Virkavastuulla

Saksa ja Suomi, mallimaat, joissa on kuri ja järjestys!
Olipa kerran niin.  Meille riitti 1921 laadittu perus(tus)laki, meille riitti 1872 koulujärjestys.
Maa toimi, ihmiset toimivat niin kuin heidän oletettiin toimivan, vallitsi ahkeruus, sisu, maan edestä vaikka kaaduttiin... Hurraa!

Maailma muuttuu, Es - ei kun  Markkuseni.  Suomi on amerikkalaisempi kuin Amerikka.
Yhteisvastuun tilalle on tullut ns. vapaus, mikä monelle tarkoittaa samaa kuin itsekkyys, ahneus ja toisten unohtaminen.

Tässä vapaudessa syntyy helposti kuva, että voi tehdä mitä vain, vaatia mitä vain.
Miksette te siellä lautakunnassa...? Miksei kaupunginjohtaja...?  Hallitus ei saa mitään aikaan...
On vapaus sanoa, vaatia, on vapaus olla ottamatta realiteetteja huomioon.  Esimerkiksi, riittävätkö hartiat vaatimaan kahdella ministerillä kovinkaan paljon?

Virkamies valmistelee, poliitikko päättää.  Virkamies valmistelee virkavastuulla.  Jos on politiikka päättänyt säästää esimerkiksi koulusta, virkamies etsii ne keinot säästää, poliitikot hyväksyvät tai hylkäävät.

Ja vihdoin pääsen siihen asiaan.  Toiset virkamiehet toteuttavat nämä päätökset, myös säästöpäätökset.  Ja taas virkavastuulla.  Miltä tuntuu vaikkapa opettajan virkaa hoitavasta toteuttaa koulun säästöpäätöksiä, mitäpä hän muutakaan voi!  Jaetaan huonompilaatuiset vihot ja kynät, jätetään hankkimatta värejä, askartelutarvikkeita, säilytetään vielä Neuvostoliitosta kertovat oppimateriaalit, ei uusita kalustoa, korjata tietokoneita.  Miljoona pientä puroa, jotka eivät kuitenkaan tuo todellista, tai ainakaan riittävää säästöä.  Vähennetään opetustunteja eli suurennetaan opetusryhmiä ja siis maksetaan vähemmän palkkaa, aika paljon säästyy - millä hinnalla?

Ja huippuna kaikesta:  lomautetaan opettajat!  Kaikki koulun alkaessa kahdeksi viikoksi marjoja poimimaan.  Mitäs väliä sillä on, että juuri alkaessa kaikki on muutenkin sekaisin, tarvikkeita jaetaan, lukujärjestyksiin totutellaan, uudet koululaiset ovat aivan eksyksissä niin alkuopetuksessa kuin yläkouluun siirtyessäkin.  Mitä väliä, jos saadaan aikaan laittomia tiloja kouluun?
Mitäpä merkitystä on opetussuunnitelmissa pysymisessä tai tavoitteiden saavuttamisessa, saahan taas opettajaa haukkua huononevista tuloksista tai työrauhaongelmista.

Mitäs opettaja?  Ammattiliitto vähän saa roolinsa mukaan tiedottaa laittomuuksista.  Mutta opettaja toteuttaa ne virkavastuulla ja on opettajan roolissaan hiljaa.  Esimerkiksi poliitikkona hänen ei mielestäni tule olla lainkaan hiljaa - mutta hänethän luonnollisesti jäävätään pois häntä itseään koskevista päätöksistä.  Ikään kuin kyse olisi opettajan hyvinvoinnista.

Tiedän, että opettajat eivät pakkolomalla ole irti koulutyöstä, he suunnittelevat ja hankkivat materiaaleja, heillä on ajatus koulutyössä.  Eihän näin saisi olla!  Pakkoloman pitäisi näkyä, ei pitäisi ehtiä kursseja loppuun, pitää tarpeeksi kokeita, pitää vanhempainiltoja, tavata vanhempia keskusteluissa ja arviointikeskusteluissa, istua oppilashuoltopalavereissa.  Ehkä ei pitäisi ehtiä valvomaan ylioppilaskirjoituksia tai ehtiä laatimaan todistuksiakaan, kun kurssit ovat kesken.
Mutta kun se opettaja toimii virkavastuulla, hän ehtii.

Koulun työpäivät on asetuksella määrätty.  Sen sijaan ei ole määrätty, montako työpäivää opettajalla on.  Koulua ei voi siis sulkea, mutta opettajan voi lomauttaa ja useita luokkia yhdistää yhdelle opettajalle.  Tuskin toteutuu lain vaatima oppilaan oikeus joka päivä saada opetussuunnitelman mukaista opetusta.  Rehtorin lomautus taas poistaa lain vaatiman koulun toiminnasta, OPS:n toteutumisesta ja turvallisuudesta vastaavan henkilön.

Miten  ope ehtii- tekemällä lisää laittomuuksia, so. joustamalla pois "vähemmän tärkeitä" oppiaineita (kuvis, uskonto, liikunta, musiikki, kunkin näkemyksen mukaan), jotta saadaan matikka ja äidinkieli ja vieraat kielet edes mallilleen.  Oppiaineiden tuntimäärät on määritelty, eikä missään sanota että esimerkiksi matikka on tärkeämpää kuin musiikki.  Sehän se tietysti oli tarkoitus, koulussahan ei nytkään viihdytä.

Kaikki kunnan työntekijät pakkolomalle.  Silloin myös opettajat?  Tasa-arvon nimissä.
Järjetön ajatus tasa-arvosta, sillä ymmärtääkseni tällöin muut kuntalaiset pääsevät helpommalla, vai maksavatko he lomautuksen palkanmenetyksen verran lisäveroa?
Ja juuri taloudellisen ahdingon aikaan kunnallisia palveluja - sitähän varten kunta on - tarvitaan kaikkein eniten!

Jos opettaja toteuttaa äsken ehdottamiani keinoja eli ei "ehdi" tai ei oikeasti ehdi, huuto on suuri.  Opettaja tekee silloin lapsesta pelinappulan.   Vai olisikohan se tekijä sittenkään opettaja?
 

Siihen on meitä opetettu, että totella keisaria ja kuunnella pyhää lakia...

 Sissi.  Juuri sen hän tuhoaa, joka on hänen ainoa tukijansa. Ampuu, pommittaa, kaappaa.
Fanaattisesti hän uskoo, mitä laskelmoidusti häneen ohjelmoidaan.  Olkoon kyseessä ismi tai usko, ei johtaja koskaan tee itse uskontekoja.  Paraneeko maailma, jos kaikki länsimaisuus tuhotaan.  Paraneeko edes hänen oma elämänsä?

Vallankumous.  Paha diktaattori, tyranni, itse itsensä nimittänyt kansansa kuristaja saadaan pois.
Mutta mikään ei muutukaan.  Ei olekaan rikkautta kaikille, työtä kaikille, vapaus vallitse.
Eikä kiihkeä vallankumouksellinen malta odottaa demokratian hidasta ja taka-askeliakin ottavaa vaikutusta.  Heti kaikki ja kaikille, paitsi...  Vallankumousta tehdessä jaetaan kansa vihollisleireihin, ja demokratia vaatii yhä pitemmän harjoittelun.

Lama, taloudellinen taantuma.  
Kerran toisensa jälkeen syyllinen on työntekijä ja tavallinen kansalainen.  Ja vain siksi, että kansaa ja vähäväkisiä on paljon maksamaan seuraukset.  Syyllinen? Ainakin työläinen on se, jota rankaistaan.
Aina on varaa tukea pääomaa, aiemmin devalvaatioilla, nyt pankkituilla, korkotuilla, kriisipaketeilla, jotka ovat oikeastaaan vastikkeetonta pankkitukea.
Valtiot joutuvat tekemään säästöohjelmia, kun pääoma saa rahaa käyttöönsä. 
Kansalainen maksaa pienempänä palkkana, työttömyydellä, huonontuvina palveluina, nousevina hintoina.  Koira pääsee veräjästä, tekemään taas uusia kriisejä.
Miten esimerkiksi irlantilainen kuumakalle ei ole avoimessa kapinassa, Kreikassa sentään on ollut yleislakkoja jo parikymmentä.

Taantuma on osalle vain osa keinovalikoimaa.  Kun tavoite ei ole ihmisen hyvinvointi vaan osakkeen arvo, lamaa käytetään härskisti hyväksi ja trimmataan firma hyvään iskukuntoon valmiiksi nousukautta varten.  Jos on varaa maksaa ennätyssuuret osingot, olisi kyllä varaa pitää kiinni työntekijöistäkin.  Olisi varaa myös pitää työ kotimaassa.

Ostovoiman kasvu on samaa kuin kulutuksen kasvu, mikä taas tarkoittaa työpaikkoja.
Nyt vaaditaan mahdottomia.  Pienemmällä rahalla pitäisi kuluttaa yhä enemmän kalliiseen kotimaiseen.

Puhutaan Suomen hyvinvoinnista.  Suurta sumutusta, kun Suomi tarkoittaa pääomaa, ei kansalaisia.

Valtiovalta tekee kaikkensa kansalaisen hyvinvoinnin turvaamiseksi?  Niin näyttää, pääministeri on niin poikamainen ja niin vilpitön.  Hallitus hyvin tietää, että kunnat tuottavat suurimman osan kaikista palveluista.  Ja kas, kunnat säästävät, yllätys yllätys, valtionosuuksien  vähenemisen takia.  Hyi kuntia, remonttiin koko kuntajärjestelmä!  Ja sote-uudistus on tehtävä samasta syystä.

Nyt olisi aika ryhdistäytyä.  Vasemmiston olisi vihdoinkin hallituksessa sanottava, mikä on sen tavoite ja toisekseen, mihin  se ei missään nimessä suostu.  Hallituksessa olo ei ole riittävä maksu koko todellisen Suomen kurjistamisesta.

Ja uskomatonta.  Poliittinen valta vain oikeistolaistuu sitä enemmän, mitä kurjemmaksi menee.
Paradoksien paradoksi.

Oma suoritus vai kultamitali?

Fyysiset ominaisuudet huippuluokkaa.  Kyky, tieto, kivunsieto ja sisu harjoitella oikein ja riittävästi.
Valtava voitontahto ja kilpailuhenkisyys ja usko itseensä ja luotto onnistumiseen.
No, rahaa ja aikaa ravintoon, aikaan, välineisiin, ammattilaisen neuvoihin.  Taitaa syntyä huippu-urheilija?

Mikä suomalaisessa urheilijassa mättää?  Huippuja lukuunottamatta itseluottamuksen puute taitaa olla suurin puute.  Puhe rahapulasta ja pienen maan resurssipulasta on turhaa, niin paljon (muulta tärkeältä) urheilu saa aikojen ankeudesta huolimatta.
Jos on maaillmanmestaruuskisat, mielestäni niissä kilpaillaan voitosta, eikä mennä "tekemään omaa kilpailua" tai huipussaan keskeyttämään tai jäämään ilman tulosta.

Siis kisalippu ei ole palkintomatka turistille, vaan jokaisella lähetettävällä on oltava reaaliset mahdollisuudet menestyä ja tavoitella mitalia.  Paitsi...  Niin, joku lähetetään saamaan arvokisakokemusta, kasvamaan.  Joku on syytä laittaa saamaan kansainvälisiä kovia kilpailuja.
Onneksi Moskova on tuossa äärellä, onneksi joukkue on lähes realistisen pieni, johtajajoukkoa lukuunottamatta.

Jokainen tekee kisoissa parhaansa.  Mutta jos oma ennätys on nippa nappa b-raja, mitä menestymistä on odotettavissa?  Poikkeuksia on, tuskin kukaan odotti esimerkiksi Reijo Vähälän hopeaa tai Rauli Pudaksen pronssia aikanaan.  Tässä se pointti onkin, se kuuluisa venyminen - kuinka se onnistuu niin paljon useammin muilta?

Suomessa urheillaan, Suomessa on kouluissa laadukas liikunnanopetus, mahtava seuratoiminta.
Suorituspaikkoihin on aina varaa, oli millainen lama tahansa.
Valmennus ja fysiologinen tieto ovat maailman huippua.
Onko meillä urheiluikäinen porukka siis jotenkin ominaisuuksiltaan kummallista vai missä ne huiput luuraavat?  Onko meillä vain keihäänheittoon sopiva geeniperimä?

Melkein tosissani kysyn myös, eikö meillä osata olla myös doping-huipulla?  Muotia on käyttää kiellettyjä aineita niin vähän ja niin useita kerralla, että testit eivät vielä niitä erottele.
Onneksi kaikilta otetaan näytteet ja käry voi tulla vuosienkin kuluttua.

Urheilu on kansan lempilapsi.  Urheilua seurataan ja siitä nautitaan.  Urheilu kaikkineen saa suhteettoman osan budjeteista sekä paljon muuta rahaa vaikkapa veikkauksesta tai firmoilta.
Olisiko meillä lupa odottaa tuloksia?

Täysin kilpailuvietittömänä osaan itse nauttia esimerkiksi hiihdosta tai vaeltelusta tai pelistä kivassa porukassa.  Mutta tulosurheilu olkoon jotakin ihan muuta.

Pelinappula liikenteessä

Jarrutusjälkeä 12 m, osin toispuolisena.  Olisiko ollut nopeutta riittävästi 50:n alueelle.
Suojatiellä kahdeksanvuotias, moksahtihan se.
Autoilijan kommentti: - Sen on täytynyt kytätä koivun takana ja juosta suojatielle.
Niin, valo-ohjattu risteys, koivu oli nuori riuku vasta.  Autoilija oli paikkakunnalla tunnettu, mistään piittaamaton tyyppi, jota ei vain oltu saatu kiinni.

Alamäki.  Autoilija on juuri päässyt kaduilta nelikaistaiselle tielle, selkeästi ulosmenotielle.  Rajoitus on edelleen 50 km tunnissa, mutta tie tekee ylinopeuden luonnolliseksi.
Risteys ja suojatie, toinen ja suojatie.  Melkoisia yllätyksiä vieraille - kun omatkaan eivät niitä muista.  Koulun on jopa ollut pakko kieltää (kehottaa olemaan käyttämättä) näiden suojateiden käyttö ja vaatia kiertämään valo-ohjatun risteyksen kautta, vaikka oma koulutalo on ihan vieressä ja matkaa tulee satoja metrejä lisää.

Suojatie luonnollisessa paikassa, kadun päässä.  Pakko oli poistaa, kun liikenne lisääntyi kauppakeskusten ja uuden sisääntuloväylän takia.  Juuri kukaan ei suojatiemerkistä välittänyt.
Valo-ohjattu suojatie on sata metriä alamäkeen tästä.  Autoilija on juuri saanut itsensä vauhtiin, kun edessä onkin punainen valo.  Koululaisten itse suorittamassa tutkimuksessa ihan hiljaisena keskipäivän aikana punaisia vasten ajoi kahdeksan autoa, kaikki alamäkeen.  Rekkoja ei sille tunnille sattunut: talvella ylämäkeen niiden on pakko olla välittämättä valoista, kun muuten ne joutuisivat peruuttamaan liikenteen seassa satoja metrejä keräämään vauhtia.
Siis, koululaiset ainakin liikuntatunneilla ja johdetuissa tilanteissa käyttävät tunnelia ja kiertävät taas pari sataa metriä.

Yrittäjä haki maa-aineslupaa ja ympäristölupaa.  Vieressä oli toisen yrittäjän louhos, olisi ihan pitänyt tehdä yhteistyötä ja pari sataa metriä tietä, jotta olisi päässyt kylän ohi.  Ei käy: oli olemassa tie.  Mitä sen väliä, että sorarekat joutuvat ajamaan kapeaa kylätietä koulun editse, kevyen liikenteen väylää ei ole.  (Samalla menee turvallinen uimarantatie.)  Toisella puolen kaupunkia ainoa väylä sorarallille on juuri koulun ja päiväkodin vierestä.

Suunnitellaan kauppakeskusta, 35 000 kerrosneliömetriä.  Ja totta kai sisäänajo suunnitellaan koulua vastapäätä, kapealle kadulle.  Ja tapana on, että hienot suunnitelmat laaditaan, mutta ihan maan tapa on rakentaa ensin kaupan tarpeet ja sitten todeta hups, rahat eivät juuri nyt riitäkään enää liikennesuunnitelman toteuttamiseen.  Sitä paitsi ne suunnitelmat taas sisältävät lisää kiertämistä ja hidastamista juuri sille hitaimmalle liikkujalle.

Koulut erikoistuvat.  Omakin kouluni on puoliksi englanninkielinen.  Siis yhä useammin vanhemmat tuovat lapsia kouluun.  Useimmiten ei ole turvallista jättöaluetta, vaan lapset pudotetaan liikenteen sekaan ja vaara muodostuu myös lapsia jättävistä ajoneuvoista.

Kapea tie, paljon liikennettä.  Polkupyörällä kouluun?  Kun lapsi on lapsi, kun ajaminen on kivaa, kun kaverin kanssa pitää jutella, leikkiä, kilpailla, on autoilijan otettava vastuuta.  Olisiko rajoitusten noudattaminen hyvä alku, sen kännykän jättäminen taskuun toinen konsti?  Ja se nopeusrajoitus olisi 30, ei 50 koulun kohdalla.  Missä on?  Sopii myös rakentaa hidasteita.  Muutamana päivänä silloin tällöin, ei vain koulujen alkamispäivinä, pitää olla näkyvää ja opastavaa valvontaa.

Rakenteet ja rajoitukset eivät kuitenkaan yksin mitenkään  poista suurinta vaaraa.  Autoilijan asenne turvallisuuteen on jäänyt yksilönvapauden jalkoihin.  Toisethan ne niitä sääntöjä tarvitsevat.

Mutta ei.  Tärkeintä on liike-elämän etu, toiseksi liikenteen sujuvuus, kaukana kenties sijalla 7. tulee koululaisen turvallisuus. 

Ja taas peräänkuulutan lapsivaikutusten arviointia pakolliseksi esimerkiksi koulujen lähistöissä tapahtuviin suunnitelmiin!

Loinen

Aina vaalien, varsinkin kuntavaalien alla, huudetaan kunnan työntekijöiden turhuutta, kuinka he ovat syömässä veronmaksajien leipää ja kuluttamassa palveluun tarvittavat rahat.  Todella, joka kerran.
Pikku juttu, että he juuri tuottavat ne palvelut tai ovat muuten vastuussa koko yhteiskunnan toimivuudesta, turhia ovat - kun minulla juuri nyt menee hyvin ja on kesä, edes lumiauraa ei tarvita ja viemäriverkko toimii.

Loistyöksi on julistettu kaikki se työ, joka ei tuota myytävää.  Loistyötä on siis esimerkiksi terveyskeskuslääkärin työ, sen sijaan yksityisen lääkäriaseman kalliimpi lääkäri tuottaa oikeasti?
Esimerkiksi opettaja on loinen, mutta koulutuspalveluja myyvä pintakonsultti tuottaa myytäviä palveluja.  En niele tätä, mutta mitä$ minun mielipitei$täni, raha puhuu.
Perusteluni on toisen jutun aihe.

Pikkujuttuja nuo kaksi.  Nyt esitetään (Risikko), että sosiaalista tukea saavien osallistumista yhteiskuntaan pitää vaatia.  Tuki olisi suurempi, jos osallisuus olisi suurempi.
Lähtökohtaisesti loistava ajatus.  Mutta...

Kukaan normaali ihminen ei halua olla hyödytön vapaamatkailija.  Totta on, että moni on jo niin urautunut syrjäytymiseensä, että pitää sitä normaalina.  Monessa polvessa jo!  Silti.

Mitä on osallistuminen?  Ihan ensiksi tulee mieleen työn tekeminen tuen ehtona.
Siis miten se tuki eroaa palkasta?  Varmaan luodaan järjestelmiä, joissa työnantaja maksaa osan ja esim. kela osan.  Varmaan kirkasotsaisena väitetään, että ei synny(tetä) halpatyövoimaa, joka syrjäyttää kortistoon taas uusia.  Varmaan jää taas huolehtimatta esimerkiksi kunnollisesta eläkekertymästä.

Luulenpa, että hanakasti annetaan kenkää nimen omaan kunnan palkkauksen alarajoilla oleville, esimerkiksi koulunkäyntiavustajille tai päiväkotiapulaisille, ja yllättäen sama työ (muka) hoidetaan sosiaalityöllistettävillä.

Jos osallistuminen voisi olla vaikkapa järjestötyötä?  Monet järjestöt tarvitsevat vaikkapa vakituista myyjää tuotteilleen.

Työttömien omat viritykset työllistää itsensä erilaisissa ringeissä ovat toki kannatettavia.  Mutta miksi ihmeessä kukaan heidän palvelujaan tarvitsisi työllisyysringin kautta, jos ei muuten samallakaan pienellä palkalla heidän työtään kukaan osta?

Vielä 70-luvulla oli hätäaputöitä.  Tehtiin teitä, tehtiin ihan perusinfrastruktuuria.  Kunnilla ja valtiolla oli velvoitetyöllistäminen, jopa perustuslaissa sanottiin, että työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.  No, ei kaikki hyvää ja kaunista ollut, oli mm. pakkomuuttoa, eroa perheestä parakkikylissä, johti maseudun yhä kiihtyvään tyhjenemiseen jne.

Mitä on se työ, johon tarvitaan tekijä, mutta jonka tekijälle ei ole varaa maksaa palkkaa?
Usein puhutaan risusavotasta, raivaustöistä, erilaisista aputöistä lähinnä työmailla.  Yhä enemmän tarvitaan käsiä vanhustenhuoltoon.
Ongelma tietenkin on, että jos ammattitaidoton tekee nämä työt halvalla, kukaan ei palkkaa ammatti-ihmistä oikealla palkalla.  Ja totta vie, esimerkiksi ihmistyö vaatii aina koulutuksen.
Tätähän on jo murennettu, hyvin monessa ammatissa on vaatimustasoja laskettu, mallia sosiaalikasvattaja voi hoitaa päiväkodinopettajan virkaa.

Konsulit valvokoon.  Hieno ja kaunis vääristyy tässä yhteiskunnassa helposti ahneudeksi ja opportunismiksi, kun se euro on ainoa merkittävä tekijä. 
Mutta periaatteessa olen samaa mieltä kuin Paula Risikko, kukaan täysikykyinen ei saa olla vapaamatkustaja, loinen, ei tahtomattaankaan.

Mopo

Kauas on tultu siitä moottoripolkupyörästä, mitä 50-luvun lopun ja 60-luvun suomalainen oppi mopoksi sanomaan.  Missä ovat polkimet, viittomalla annetut suuntamerkit, kaksitahtibensiinin haju vaatteissa?  Pyörämäisen korkea, alitehoinen, käsivaihteinen peli, nopeusrajoitus 30 km tunnissa rakenteellista nopeutta - mitä se sitten lieneekin.

Missä ovat Rabeneickit ja Pappa-Tunturit, Zyndapit (saksal. y:llä), Monarkit?  Solifer jäi - merkiksi, laite on aivan toinen.

Nyt on skooteri ja automaattivaihteisto.  Koneteho ja jopa ominaisuudet hyvin riittäisivät noin seitsemäänkymppiin.  Ajaminen on taivaallisen helppoa, sen kun kahvaa kääntää ja opettelee vilkun ja valonvaihtimen käytön.  Eikä mopoa käyntiin poljeta, sähköstartti on ja toimii, jos akkua vähän hoitaa.  Eikä kaksitahtibensa käryä, jos ei halua.

Mopo on leikkikalu.  Mopoilija on aina epäillyttävä.  Mopoilija ei voi ajaa turvallisesti liikenteen rytmissä, pitää väkisin tehdä ohitustarve 45 km/h rajoituksella ja kanssaliikkujien asenne vääräksi.  Viranomainen ei tiedä, mihin rakoseen mopon sijoittaa, säännöt ja säädökset ovat epäselvät.  Esimerkki: mopo pyörätiellä/ ei saa aja pyörätiellä.  Mopoa koskevat merkit unohtuvat, pysäköinti on kuin polkupyörällä, mutta silti esimerkiksi uimarannan alueella ei saa panna pyörien sekaan.

Mopoilijan oma asenne muokkautuu ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin matkalla nuivaksi.  Muu liikenne pakottaa ottamaan riskejä, käyttämään tilanteita hyväkseen.  Mopo ei voi ryhmittyä, jos ei tee sitä ajoissa, tyhjässä paikassa.  Suoraan ajavaa mopoa ei kääntyvä auto väistä.  Liikennevalot eivät vaihdu mopon takia.  Ohitetaan aina, oli rajoitus tai vauhti mikä vain, ja vaarallisen läheltä.  Liikennemerkit puuttuvat, esimerkiksi "sallittu mopoille" on vasta parin sadan metrin päässä väylän alkamisesta ja toisin päin ajaessa puuttuu kokonaan.  Auton nokka on kevyen liikenteen väylällä ja vasta sitten kuski katsoo, tuleeko ajoradalla ketään - mopo tuli jo.  Mummot heristävät nyrkkiä.

Ja toisin päin, mopoilija ei piittaa säännöistä, ei ota toisia huomioon, tekee tahallista häiriötä.
Mopo on leikkikalu, ei vakavasti otettava kulkuneuvo.  Mopo jengiyttää, joukko pelottaa, yhdessä tehdään vaikka mitä, tyhmääkin.    Valittajaa rankaistaan, häiritään yhä enemmän. 

Ja sitä paitsi, ei nuorisolla saa olla kivaa...

Henkilökohtaisesti koen mopon vapauttajana, omana mahdollisuutena mennä paikkoihin, jotka ovat autolle turhan lähellä tai mahdottomia päästä.  Kokoukset, työmatkat, pyrähdykset satamaan.  Marjaretket, metsäretket.  Nopeus on riittävä, ajo helppoa ja jalat kuivat.  Hyötyajoa?  Pärjäänkö ilman?  Ainakaan en ole mopoiässä, ei ole tarpeen kilpailla tai näyttää, ei ole tarpeen kokeilla rajoja.
Monenlaista on oppinut ennakoimaan, vaikkapa soran asfaltilla, urat tiessä, paikkojen liukkauden, laidan kuopat.  Jäiselle tielle ei ole asiaa pienin pyörin.  Muuta liikennettä on luettava sata paremmin kuin autolla.

Kiitos, VB 858, seitsemästä yhteisestä vuodesta!