Erkki-sirpaleita

Kuolema tulee aina väärään aikaan. Jollekulle tai kaikille.
Erkillä olisi vielä ollut halua elää, olisi vielä ollut annettavaa ja paljon odotettavissa. Merkityksetön hän ei ollut, ei itselleen, ei muille.

Eräs ensimmäisiä Erkki-muistumia on ananas. Keittiön pöydällä avattiin valtava ananaspurkki, mistä lieneekin isä sen hankkinut. Mummo potpotti, pitikö sitä nyt tuotakin, pula-aikana, mutta niin se vaan oli siinä ja maistaa sai. Taivaallista
makeaa, isoja kiekkoja. Vaan yksi mökötti, ei suostunut syömään. Vihdoin otti edes palasen.
Lähdimme siitä autolla kohti Taipalsaarta. Kun tultiin lossille ja piti nousta autosta niin kas, ananaspalahan se sieltä suusta sylkäistiin.

Oli hiljainen poika. Ei puhunut, kylläkin seurasi katseella ja osasi vaatia sanoittakin. Mutta sitten kun puhe reilusti yli kaksivuotiaana alkoi, sitä kyllä riittikin. Ja kädet tulivat mukaan. Supliikkipuheessa kai se Erkki meistä paras olikin ja varmasti olisi kauppiaana tai politiikassa ollut hyvä, jos maailmankuva olisi periksi antanut.

Olin neljäs poika. Perin viimeisenä kaikki vaatteenrytkyt. Mutta sitten Erkki älysi kasvaa ohi - äiti lohdutti, että olen kuitenkin aina vanhempi. Aika pian huomasin, että olikin hyvä asia olla "viides": sain aina uusia vaatteita, kun Erkki taas veteli ne perintörytkyt loppuun...

Pääsi Erkki Ampiaiseenkin (vappulehti). Olisimme muka laittaneet saunapataan ja tulet alle. Hah! Saunapataan kyllä, ei vettä, ei tulia, istuimme toki kannella.
Mutta jos on lukenut Perämies Pirteän ja muita upeita nuortenkirjoja, on joskus ihmissyöjäksi ruvettava. Ja kohta se syöty oli mukana taas.

Suurperheessä eivät kaikki tee samaa. Pekka oli ihan liian vanha (melkein neljä vuotta minua vanhempi), Antero puuhasi enemmän sisätouhuja. Matti, Markku, Erkki
olivat useimmiten kova kopla porukkana ainakin kesäaikaan, kun naapurien samanikäiset
jäivät kaupunkiin. Mikä tarkoitti tietysti hurjaa menoa järvellä ja metsässä, jousipyssyjä,puhallusputkia, majoja,nyrkkitussareita. Ja marjoja, kanttarelleja.
Oli projektit "Raparyöpyn" luhistamiseksi, "Pöllölän"(nuottakoppi) kaatamiseksi.
Jotain hyödyllistäkin sentään teimme. Halot, mehukeittiön raaka-ainehuolto,astianpesu sitoivat, samoin kasvi- ja mansikkamaa. Mutta jäi aikaa uida uimakouluun tai aina aikaa mennä ongelle. Ja isän tapa kiskoa makeimmasta unesta yksi poika soutajaksi omille kalareissuilleen, huh - tappoi ainakin minulta sen ison innon.

Kaupungissa rymysimme aidoilla, "tuohivarastossa" ja Oluttehtaan halkopinoissa, koripinoissa ja jääkasoissa hengenvaara usein mukana, kiipeilimme ja jopa olimme hippaa hyppyrimäen hirsillä. Talvella avannot toimivat poikamagneetteina.
Erilaiset talkkarit ja muut vastuuntuntoiset aikuiset yrittivät pysyä tahdissa, mutta poikajoukon mielikuvitus on rajaton, enkä lakkaa kummastelemasta, miten kukaan selvisi aikuiseksi. Esimerkiksi Erkki putosi useita metrejä päilleen aidalta auton puskuriin. Tikkejä ja huutoa - ja ainakin päiväksi vähän rauhoituimme?
Niitä vammoja tietysti tuli. Elävä ja helposti palautettava näky on isästä ja Erkistä paksuine varpaineen, pasuvadista tulikuumine vesineen, kaarevista saksista Nuottarannan keittiössä. Isä kyllä oppi sanomaan: - Mene Ohelalle!

Metsäheinää vähän kulottuikin, kun "kaupungin akat" olivat jättäneet risutulet sammuttamatta ja piti niitä kyteviä risuja kuljetella ja tulia tehdä. Mutta kun oluttehtaan heinävintti paloi, olimme tietysti heti syyllisiä - onneksi olimme olleet Lemillä jo pari viikkoa.

Ilkiöitä? Ei varmasti. Ajattelemattomia kyllä, ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

Viljakaiset asettuivat elämäämme ja Erkistä tuli Iinu. Miksi - Pentiltä en voi enää kysyä.

Punainen Risti imaisi meidät kaikki kolme (Pekan jo aiemmin). Olimme ensiapuryhmässä, nuorisoryhmässä, leireillä. Monena jouluna olimme pultsarien joulujuhlassa kahvia kaatamassa ja laulamassa. Ensimmäiset ansionsa Erkki sai luultavasti laulamalla negrospirituaaleja kanssani liike- ja virkanaisille? (osasin ne kolme sointua ja toisen äänen Kumbaijaahan), Ääni Erkillä oli hyvä.

Kesät menivät uimarantatöissä niin Matilla, minulla kuin Erkilläkin.
Nuorukainen-Erkki oli parini. Kulmilla, Antti-baarissa, retkeilijöissä, missä vain.
Ja ihan oikeasti piti olla Mallelle mustasukkainen (ja päinvastoin)!


Erkki luki ääneen englanninläksyjään. Ihan oikeasti opin niin paljon huomaamattani, että lukion englanti oli helppoa ja asenne helppoudesta vaivaa vieläkin, olen joutunut kieltä käyttämään paljon.
Nerollinen ilmaus Erkin saksankielestä tapahtui Luther-kaupunkimatkalla Saksassa: ensimmäiseksi Schönefeldin kentällä mies tokaista pamautti: - Sprechen Sie Deutsch? ja kun hämmentynyt ihmispolo vastasi: - Ja, ich spreche, niin mitäpäs Erkki: - Ich spreche nicht! Toinen saksanleimaus oli saksan ylioppilaskirjoituksen Fernsehbildschirm (kuvaruutu), jonka kielineromme käänsi, siinä kun oli ihan kuin ferro eli rauta, rautalanka-aidaksi...
Erkki kävi Schaffhausenissa Sveitsissä asti jollain reissulla ja kehui tehneensä pituussukellusennätyksekseen sata metriä. Reinin virta oli uimalassa kova, ja sen kun antoi mennä: juuri ennen putousta oli verkkoaita turvana.

Kieliä, venäjää ym kirkkoslaavia se tie vei lukemaankin. No, köyhyys oli aina vieraana. Opiskelijaboksissa ei ollut aluksi edes sänkyjä. Piti tehdä opintojen ohella töitäkin, ja niin rötösherrajahdin aikana opiskelija alkoi työskennellä ylimääräisenä, tilapäisenä verotarkastajana. Yhteistyö oli poliisin kanssa hyvää ja välttämätöntä. Poliisin työ oli nopeampi tie leipään kiinni, ja niin sai kirkkoslaavi jäädä.

Aina tavatessa riitti tarinaa asiakkaista ja "merkonomeista". Keikkapoliisi hankki paremmin lisillä kuin tutkija, ja niin sitä tarinaa sitten syntyi,tulivat tutuiksi Arskat ja koulun oven läpi ajaneet moottoripyörät. Ja kädet kävivät.

Poliisimies päätyi rättimikoksi.
Kurkunpääsyöpä, keuhkosyöpä. Liian aikainen eläke. Epistä on se.
Ja raju lähtö. Onneksi sentään nopea ja ilman taimivaihetta.

Ei päässyt Erkki nauttimaan vakanssistaan Lappeenrannassa. Nyt on tilaa valita.
Mallen kanssa otamme pullon Beaujolais´ta. Vaikka on kihti.

Vähän kuvasta. Lauri-vaarin 60-vuotispäiviä (kuoli sitten syksyllä)varten piti saada hieno kuva. Pekka ja Antero halusivat nojata seinään, jolloin äiti komensi heitä eteenpäin. Ainoa, joka reagoi, oli Matti, joka pyrki suorastaan kameraan kiinni. Erkki (edessä keskellä)
työnsi koko ajan kielensä ulos, ja kun kiellettiin, imaisi alahuulensakin hampaiden taakse. Ja minä taas en enää jaksanut, sanoin sen, mutta kyllä sen toki muutenkin huomaa. Ja, tarina on tosi tai ainakin äitini sen näin dokumentoi vauvakirjassani.