Kielileikkiä

Kieli on saivartelijan paratiisi...

Kansanedutaja edustaa kansaa (mukamas). Ketä edustaakaan varakansanedustaja?
Valtionsyyttjä on syyttäjien esimies ja toimii syyttäjänä valtakunnanoikeudessa - vai syyttääkö hän valtiota, usein olisi syytä. Ketäpä syyttää varavaltakunnansyyttäjä, onko siis varavaltakuntakin olemassa?

Suomuorakas, suomu-orakas, suomuo-rakas, suo-muorakas. Yhdysmerkkiä ei säännön mukaan saa käyttää. Suolla asustaa se tuiki harvinainen suorastaskin, sen, siis suorastaan laulua on suorastaan mahdotonta kuulla!

Meillä on sukupuolenkorjausohjelmakin. Meillähän hurjan monet naiset joutuvat ammatin vuoksi vaihtamaan sukupuolta. Heistä tulee lakimiehiä, perämiehiä, sotamiehiä, virkamiehiä, kirkkoherroja jopa. Mutta voiko muka lautamiehellä olla hyvin kehittynyt povi?
Mutta työväki panee paremmaksi, eräässä Kari Frankin laulamasaa työväenlaulussa on velisiskokin: Veli, sisko kuulet tummat soitot,... Vaan minullapa on oikeasti!

Kevytmoottoripyörässä on tietysti kevyt moottori, kukapa raskasta niin hentoon vehkeeseen? Kirjanpainaja painaa kirjoja, penkinpainaja varmaan tekee penkkejä. Viemäri vie, tuomari tuo?
Joulujuhlista tunnetusti tullaan jaloin, ainakin sen vaarin pitää tulla, jonka mummo otti tilaisuudesta. Ja piti välikädessä tiukassa otteessaan. Kiikkiin vaari joutui (siis lihakoukkuun) tai ainakin pulaan (avantoon).

Homonyymeillä on kiva leikkiä. Voi on kallista, voi sanoa vain voi voi!
Emme kuitenkaan pärjää englannille: esimerkiksi "light" tarkoittaa 76 eri asiaa.
Vaan voimmehan sanalla laskee tarkoittaa ainakin kymmentä asiaa mekin.

Mutta kun nyt on uuden vuoden aatto, valaisin tinaa. Sitä ennen menin kellariin
ja valaisin otsalampulla puuhiani, kun kellarin valaisin on niin mitätön valoteholtaan.

Joulu on taas

Pyhää naurua on temppelistä kuultu, pullapoikia ja pullatyttöjä jaeltu nuorille
hedelmällisyyden lisäämiseksi. Tulilla shamaani tanssii ja taikoo päivää pitemmäksi. On ryypätty oltta ja simaa. Jule-olkia on levitelty, jotta lattialle heitellyt sianluut ja muu moska eivät niin haittaisi. Aseet jätettiin ulos, jotta paini ja muu voimainkoitos pysyi rehtinä.
Kuusenlatvassa palvottiin sitä paholaisen merkkitähteä Herodeksen sotilaille.
Se paha lasten kyttääjä ja kiristäjä kävi palkitsemassa sen kiltin, yllättäen taas olimme kaikki niitä. Akka ja lapset ajettiin käytävään. Jo tapanina ryntäilimme aleen.

Tai sitten ei.

Joulu hiipi vähitellen. Siivouskin eteni hiljalleen, huone kerrallaan useina päivinä. Lahjat oli harkittu jo ajoissa. Ruokaa oli vain taas liikaa ja liian monta sorttia, vaikka sitä syötiin sukulaisten kanssa tapaninakin. Rikkaita olemme.

Joulu tuli lopullisesti Kialla Helsingistä. Tuli sieltä muitakin, mutta tuli pieni poika. Ja sitten sitä oltiin yhdessä: tärkeintä onkin, että perhe on koossa.
Ja sain sen hetkenkin, joka joulussa on minusta parasta: hyvä, uusi kirja, kissa jaloilla, täysi hiljaisuus ja jouluaamu. Yksin, mutta tietoisena muista ympärillä.

Oli niin kylmä, että potkukelkkaa ei lähdetty kokeilemaan, lumitöihin vaarin avuksi ei päästy. Epistä on se. Mutta olihan muuta järjestettävää: jääkaappimagneetit pääsivät milloin tiskikoneen, milloin kuivausrummun oveen ja taas pakastekaapin oveen.
Pukki toi 15 pikkuautoa ja rakennuspalikoita. Niitä molempia piti järjestää pöydälle, pöydän alatasolle, lattialle uskomattomalla kärsivällisyydellä. Ja pussiin, laatikkoon, pois ja taas pöydälle.

Ja päättyy joulu, vaikk´ ei kenkään sois. Sinne meni Leo Helsinkiin, ei joutanut pitempään vaaria tällä kertaa hoitamaan.

Hyvä olla

Hautajaiset. Paljon sukua ja ystäviä koolla. Vaikkei yhteyttä juuri pidetä, tunsin suurta yhteenkuuluvuutta. Me.
Juhlan päähenkilö oli - eikä kuolema tätä lopeta - monelle tärkeä , merkittävä, rakas. Ja puheet, muistelut niin tuttuja. Sama mies, veli, samaa paljon kuin minussa itsessäni, toivon.

Samalla matkalla annos Leoa. Pääsimme tarhan joulujuhlaan. Tiedättehän: valtavasti aikuisia, kukaan ei näe mitään,kolme ryhmää lapsia ahdettuna aivan surkeaan tilaan, aikuisten esitt...anteeksi, johtamia esityksiä. Yhteislaulua ilman säestystä.
No mitäpäs Leo, vuosi ja seitsemän kuukautta? Kun esityksessä piti kyykistyä tai taputtaa, jäbä seisoi kuin tatti ja tuijotti (- Voi, harjoituksissa Leo esitti NIIN hyvin!). Hyvää kuusi- tai kiviainesta seuraavaan suureen draamaan siis. Tulee enoonsa, jonka kommentti laulamattomuuteen aikanaan oli: - Ne sävelmät oli niin vaikeita... (Osasi vaikka mitä, ja aina oikeasta sävellajista, tarkistin usein pianolla)
Ja sitten kun lapset istuivat taas paikalleen, Leo bongasi äidin yleisön joukossa, ja kukas sitä sitten voi lasten joukossa olla, yäääääää!

Voisihan olla, että juhla olisi vaikka ulkona, joku osaisi säestää, juhla olisi ryhmä kerrallaan, lapset olisivat stressiin asti trimmattuja. Näinkin se silti on isovanhemmille aika mukava elämys. Vaikka olisikin kyse tarha-ammattilaisista - sitä paitsi, mikä elämys syntyykään siitä, että voisi neuvoa - pidimme suumme kiinni
glögin aikana Leon omassa ryhmätilassa.

On poika oppinut autoilun tärkeyden, pikkuautot ovat superjuttu. Tarhallakin täytyy päästä isojen puolelle,kun siellä on autoja. Kun kävimme Lealla kylässä, Juho-pojan miljoona autoa saivat kyytiä parkkitalossa. Toinen, isompi opittu
juttu, oli lego-palikoista rakentaminen. Enää ei ole tärkeää heittely, vaan alustalle syntyy pitkää ja korkeaa - siis mitä. Paperille syntyy jo viivaa: pyysin piirtämään kisun, ja piirsihän Leo sutun, jolle kukersi kuin kissalle.
Sanoja on taas tullut lisää, mm. voimallinen ja päätä puistaen tehostettu EN!
Anna,äiti, isi, kukka. Kuk-kuu ei enää ole kak-kaa...

Joulu tulee lasten ja lapsenlapsen mukana. Potkukelkka odottaa.
Mutta kyllä se vaarikin.

Auto

Auto on miehen asia. Mutta kun se mies ei koe autoa niinkuin miehen kuuluu kokea.
Sen ei tarvitse olla sporttinen, uljaampi kuin naapurilla tai niin hyvä, että sen ominaisuuksia on ulosmitattava esimerkiksi jatkuvalla ylinopeudella, kiilaamalla, öykkäröimällä.

Auto on matkustajan ja tavaran siirtämistä varten.

Miehen asia auto on sikäli, että vuosia koin olevani tuhlaaja ja käyttäväni rahaa itseeni: kaikki auton menot, huollot, korjaukset olivat miehen asia, ja aina kun lasku oli iso, tiesin/annettiin
(- Muka, sanoo vaimo) ymmärtää, että olisi tärkeitä muitakin menoja.
Ajaminen kuitenkin oli enimmäkseen muiden asia. Tiedetään - kyse ei ollut minuun suunnatuista moitteista, oli kyse autoilun kalleudesta ja huokailuista talon lainojen ja perheen menojen kanssa.


Meillä on autonvastustajaystävä. Kaikki kunnia aatteelle - mutta kun ei ilman autoa hänenkään kuljetustarpeensa täyty. Onko jalompaa olla omistamatta ja käyttää sitten toisen omistamaa häpeällistä luonnontuhoajaa tarpeen tullen?
Tuttu pariskunta ei omista autoa. He kyllä lentävät useita kertoja vuodessa lomareissuille ja tekevät osansa luonnon tuhosta. Heillä on kyllä varaa ajaa taksilla ja lomailla, kun sitä autoa ei ole.

Olemme pattitilanteessa (siitä tämä juttu juurensa sai). Auto kävi penkalla, edessä alhaalla ruttaantuivähän muovia, ilmanohjaimia lähinnä. Mutta kun koko keula on yhtä kappaletta, korjaus tulisi noin tuplasti maksamaan sen, mitä on auton arvo.
On 70 % bonus, omavastuu 170 e - jos korjaisi vakuutuksen piikkiin, vuosimenetys olisi bonuksissa 215 e ja olisi vielä maksettava omavastuu. Lunastus? Jos vakuutusyhtiö ostaisi auton (hinta-arvio tonni), saisimme siis 1000 - 170 ja menettäisimme uuden auton bonuksista sen 215 vuodessa.
Sic: ajamme halpoja kilometrejä tekemättä mitään.

Idea olisi ostaa auto ja antaa tämä käyttöarvoltaan kelpo auto "perinnöksi".
Tätä tähdäten tänään on katsastus, on sitten vuosi aikaa rauhasa toimia ja ajella.

No se uusi, uudempi. Kumma juttu: Ritva ei olekaan sanonut, että tärkeintä ei ole, että se on punainen. Itse asiassa olemme samaa mieltä, että pitää olla käyttövarmuutta ja, viime kesän opettamana, tahdomme ilmastoinnin. Kuljetuskykyä, vetokoukkua, muunneltavuutta.
Hinta? Jos maksaa esimerkiksi 15 000 e, saa jo joko tilavan käytetyn tai uuden piukan, joka tapauksessa auton yli viideksi vuodeksi. Pikku kysymys, mistä saisi sen 15 000?

Tunnesidettä ei autoihimme ole muodostunut. Eka oli isältä peritty sporttinen Taunus 20 M TS. Oli se merkillinen ajettava: perä niin kevyt, että tasamaallakin oli vaikea lähteä liikennevaloista liukkaalla. Oli puhki ruostunut kontista jo 9 -vuotiaana, oven saranat pettivät, penkki loppuun istuttu, kolmosvaihde ei alaspäin vaihtaessa oikein totellut synkronointia. Kytkintä ei ollut koskaan painettu pohjaan asti: kun painoin, se takertui, ja poljin hyppäsi ykskaks ylös ja auto hyppäsi samalla, paikkasin etukulmaa hartaasti kiroillen...

Toinen oli Simca, tilaihme: kun takapenkit sai helpolla pois, syntyi valtava tila, luola. Simca tuhosi vetoakseleitaan, a 900 mk + työt, oli kylmä kuin jääkaappi, mutta loistava ajettava mutkaisilla teillä. Kesäauto! Joka osa nitisi ja natisi, takaikkunat putosivat syliin (lasi saranoissa liimalla kiinni - auto oli seisonut jonkin aikaa ja oli "kuivunut".

Siirryimme Lada-aikaan. Perus-Latukka, 1200. Ei lastentauteja, varma peli, lämmin.
Ainoa vika oli , että olivat parannelleet eli laittaneet ylimääräisen kalvon Bensapumppuun: ei toiminut kuumalla ilmalla, ja kone sammuili. Korjattiin, itse asiassa kaikki -87 Ladat kutsuttiin huoltoon. Tähän autoon murtauduttiin, mutta se on jutun arvoinen tarina sinällään.

Ja sitten se toinen Lada. Neuvostoliitto oli kaatunut ja laaduntarkastus samalla.
Takuuaikana vaihdettiin jos mitä, ihan uutuuttaan esimerkiksi koko jäähdyttäjä.
Oli osat huonosti paikoilleen sovitellut, oli irvistäviä saumoja, natinaa ja kitinää ja muovia. Mutta olihan viides vaihde, vähän lisäpuhtia ja oli se punainen!
Takuukorjausten jälkeen oli sekin kelpo peli.

Mutta sitten kiertelin autokauppoja taas. Kohtuuhintainen, vähän ajettu,monikäyttöinen, ei aggressiivinen Fiat Brava löytyi talvella 2000.
Takuuta oli jäljellä - syytä oli ollakin, takuuseen muka korjattiin käyntihäiriötä
noin 25 000 markalla, eikä koskaan saatu kuntoon. Vika olikin avaimissa, mutta kun asiakas valittaa turhasta, häntä ei tarvitse kuunnella. Kas kun tietokone sanoo, ettei vikaa ole, sitä ei ole, mitäs siitä, jos auto sammuu mäkien päällä,risteyksissä, rekan rinnalla ohittaessa.
Avaimet vaihdettiin ihan kulumisen takia ja kas, auto on ollut todella miellyttävä ja hyvä ajettava, on yhä. Mutta...

Tämä auto oli ojahakuinen, esimerkiksi kerran rysähti nokkaansa ruttuun ihan ilman kuljettajaa ja heti korjauksen jälkeen samaan kulmaan valui käsijarruton iso maasturi. Penkalla se kävi, kun ei vielä tajuttu, kuinka kevyt se oli. kerran poika peruutti takapuskuriin merkit ja kerran vesiliirto vei penkan puolelle.
Kerran nukahdin rattiin ja olin lähteä paremmille autoilumaille: rankan työrupeaman ja vesisateen jälkeen todella hiljainen ja lämmin (kesä) auto oli liikaa.
Ja silti: parempaa ajettavaa oikeastaan saa hakea.

Toivottavasti Brava ei kuule suunnitelmistamme. Ties mitä se tekee, jättää vaikka tielle loppuviikon Helsinginreissulla.

Lisäystä 21.12. Kirjoitin väliin kappaleen ojahakuisuudesta.
Ja tänään vietimme aamupäivän autoliikkeessä. Tallissa seisoo nyt -07-mallinen Primera-farmari, iso kuin mikä ja täynnä sähköä ja tietokonetta. Opiskellaan.

Me itsenäiset

Itsenäinen, mitä se on? Aika helppoa on luetella klassikot: oma lippu, oma vaakuna, oma alue (se isänmaa), omat lait, oma armeija, oma hallinto, politiikka ja poliittinen järjestelmä, ulkopolitiikka, oma(laatuinen)kulttuuri, oma kieli, oma raha. Papukaijakin sanoo nuo sisäistämättä.

Esimerkiksi lippu: mitä vaate sinällään on, ilman tausta-arvoja? Vaakuna on taas Juhana-herttuan vaakuna Turun linnan portin päältä, haikailemmeko siis Ruotsin alle. Oma raha, euroko, vai tietyllä kansallisella uholla ja taistellen saatu markka - euronkin toki itse valitsimme. Oma kulttuuri: imemme kuin sieni läntistä elämänmallia ja olemme sanastoa myöten tietoisesti tekemässä tässäkin eroa itään.
Muutenkin meillä, niin kuin kaikkialla, suuri osa kulttuuria on yhteistä.
Olisiko itsenäisyys siis oikeastaan mahdollisuus itse tehdä valintoja?

Isänmaallisuus on paraateja ja uhoa. Ainoa hyvä isänmaallinen on armeijan käyvä, ryssää vihaava ja tosihyvä on se,joka on kaatunut sodassa? Eläminen Suomen hyväksi ei ole isänmaallista? Ohiammuttu ei olekaan sankari- eikä ollutkaan, sodan pakolla käyneet (harva sotaa, ainakaan talvisotaa halusi) olivat useankin liikkeen hampaissa vielä 70-luvulla. Nyt kun heitä on vähän, on helppo kiirehtiä heistä huolehtimista...
No takaisin on tullut, myöhemmät sukupolvethan eivät olisi pärjänneet siellä josskin.

Uhoa ja örvellystä kaljapäissään Suomi-paidassa. Tosi hieno kuva maastamme: lippu kurassa, siivoton öykkäri kähisemässä kaljabassollaan. Ruotsi-Suomi maaottelun henki.
Isänmaallisuus onkin siis toisten kansojen halventamista ja mitätöimistä?
Yksi suomalainen vastaa kymmentä... Muutenkin me olemme mestareita keksimään halventavia,stereotypisiä kuvia muista kansoista.

Suomalainen on paras - ainakin jossakin asiassa. Kaikki uutiset suomalaisista uppoavat meihin, tulkitsemme ne heikon itsetuntomme kautta. Mitähän muut ajattelevat?

Suomalainen haluaa kiivetä omaan kukoistukseensa vaikka muita kansoja polkemalla.
Onneksi meitä on vähän, emme tähän pysty kuin vitseissä ja joissakin urheilulajeissa.
Itsetunto kasvaa: me, ei siis se tero Pitkämäki, heitimme kultaa! Me, ei Kimi, ajoimme sitä formulaa.

Hyvä suomalainen? Uuden isänmaakäsitteen kannalta hyvä on se, joka käy koulunsa nopeasti, tekee työtä pitkän uran, maksaa veronsa ja tuottaa innovaatioita, säästää itse eläkkeensä ja kuluttaa mahdollisimman vähän palveluja.
Siinä sivussa hänen täytyy kuluttaa ja ylläpitää kasvua, vaikka hänen pitääkin säästää,toimia kestävän kehityksen periaattein ja suojella ympäristöä.

Mielestäni kuva todellisesta isänmaallisuudesta on toinen. Hyvä suomalainen
toki rakastaa ja kunnioittaa isänmaataan, äidinkieltään, juuriaan.
Hän on kuitenkin kosmopoliitti ja tulee toimeen muiden kanssa, tietää eikä luule ja pelkää. Opportunistin tilalle tarvisemme kansainvälisen yhteistyön tekijöitä kaikille aloille. Suomi on koti, hyvä pohja, ja hän näkemyksensä mukaan kehittää Suomea yhä paremmaksi esimerkiksi äänestämällä vakaan ja selvää ottavan harkinnan jälkeen. Kukin omalla paikallaan voi olla "hyvä", kaikki eivät ole Ahtisaaria.
Itsetunto on vahva, lähtee kotoa ja koulusta, joissa ei stereotypioita enää tarvita oman kansan identiteetin (sotamoraalin!) pönkittämiseen. Niinpä hyvä suomalainen kehittääkin koko maailmaa tasa-arvoisena, pohjana oikeudenmukaisuus eikä vain hyötynäkökohdat.
Tällainen Suomi tarvitsee turvallisuutta. Vauraushan sen luo, suomalainen työ.
Ei synny hyviä kasvuoloja, kunnon koulua ilman satsauksia, ei pysy palvelujen taso ja sosiaaliturva, eläkkeet ilman vaurautta. Aivan oikein palkitaan ne, jotka työtä tänne luovat - valitettavasti myös ne, jotka sitä täältä vaikkapa Kiinaan vievät.

Mutta pilviä näkyy. Suomi yhdessä länsimaiden (iso käsite) kanssa tulee piankin käpertymään oman ylirikkautensa suojeluun, kun köyhillä menee yhä huonommin.
Merkkejä jo on. Ja siellä kyyristelee takana tosi iso uhkakuva. Ei paljon karttaa tarvitse katsoa, kun tietää, mitä tapahtuu veden noustessa vaikka vain 10 metriä.

Erkki-sirpaleita

Kuolema tulee aina väärään aikaan. Jollekulle tai kaikille.
Erkillä olisi vielä ollut halua elää, olisi vielä ollut annettavaa ja paljon odotettavissa. Merkityksetön hän ei ollut, ei itselleen, ei muille.

Eräs ensimmäisiä Erkki-muistumia on ananas. Keittiön pöydällä avattiin valtava ananaspurkki, mistä lieneekin isä sen hankkinut. Mummo potpotti, pitikö sitä nyt tuotakin, pula-aikana, mutta niin se vaan oli siinä ja maistaa sai. Taivaallista
makeaa, isoja kiekkoja. Vaan yksi mökötti, ei suostunut syömään. Vihdoin otti edes palasen.
Lähdimme siitä autolla kohti Taipalsaarta. Kun tultiin lossille ja piti nousta autosta niin kas, ananaspalahan se sieltä suusta sylkäistiin.

Oli hiljainen poika. Ei puhunut, kylläkin seurasi katseella ja osasi vaatia sanoittakin. Mutta sitten kun puhe reilusti yli kaksivuotiaana alkoi, sitä kyllä riittikin. Ja kädet tulivat mukaan. Supliikkipuheessa kai se Erkki meistä paras olikin ja varmasti olisi kauppiaana tai politiikassa ollut hyvä, jos maailmankuva olisi periksi antanut.

Olin neljäs poika. Perin viimeisenä kaikki vaatteenrytkyt. Mutta sitten Erkki älysi kasvaa ohi - äiti lohdutti, että olen kuitenkin aina vanhempi. Aika pian huomasin, että olikin hyvä asia olla "viides": sain aina uusia vaatteita, kun Erkki taas veteli ne perintörytkyt loppuun...

Pääsi Erkki Ampiaiseenkin (vappulehti). Olisimme muka laittaneet saunapataan ja tulet alle. Hah! Saunapataan kyllä, ei vettä, ei tulia, istuimme toki kannella.
Mutta jos on lukenut Perämies Pirteän ja muita upeita nuortenkirjoja, on joskus ihmissyöjäksi ruvettava. Ja kohta se syöty oli mukana taas.

Suurperheessä eivät kaikki tee samaa. Pekka oli ihan liian vanha (melkein neljä vuotta minua vanhempi), Antero puuhasi enemmän sisätouhuja. Matti, Markku, Erkki
olivat useimmiten kova kopla porukkana ainakin kesäaikaan, kun naapurien samanikäiset
jäivät kaupunkiin. Mikä tarkoitti tietysti hurjaa menoa järvellä ja metsässä, jousipyssyjä,puhallusputkia, majoja,nyrkkitussareita. Ja marjoja, kanttarelleja.
Oli projektit "Raparyöpyn" luhistamiseksi, "Pöllölän"(nuottakoppi) kaatamiseksi.
Jotain hyödyllistäkin sentään teimme. Halot, mehukeittiön raaka-ainehuolto,astianpesu sitoivat, samoin kasvi- ja mansikkamaa. Mutta jäi aikaa uida uimakouluun tai aina aikaa mennä ongelle. Ja isän tapa kiskoa makeimmasta unesta yksi poika soutajaksi omille kalareissuilleen, huh - tappoi ainakin minulta sen ison innon.

Kaupungissa rymysimme aidoilla, "tuohivarastossa" ja Oluttehtaan halkopinoissa, koripinoissa ja jääkasoissa hengenvaara usein mukana, kiipeilimme ja jopa olimme hippaa hyppyrimäen hirsillä. Talvella avannot toimivat poikamagneetteina.
Erilaiset talkkarit ja muut vastuuntuntoiset aikuiset yrittivät pysyä tahdissa, mutta poikajoukon mielikuvitus on rajaton, enkä lakkaa kummastelemasta, miten kukaan selvisi aikuiseksi. Esimerkiksi Erkki putosi useita metrejä päilleen aidalta auton puskuriin. Tikkejä ja huutoa - ja ainakin päiväksi vähän rauhoituimme?
Niitä vammoja tietysti tuli. Elävä ja helposti palautettava näky on isästä ja Erkistä paksuine varpaineen, pasuvadista tulikuumine vesineen, kaarevista saksista Nuottarannan keittiössä. Isä kyllä oppi sanomaan: - Mene Ohelalle!

Metsäheinää vähän kulottuikin, kun "kaupungin akat" olivat jättäneet risutulet sammuttamatta ja piti niitä kyteviä risuja kuljetella ja tulia tehdä. Mutta kun oluttehtaan heinävintti paloi, olimme tietysti heti syyllisiä - onneksi olimme olleet Lemillä jo pari viikkoa.

Ilkiöitä? Ei varmasti. Ajattelemattomia kyllä, ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

Viljakaiset asettuivat elämäämme ja Erkistä tuli Iinu. Miksi - Pentiltä en voi enää kysyä.

Punainen Risti imaisi meidät kaikki kolme (Pekan jo aiemmin). Olimme ensiapuryhmässä, nuorisoryhmässä, leireillä. Monena jouluna olimme pultsarien joulujuhlassa kahvia kaatamassa ja laulamassa. Ensimmäiset ansionsa Erkki sai luultavasti laulamalla negrospirituaaleja kanssani liike- ja virkanaisille? (osasin ne kolme sointua ja toisen äänen Kumbaijaahan), Ääni Erkillä oli hyvä.

Kesät menivät uimarantatöissä niin Matilla, minulla kuin Erkilläkin.
Nuorukainen-Erkki oli parini. Kulmilla, Antti-baarissa, retkeilijöissä, missä vain.
Ja ihan oikeasti piti olla Mallelle mustasukkainen (ja päinvastoin)!


Erkki luki ääneen englanninläksyjään. Ihan oikeasti opin niin paljon huomaamattani, että lukion englanti oli helppoa ja asenne helppoudesta vaivaa vieläkin, olen joutunut kieltä käyttämään paljon.
Nerollinen ilmaus Erkin saksankielestä tapahtui Luther-kaupunkimatkalla Saksassa: ensimmäiseksi Schönefeldin kentällä mies tokaista pamautti: - Sprechen Sie Deutsch? ja kun hämmentynyt ihmispolo vastasi: - Ja, ich spreche, niin mitäpäs Erkki: - Ich spreche nicht! Toinen saksanleimaus oli saksan ylioppilaskirjoituksen Fernsehbildschirm (kuvaruutu), jonka kielineromme käänsi, siinä kun oli ihan kuin ferro eli rauta, rautalanka-aidaksi...
Erkki kävi Schaffhausenissa Sveitsissä asti jollain reissulla ja kehui tehneensä pituussukellusennätyksekseen sata metriä. Reinin virta oli uimalassa kova, ja sen kun antoi mennä: juuri ennen putousta oli verkkoaita turvana.

Kieliä, venäjää ym kirkkoslaavia se tie vei lukemaankin. No, köyhyys oli aina vieraana. Opiskelijaboksissa ei ollut aluksi edes sänkyjä. Piti tehdä opintojen ohella töitäkin, ja niin rötösherrajahdin aikana opiskelija alkoi työskennellä ylimääräisenä, tilapäisenä verotarkastajana. Yhteistyö oli poliisin kanssa hyvää ja välttämätöntä. Poliisin työ oli nopeampi tie leipään kiinni, ja niin sai kirkkoslaavi jäädä.

Aina tavatessa riitti tarinaa asiakkaista ja "merkonomeista". Keikkapoliisi hankki paremmin lisillä kuin tutkija, ja niin sitä tarinaa sitten syntyi,tulivat tutuiksi Arskat ja koulun oven läpi ajaneet moottoripyörät. Ja kädet kävivät.

Poliisimies päätyi rättimikoksi.
Kurkunpääsyöpä, keuhkosyöpä. Liian aikainen eläke. Epistä on se.
Ja raju lähtö. Onneksi sentään nopea ja ilman taimivaihetta.

Ei päässyt Erkki nauttimaan vakanssistaan Lappeenrannassa. Nyt on tilaa valita.
Mallen kanssa otamme pullon Beaujolais´ta. Vaikka on kihti.

Vähän kuvasta. Lauri-vaarin 60-vuotispäiviä (kuoli sitten syksyllä)varten piti saada hieno kuva. Pekka ja Antero halusivat nojata seinään, jolloin äiti komensi heitä eteenpäin. Ainoa, joka reagoi, oli Matti, joka pyrki suorastaan kameraan kiinni. Erkki (edessä keskellä)
työnsi koko ajan kielensä ulos, ja kun kiellettiin, imaisi alahuulensakin hampaiden taakse. Ja minä taas en enää jaksanut, sanoin sen, mutta kyllä sen toki muutenkin huomaa. Ja, tarina on tosi tai ainakin äitini sen näin dokumentoi vauvakirjassani.