Puolukan anatomia

Puolukka on oikein hyvä poliittinen marja.  Kun se on demarivaiheessa, se maistuu kitkerältä ja kelpaa vain runsaan sokerin kanssa hyytelöksi.
Kun se on täyspunainen Vassari, siitä voi heruttaa paljon ja se maistuu ja on monipuolinen, kelpaa vaikka survokseksi, mehuksi, hilloksi.

Lastenneuvolassa terkkari sanoi ottavansa puolukan ja kas, lapset eivät säikähtäneet verikoettakaan.
Mummo meni mustikkaan.  Puolukka on vähän pienempi, mummo ei mahdu?

Alokas ei puolukkaa rakasta.  Hän oppii nopeasti, miltä puolukan lehti näyttää alta päin.  Jos ei opi matalana etenemään, voipi osua vaikka...


Puolukka on ollut taloudellisesti merkittävin marjamme.  Tänä syksynä kuitenkin teollisuus on maksanut siivotuista pihlajanmarjoista parempaa hintaa.  Torilla puolukkaa on saanut jopa 2.50/litra:
eipä taida kerääminen kannattaa, jollei ole todella hyviä paikkoja ja kone käytössä.
Mutta vaikka paikka olisi kuinka hyvä, menee varmaan tunti ämpärilliseen, koneellakin.  Mikä on kerääjän tuntipalkka, kun myyjäkin osansa ottaa?  Matkatkin maksavat.
Minun tavallani meni tänäänkin 4 tuntia kahteen litraan, mutta kun oli tarkoituskin vaeltaa ja nautiskella, kiertää Hämmäauteensuo ja Housulampi.  Lopuksi vasta raapaisin ihan mopon vierestä sen haluamani 2 litraa, valmiiksi katsotusta paikasta.

Tänä vuonna on ihan turha rynnätä siihen hyvään puolukkapaikkaan.  Saat huhuilla, eikä puola vastaa.  Jos jotakin löytyy, se on pientä haulia.
Pitää mennä suon reunaan, jopa suolle, ja mättäiltä saattaa löytyä mollukoitakin.
Viime syksy oli surkea: siinä, missä normaalivuonna on viiden marjan terttuja, oli yksi marja.  Tänä vuonna on paikoin oikein hyviä terttuja, mutta vain siellä täällä.  Toinen kummallisuus on kypsymisessä, aukeilla paikoilla on vieläkin raakaa, siimeksessä ja sammalikossa on kypsää, jopa varisevaa.

Niin huono puolukkavuosi on, että puolukkapaikassa kerään tarkkaan ja hitaasti.  Turha on minun jälkeeni enää siihen mennä.  Voisihan sitä nopeasti hompsiakin ja kerätä vain isot tertut, mutta vähäksi jäisi kokonaissaalis.  Kiirehän ei ole, eläkeukolla.

Hyvässä paikassa riivin noin neljä riipaisua kouraan ja vasta sitten pudotan astiaan.  Nopeaa on.
Huonossa paikassa on oltava pieni keräysastia, sillä ämpäri ei tunnu täyttyvän ikinä.
Mopolla ei ämpäriä oikein viitsi kuljettaa: konttiin mahtuu kivasti esimerkiksi kahden litran jäätelörasioita.  On joku ihmetellyt, kun minulla ei metsässä ole kuin muki ja mokoma pikkuinen rasia.  Loput ovat kontissa, mitä niitä kantamaan.  Mopollahan pääsee puolukan viereenkin, joskaan en oikein viitsisi ajaa kuin noin 15 km:n päähän enintään.

Koneella?  Jos olisi todella hyvä paikka, niin miksikäs ei.  Eipä ole tällaista paikkaa tänä vuonna löytynyt.  Roskaisuus ei olisi oikein mikään kiusa, siivous on nopeaa.
Jos sinulla on paljon siivottavaa, pane pöydälle kaksi lautaa loivaksi V:ksi, V:n alapää raolleen.  Nosta pöydän toinen pää vähän ylemmäksi, se pää, jossa V on leveämpi.  Pane puolukat vierimään pöytää pitkin saaviin, lehdet, neulaset ja kuivat marjat jäävät pöydälle.  Terttujen karat eivät vieri, helppo ne on nähdä ja poistaa myös.

Kaalilaatikko tahtoo puolukkaa kaveriksi.  Maksapihvi myös, ellei se ui kastikkeessa, pate´:n kera taas puolukkahyytelö on namia.  Veriletut ja puolukka, totta kai, vaikka koulussa jostakin syystä oli joskus omenahilloa.  Vispipuuro on lällyä, jos sitä ei tee puolukasta
Mutta tästä voimme riidellä vaikka viikon: minun mielestäni makaronilaatikon kanssa pitää saada puolukkaa eikä ketchupia, vaikka nuoriso minut nurin äänestääkin.

Tärkeintä puolukassa on tietenkin se kaikki touhu, mikä siihen liittyy.  Toki minä metsään muutenkin menen, mutta on silti mukava kantaa oikeaa ja terveellistä tavaraa kotiin.

Minun puolukkapaikkani? Kun olen aamukukku, olen metsässä ensin.  Usein seuraava näkee mopon ja jatkaa matkaa, onpa jopa joku pyörtänyt metsätien päässä ympäri ja ajanut pois.
Kohteliaita?  Turhan kilttejä olette, tervetuloa vain. jokamies!

Valio

Vähän raaputan kammalla rakoa lasiin, kyllä ilmastointi hoitaa loput.  Iglu sulaa kyllä lähes läpinäkyväksi vartissa, on minulla niin hyvä ilmastointi.
Peruutan kadulle.  Mikä törttö siellä kirskuttaa jarrujaan, olisihan sen pitänyt nähdä, että minä peruutan.  Ruopaisen liikkeelle, siihen jää kuin seisomaan.
Välkytän pitkiä valoja, niin että kaikki tietävät, että tulen risteykseen: ei täällä mitään etuajo-oikeuksia ole, mutta minulla on kiire, kuten aina.  Seuraavissa risteyksissä välkyttelen taas, yhdessä pitää soittaa torveakin, kun joku yrittää oikealta eteen.

   Liikennevaloissa saa seisoa enemmän aikaa kuin menee ajoon.  Painan kaasua ja ehdin vielä vanhalla vihreällä.  Eihän tuo poikittaisliikenne ole vasta kuin lähdössä liikkeelle ja minulla on jo hyvä vauhti.

  Suoralla vauhtia voi huoletta nostaa seitsemäänkymppiin, kun kaikilla poikkikaduilla on kolmiot.
Tässä oli viisi vuotta sitten kuudenkympin rajoitus, nyt joku lanttuaivo on pannut viidenkympin tolpat, suoralla ja monikaistaisella tiellä.

  Seuraavassa risteyksessä joudun odottamaan mopon perään kääntymistä vasemmalle.  Jo keltaisella ampaisen liikkeelle ja ajan suoraan oikealle kaistalle, siinäs sai!  Kylläpäs se oli vähällä ajaa kylkeen...

  Ajan rampista moottoritielle.  On varmasti se sata kaksikymppiä, tuohon väliin ehdin.  Tuo torvensoittaja ei varmaan ole kuullut joustavasta ajosta mitään.  Siirryn heti vasemmalle kaistalle ja pysyn siellä.  Kun ajan vähän yli 120, on paljon ohitustarvetta, miksi palaisin koskaan oikealle?
On oikein kiva pussittaa autoja rekan taakse, ne joutuvat kivasti hidastamaan, kun olen vasemmalla tulossa koko ajan.

   Joudun taas kaduille.  Oikaisen liikenneympyrässä sisäkaistan yli.  Mamikset käyttävät vilkkua poistuessaan: on kiva seurata, miten koko vastaan tuleva aamuruuhka pysähtyy, kun joku ei voi ajaa ympyrään, koska en käytä vilkkua.
Kuka kuppaa suojatien edessä?  Ohi vaan, kyllä Bemarilla saa ajaa, katsokoon kävelijä eteensä.

   Nyt on vähän kiire.  Oikaisen koulun parkkipaikalle koulun pihan läpi.  On se kumma, että koko ajan on soitettava torvea, eivät nuo kakarat muuten ymmärrä väistää.  Talon nurkan takaakin törmää eteen pari kakaraa, onneksi ne sentään kuulevat torven!
----
-  Tämän päivän päivänavauksena puhun teille lasten huonosta liikennekäyttäytymisestä. Ihan aluksi: onhan teillä kaikilla heijastin?

Syksyn korkeapainetta

Sumu velloo maisemassa.  Pihakoivun latvaa ei näe, näkee, ei näe.
Nopeasti liikkeelle!  Pitää ehtiä jonnekin korkealle, ennen kuin sumu hälvenee.

Auton nokka Viipurintielle.  Jo Ratakadulta kääntyminen hirvitti: tuleeko tuolta sumun seasta kylkeen joku valoton?  Ei tullut.  Seuraavissa liikennevaloissa laitan takasumuvalon päälle.

Joku ajaa ohitseni.  On kiire odottamaan, ja seuraavissa valoissa purjehdin omaa, vakaata vauhtiani hänen ohitseen, kun hän vasta kerää vauhtia.  Onneksi suhahtaja kääntyy kohti Imatraa.

Tunnen sympatiaa mopoilijaa kohtaan.  Hänellä on aivan surkea takavalo maastomopossaan, mutta komeasti hän ajaa aivan reunassa ja huomioliivi on päällä.  (Kotona tarkistan, toimiiko takavalo omassa mopossa.)  Mutta vilkkua tuo ei ymmärrä käyttää poistuessaan Karhuvuoren ympyrässä.

Alkaa kahdeksankympin alue.  Alkakoon aivan rauhassa, kuusikymppiäkin vähän hirvittää, kun muistaa, että uusissa autoissa päivänvalovaloja käyttäessä eivät takavalot toimi.  Peräänajo on täysin mahdollinen.  Aurinkokin alkaa paistaa sumun läpi miten kuten: tuntuu kuin koko sumuseinä olisi valaisevaa, häikäisevää pintaa.

Ykskaks on tukkirekka suurin piirtein takakontissa, se painattaa onneksi saman tien ohi.  Onko nuorella kuskilla oikeasti noin kiire, onko hänen näkökykynsä noin paljon parempi?
Kuin opettaaksen tyhjä tukkirekka jarruttaa, jarruttaa alle minun ajonopeuteni ja köröttelee jonkin aikaa tukkeenani, kunnes ykskaks lisää vauhtia ja häipyy usvan sekaan.  No tietysti hidastan edelleen, nyt tiedän, että edessä on lähes näkymätön iso auto.
Mutta ei, ei se rekka minua opettanutkaan, olen saavuttanut itse vielä hitaammin ajavan autoilijan, sitä se rekka jarrutteli?

Enpä ohita, näkyvyyttä ei ole riittävästi, sitä paitsi matkaa on enää pari kilometriä tällä tiellä.

Alan miettiä, kuinka mahdolliset perässäajajat näkevät, että aion kääntyä vasemmalle.  Mutta voi ihmettä: juuri tienhaarassa ei ole sumua juuri lainkaan, aurinko valaisee monen sadan metrin matkaa!
Ehdinkö siis sittenkään ajoissa Tupavuorelle?

Pikkutiellä on mentävä todella hiljaa.  Eniten pelottaa mäennyppylä, normaalistikin siinä on ajettava äärimmäisen oikealla.  Entä jos vastaantulija tulee vanhasta muistista kovaa omaa rallitietään?

Ei tullut kukaan vastaan.  Ajan auton tutulle paikalleen.  Joku on jättänyt jalallisen tulisijan tähän aukiolle.  Aika kätevältä näyttää, mutta lähemmin tarkasteltuna se on suurin piirtein kertakäyttöinen, hempulitekoa.

Polulle siis.  Raivurimies on tehnyt siistiä jälkeä.  Varmaan se tulisija oli hänen taukopaikkansa kaluste.
Hyvä jälki tarkoittaa esimerkiksi sitä, että raivauspuut ovat kaikki latvat samaan suuntaan, on siis edetty järkevästi ja osattu tekniikka.  Ja taas tulee mieleen, että sinne ne jäävät lepänrangat ja koivunrangat.  Tässäkin olisi kottikärryn ja moottorisahan kanssa saatavilla päivässä monta peräkärryllistä erittäin korkealaatuista puuta, leppää parempaahan ei olekaan takkapuuksi.
Mutta keltäpä kysyisit?  Itse tekisin noin metrisiä pätkiä ja kärräisin ne parkkipaikalle peräkärryyn.

Oksassa roikkuu raivaussahan kannatinliivi, Husqvarna.  Hyvää laatua, ei harrastelija siis.  Se on raivatun alueen rajana.  Polku kapenee, risut läämivät housut märiksi.  Vielä on ojakärsämöitä ja jopa harakankelloja.

Palokärki hermostuu ja ilmoittaa, että olen noussut vuorelle.  En ollut ihan myöhässä.  Sumu jatkaa maisemaa alapuolellani:  ensimmäisten puiden takaa näkyy himmeämpi puurivi, sen takaa toinen ja loput voi kuvitella ikuisuuteen asti.  Kumma juttu, yleensä sähkölinja häiritsee tässä, nyt se on tavallaan korostamassa jatkuvuuden tunnetta.

