolla, verkko ei saa jäädä pussille tai kiristyä. Alkuun äitikin joskus lähti verkoille, mutta kyllästyi ainaiseen moittimiseen ja lopetti.
Kun tuuli nousi ja puhalsi suunnilleen Vanhalta Papinojalta päin, innostus valtasi koko sakin. Lahnatuuli! Ja lahnoja saatiinkin. Loppukesällä pääsi helposti Maijankivelle, pienellä kahlaamisella, ja muistan siellä laakealla kivenluiskalla istuneen ihan koko perheen. Kaksi peltistä kurkkupurkkia saatiin lahnoja ihan ongella, äitikin oli kova kalamies. (Sanoimme kiveä aina Maijankiveksi. Nyt on kuitenkin sen viereen ilmestyneelle mökille vievän tien viitassa Majakivi)
Lahna olikin erilainen ongittava. Se ei pompottanut kohoa, usein paineli ja jopa nosti. Sen piti antaa imeskellä matoa rauhassa. Isompi lahna piti osata uitaa pinnassa kyljellään, usein jopa siimasta pitäen, kun onki ei nostamista ehkä olisi kestänytkään. Ja lahnaa syötiin, herkkua oli sanomalehden sisässä paistettu iso kala.
Milloin viimeksi näit lahnan kaupan tiskissä?
Isä hankki ison kajuuttaveneen. Onkireissut pitenivät Kivijärvelle ja virveli tuli verkkojen tilalle.
Pari kesää hän sitä laivaa ajeli, mutta kun vesi aleni, Papinoja alkoi olla liian matala. Vaikka sukelsimme monta veneellistä hakopuita väylältä (saunapuiksi), vaikka väylää vähän ruopattiin, isä katsoi viisaammaksi tilata Munapirtistä puoliplaanaavan puuveneen. Ja perään tuli järven nopein moottori, ihan 7,5 hv:n ScottAtWater. Lomaa oli heinäkuu, ja sata haukea Kivijärvi hänelle antoi, ennen kuin äijä antoi meidän soutuorjien hengähtää, siirtyi Saimaalle.
Kaikilla isommilla pojilla ( paitsi Anterolla, jota ei kiinnostanut) piti olla virveli. Ahventa, haukea isän kanssa tietysti tuli, mutta vaikka olisi ollut meno kauppaan tai uimakouluun, uistin ui perässä.
Jälkeen päin olen usein ihmetellyt, mihin se kaikki kala meni. Syötiin!
Ja itsehän kalamies kalan aina joutui siivoamaan.
Moottoriin ei saanut koskea, ei edes isona. Siis piti painella rantoja myöten kalareissuille, pyörällä, vapa pitkänä kädessä roikotettuna. Useimmiten menimme Uimin tielle, ja siltojen luona rannoilta onkien ja myöhemmin virvelillä kyllä särkeä ja ahventa tuli ihan riittävästi. Kilpailu oli kova. Salakasta sai yhden pisteen, särjestä kaksi. Ahven oli kolmen pisteen kala, lahna 5 ja hauki 10. Usein reissu päättyi vasta iltaviileydessä. Loppukesän hepokatit ja usvat ovat erityisen kiva muisto.
Uistimet piti itse ostaa, joten ne kyllä uimallakin haettiin, jos ne tarttuivat kiinni.
Kivijärvellä ja Lahnajärvellä kova sana oli kuparinvärinen kahden gramman Aglia (Meps), mutta kyllä Calicocat ja Glietkin saalista antoivat. Haukia sai Sonettella. Suurin ahveneni näiltä reissuilta tuli Syväsalmen sillan alta Abu Amuletella, jota heitettiin lähinnä vain, jotta saisimme pitkällä heitolla silmukat pois siimasta.
Sitten tuli ikä, jolloin olisi pitänyt hankkia kalastuskortti ja muitakin lupia. Jotenkin kalastus vain jäi. Isäkin melskasi Saimaalla. Ja kalaa ei tullut tarpeeksi, sitä tuli aivan liian paljon. Oma kalastus jäi lähinnä lankomies-Apan "regattojen" varaan, leppoisaan ongiskeluun ja kesäpilkintään. Toki vähän muikkuverkoillakin käytiin, mutta lähinnä Apan iloksi.
Kalassa on pysytty!
Olen ihan ylpeä siitä, että en eilen heittänyt enää neljättä heittoa Nuottarannan laiturilla. Kolmannella tuli tämän päivän ruokaa kylliksi, 1 kg 680 grammaa haukea. Enempää en tarvitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti