Kauas on tultu siitä moottoripolkupyörästä, mitä 50-luvun lopun ja 60-luvun suomalainen oppi mopoksi sanomaan. Missä ovat polkimet, viittomalla annetut suuntamerkit, kaksitahtibensiinin haju vaatteissa? Pyörämäisen korkea, alitehoinen, käsivaihteinen peli, nopeusrajoitus 30 km tunnissa rakenteellista nopeutta - mitä se sitten lieneekin.
Missä ovat Rabeneickit ja Pappa-Tunturit, Zyndapit (saksal. y:llä), Monarkit? Solifer jäi - merkiksi, laite on aivan toinen.
Nyt on skooteri ja automaattivaihteisto. Koneteho ja jopa ominaisuudet hyvin riittäisivät noin seitsemäänkymppiin. Ajaminen on taivaallisen helppoa, sen kun kahvaa kääntää ja opettelee vilkun ja valonvaihtimen käytön. Eikä mopoa käyntiin poljeta, sähköstartti on ja toimii, jos akkua vähän hoitaa. Eikä kaksitahtibensa käryä, jos ei halua.
Mopo on leikkikalu. Mopoilija on aina epäillyttävä. Mopoilija ei voi ajaa turvallisesti liikenteen rytmissä, pitää väkisin tehdä ohitustarve 45 km/h rajoituksella ja kanssaliikkujien asenne vääräksi. Viranomainen ei tiedä, mihin rakoseen mopon sijoittaa, säännöt ja säädökset ovat epäselvät. Esimerkki: mopo pyörätiellä/ ei saa aja pyörätiellä. Mopoa koskevat merkit unohtuvat, pysäköinti on kuin polkupyörällä, mutta silti esimerkiksi uimarannan alueella ei saa panna pyörien sekaan.
Mopoilijan oma asenne muokkautuu ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin matkalla nuivaksi. Muu liikenne pakottaa ottamaan riskejä, käyttämään tilanteita hyväkseen. Mopo ei voi ryhmittyä, jos ei tee sitä ajoissa, tyhjässä paikassa. Suoraan ajavaa mopoa ei kääntyvä auto väistä. Liikennevalot eivät vaihdu mopon takia. Ohitetaan aina, oli rajoitus tai vauhti mikä vain, ja vaarallisen läheltä. Liikennemerkit puuttuvat, esimerkiksi "sallittu mopoille" on vasta parin sadan metrin päässä väylän alkamisesta ja toisin päin ajaessa puuttuu kokonaan. Auton nokka on kevyen liikenteen väylällä ja vasta sitten kuski katsoo, tuleeko ajoradalla ketään - mopo tuli jo. Mummot heristävät nyrkkiä.
Ja toisin päin, mopoilija ei piittaa säännöistä, ei ota toisia huomioon, tekee tahallista häiriötä.
Mopo on leikkikalu, ei vakavasti otettava kulkuneuvo. Mopo jengiyttää, joukko pelottaa, yhdessä tehdään vaikka mitä, tyhmääkin. Valittajaa rankaistaan, häiritään yhä enemmän.
Ja sitä paitsi, ei nuorisolla saa olla kivaa...
Henkilökohtaisesti koen mopon vapauttajana, omana mahdollisuutena mennä paikkoihin, jotka ovat autolle turhan lähellä tai mahdottomia päästä. Kokoukset, työmatkat, pyrähdykset satamaan. Marjaretket, metsäretket. Nopeus on riittävä, ajo helppoa ja jalat kuivat. Hyötyajoa? Pärjäänkö ilman? Ainakaan en ole mopoiässä, ei ole tarpeen kilpailla tai näyttää, ei ole tarpeen kokeilla rajoja.
Monenlaista on oppinut ennakoimaan, vaikkapa soran asfaltilla, urat tiessä, paikkojen liukkauden, laidan kuopat. Jäiselle tielle ei ole asiaa pienin pyörin. Muuta liikennettä on luettava sata paremmin kuin autolla.
Kiitos, VB 858, seitsemästä yhteisestä vuodesta!
Missä ovat Rabeneickit ja Pappa-Tunturit, Zyndapit (saksal. y:llä), Monarkit? Solifer jäi - merkiksi, laite on aivan toinen.
Nyt on skooteri ja automaattivaihteisto. Koneteho ja jopa ominaisuudet hyvin riittäisivät noin seitsemäänkymppiin. Ajaminen on taivaallisen helppoa, sen kun kahvaa kääntää ja opettelee vilkun ja valonvaihtimen käytön. Eikä mopoa käyntiin poljeta, sähköstartti on ja toimii, jos akkua vähän hoitaa. Eikä kaksitahtibensa käryä, jos ei halua.
Mopo on leikkikalu. Mopoilija on aina epäillyttävä. Mopoilija ei voi ajaa turvallisesti liikenteen rytmissä, pitää väkisin tehdä ohitustarve 45 km/h rajoituksella ja kanssaliikkujien asenne vääräksi. Viranomainen ei tiedä, mihin rakoseen mopon sijoittaa, säännöt ja säädökset ovat epäselvät. Esimerkki: mopo pyörätiellä/ ei saa aja pyörätiellä. Mopoa koskevat merkit unohtuvat, pysäköinti on kuin polkupyörällä, mutta silti esimerkiksi uimarannan alueella ei saa panna pyörien sekaan.
Mopoilijan oma asenne muokkautuu ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin matkalla nuivaksi. Muu liikenne pakottaa ottamaan riskejä, käyttämään tilanteita hyväkseen. Mopo ei voi ryhmittyä, jos ei tee sitä ajoissa, tyhjässä paikassa. Suoraan ajavaa mopoa ei kääntyvä auto väistä. Liikennevalot eivät vaihdu mopon takia. Ohitetaan aina, oli rajoitus tai vauhti mikä vain, ja vaarallisen läheltä. Liikennemerkit puuttuvat, esimerkiksi "sallittu mopoille" on vasta parin sadan metrin päässä väylän alkamisesta ja toisin päin ajaessa puuttuu kokonaan. Auton nokka on kevyen liikenteen väylällä ja vasta sitten kuski katsoo, tuleeko ajoradalla ketään - mopo tuli jo. Mummot heristävät nyrkkiä.
Ja toisin päin, mopoilija ei piittaa säännöistä, ei ota toisia huomioon, tekee tahallista häiriötä.
Mopo on leikkikalu, ei vakavasti otettava kulkuneuvo. Mopo jengiyttää, joukko pelottaa, yhdessä tehdään vaikka mitä, tyhmääkin. Valittajaa rankaistaan, häiritään yhä enemmän.
Ja sitä paitsi, ei nuorisolla saa olla kivaa...
Henkilökohtaisesti koen mopon vapauttajana, omana mahdollisuutena mennä paikkoihin, jotka ovat autolle turhan lähellä tai mahdottomia päästä. Kokoukset, työmatkat, pyrähdykset satamaan. Marjaretket, metsäretket. Nopeus on riittävä, ajo helppoa ja jalat kuivat. Hyötyajoa? Pärjäänkö ilman? Ainakaan en ole mopoiässä, ei ole tarpeen kilpailla tai näyttää, ei ole tarpeen kokeilla rajoja.
Monenlaista on oppinut ennakoimaan, vaikkapa soran asfaltilla, urat tiessä, paikkojen liukkauden, laidan kuopat. Jäiselle tielle ei ole asiaa pienin pyörin. Muuta liikennettä on luettava sata paremmin kuin autolla.
Kiitos, VB 858, seitsemästä yhteisestä vuodesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti