Laasti oli kuivaa. Mahmud hioi viimeiset tasoitteet viimeisestä seinästä, haki imurin ja imuroi tarkasti koko salin. Ei olisi mitään järkeä pinnoittaa karkealle tai lian ja pölyn päälle. Tänään oli taas sähköäkin, ei tarvinnut vain lakaista. Maalarit olivat jo tulossa.
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista. Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.
Ja sitten tuli ilmaisku. Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.
——
Jaafar istui prosope-puun varjoon. Nyt oli turvallista levätä. Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa. Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta. Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.
Kaikki näytti levan kunnossa. Talot oli toki ryöstetty, mutta yhtään ei ollut poltettu. Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty. Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle. Kaivo! Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle. Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa. Ei kai! Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!
Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla. Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta. Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä. Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.
Eipä kourua tarvita. Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin. Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta. Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä. Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan. Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa. Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna. Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.
Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen. Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat. Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille. Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi. Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.
Kaivo kaivetaan uudelleen! Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä! Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.
——-
Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa. Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät. Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois. Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.
Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa. Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan. Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät. Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa. Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.
Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa. Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.
YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään. Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse. Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää. Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään. Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi. Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa. Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi. Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin. Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.
USA sanoi irti aserajoitussopimukset. Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.
Olihan pääsihteeerillä organisaatio. Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi. Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.
Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin. Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt. Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa. Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.
Mutta siemen oli jäänyt. Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti. Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita. Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista. Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.
Ja sitten tuli ilmaisku. Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.
——
Jaafar istui prosope-puun varjoon. Nyt oli turvallista levätä. Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa. Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta. Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.
Kaikki näytti levan kunnossa. Talot oli toki ryöstetty, mutta yhtään ei ollut poltettu. Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty. Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle. Kaivo! Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle. Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa. Ei kai! Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!
Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla. Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta. Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä. Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.
Eipä kourua tarvita. Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin. Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta. Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä. Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan. Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa. Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna. Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.
Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen. Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat. Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille. Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi. Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.
Kaivo kaivetaan uudelleen! Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä! Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.
——-
Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa. Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät. Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois. Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.
Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa. Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan. Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät. Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa. Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.
Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa. Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.
YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään. Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse. Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää. Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään. Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi. Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa. Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi. Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin. Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.
USA sanoi irti aserajoitussopimukset. Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.
Olihan pääsihteeerillä organisaatio. Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi. Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.
Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin. Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt. Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa. Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.
Mutta siemen oli jäänyt. Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti. Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita. Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...