Kalliot ovat jo osin auringossa.  Sammal ja jäkälä ovat kuitenkin märkiä.  Tupavuoren louhikko-osassa en mene lähellekään vaaranpaikkoja, sillä jäkälä ja sammal eivät pitkän kuivuuden jäljiltä ole vieläkään täysin toipuneet ja ovat tallomisvaarassa.
Täällä on käynyt aika moni, polku on selvempi kuin koskaan ja kulumapaikkoja on enemmän.

Vuori laskeutuu portaittain alemmaksi.  Ei ole kuin muutama paikka, mistä on hyvä tulla ylös tai mennä alas.  Hyvä niin, rinteet säilyvät erämaanoloisina.  Mutta mitä: taulu, jossa lukee RAIVAUSALUEEN RAJA!  Alkaako nyt se louhiminen, jonka saimme ympäristölautakunnassa torjutuksi?

Metsässä ja polulla on täysi hiljaisuus.  En voi kulkea pyöräilijöiden rakentamia siltoja pitkin, sillä puu on tavattoman liukasta.  Keppi on siis todella tarpeen kallioilla kiipeillessä.
Kamera toisessa, keppi toisessa kädessä saatan olla huvittava näky, mutta yli kymmenen vuotta olen kepistä turvaa saanut ja siihen luottamaan oppinut, milloin suolla, milloin kivikossa.

Sieniäkin on siellä täällä.  Tattejakin on tuossa metsän puolella.  Mutta nyt ei olla saalistamassa, nyt on nautiskeluaika.   Aurinko alkaa hävittää sumua.  Olen hetkittäin pilvessä, välillä taas auringossa.
Jos nyt olisi talvi, sumu sataisi noustuaan kevyenä lumisateena, nyt se vain häviää jonnekin tullakseen taas huomenna, jos korkeapaine jatkuu.

Palokärki ilmoittaa nyt, että se pahis poistuu vuorelta, kaikki kunnossa.  Alhaalla koikkuu korppi jossakin kaukana, eipäs se nyt tule moikkaamaan.  Joutsenten aamuhuutoa kuuluu, ja hanhiparvi, 22 lintua, kaklattaa yli.  Olisiko syksy?

Huomaan polun vieressä tuoreesta puusta veistetyn matkasauvan.  Pihlajaa se on, eikä mikä tahansa katkaistu keppi: se on aisattu, siihen on kuorittu kädensija ja päät on vuoltu pyöreiksi.  Liian lyhyt se on minulle, muuten se kyllä näyttäisi minun tekemältäni.  Ei ole.

Ja kun pääsen autolle, eikös toinen auto pyyhkäise paikalle.  Se raivaaja saapui.  Ahkera mies, lauantaina tuli töihin; onneksi sain olla Tupavuorella hiljaisuudessa kuitenkin.

Ja kotona yhä nukuttiin, kun minun olisi pitänyt päästä kertomaan reissusta.

Kiitosta vaan, heh, heh..

Omenia maassa, omenia puussa.  Joka ikinen aamu kuivurillinen siivotaan kuivumaan.  Joka päivä syödään tuoreita omenia, muuta hedelmää ei edes osteta.  On hillottu, tehty mehua.  On tehty omenaruokia ja piirakkaa.
Ja missään ei näy jälkeäkään siitä, että on hirmuinen työ tehty!  Joka aamu näyttää ihan samalta, puussa on yhtä paljon, maassa on yhtä paljon tai enemmän.

Mikset laita kadun varteen laatikollista ja lappua SAA OTTAA?  No siksi, että kannan laatikollisen taas kiltisti parin päivän päästä kompostiin.
- Kyllä meille kelpaisi, jos emme asuisi niin kaukana.  Kyllä meille kelpaisi omenahillo tai omenamehu - varmaan, minähän sen työn teen ja sokerit hankin.  No omille  teen mielellänikin, mutta maailmalle?

Ei, on markkinoitava.  Siis kaikkiin mahdollisiin paikkoihin mukaan omenoita vähintään kuivattuina.  Kaikille tutuille sanomaan, että meiltä voi tulla hakemaan, milloin tulet, keitetään nokipannukahvit.

Yhtä en suostu tekemään.  En vie ämpärillistä tuoreita omenoita kellekään, en, ellei pyydetä.  Tällöinkin varoittelen koosta, ulkonäöstä ym., ei saa tulla yllätyksiä.

Kalamies Risto, isäni, oli sivutoiminen lääkäri?  Ainakin kalalle oli aina aikaa, saalistakin tuli.
Tuli omiksi tarpeiksi, mutta osasiko hän tuohon lopettaa?  Ja tietääkö esimerkiksi muikkuverkko, paljonko tarvitaan?  Kerrankin kuudesta verkosta tuli yhteensä 250 kiloa muikkua, usein muulloinkin aivan suunnattomia määriä.  Isot pakastearkut olivat aina täynnä (, jossain sentään oli marjojakin).

Siis sunnuntai-ilta alkoi pelottaa.  Isä tuli Saimaalta ja alkoi muikun siivous, kerrostaloasunnon keittiössä.  Haju palautuu helposti mieleen vieläkin, tunki koko rappukäytävään.  Joskus piti verkot ripustaa seinille ja jopa päästellä kalat, niitä kun ei isä rannassa ollut ehtinyt irrotella ennen pimeän tuloa.
Onneksi selvisin joskus lähtemällä kahdeksan junalle...

Mitä tuollaisilla saaliilla tehdään?  Isä vain kalasti, päästeli, perkasi, mutta ruoanlaitto, pakastaminen ja ennen kaikkea markkinointi oli naisten työtä.
Muistan useita huokauksia, kun äiti joutui taas kerran tarttumaan puhelimeen ja kyselemään tutuilta, haluasivatko he muikkuja/haukia, milloin mitäkin.
Kuka ilkeää sanoa ei, tai EI!
Ja veikö Pukessööri kalat autollaan?  Saivatko pojat autoa jakeluun käyttöönsä?  No eipä tietenkään, milloin jalan, milloin pyörällä ämpärit kiitivät.  Ja säännöllisesti ovella tuli kysymys: - Koko ämpärillisenkö sinä toitkin?  No kiitos nyt vaan ... ja väkinäinen hymy päällä.

Nuottaranta, kesäpaikka, oli marjaplantaasi.  Mansikat myytiin Keskussairaalaan, osa hillottiin.  Mutta kun viinimarjoja oli pahimmillaan 30 pensasta mustia ja punaisia yli sata, niitäkin oli aivan tarpeettoman paljon.  Vaikka äiti passasi lomansa mehu- ja hilloajaksi, ei hän millään jaksanut, ei ehtinyt.
No ratkaisu oli taas markkinointi:  soutamalla yli Lahnajärven esimerkiksi Koskiselle, helppo ratkaisu!  Oli vastarannalla naama aika pitkänä, kun suunnittelemattomana aikana oli esimerkiksi kaksi ämpärillistä siivottavaksi ja käsiteltäviksi, kiitosta vaan taas kerran...
Osansa saivat toki mm. "terveystäti" ja kätilötätikin ja monet tutut mökkiläisetkin.
Joskus oli marjarahti suunniteltuakin, Koskisen plantaasilta saattoi paluurahtina olla vaikkka perunoita tai kyssäkaalia.  Myös pyörällä marjat kulkivat, pisin rahti oli kahdella pojalla Lemiltä  enon mökille Kannusjärvelle, yli 70 km.

Ja minähän en tietenkään ole kellekään vienyt esimerkiksi suppilovahveroita...  Enhän?
Kotiin olen ainakin kyllälti kantanut.  Kerran oli esimerkiksi 2 isoa muovikassillista jo kerätty, soitin Ritvalle metsästä: - Vieläkö kerään, on jo 40 litraa?  - No kun kerran siellä asti olet, kerää pois!
Ja niin vielä kaksi  20 litran jätepussia täyttyi.  Rangaistus tietysti seurasi: kuivuriin mahtuu kerralla ämpärillinen, kuivuminen vie noin 6 tuntia.  Siivoamista ja hurinaa kyllä riitti, eikä metsään saanut olla mitään asiaa.
Olenpa kyllä metsästäkin joskus joillekin soittanut, kun olen ollut kaukana ja sattunut hyvälle paikalle, ja jopa aidosti ovat muutamat ilahtuneet tarjouksesta tuoda suppiksia, kaikki kun eivät ole metsän poikia. Siellä kun on muutakin kuin sieniä ja raikasta ilmaa.

Suppilovahvero oli aikanaan eksoottinen herkku.  Sitä ei muka esimerkiksi Lappeenrannasta löytynyt erään biologian open mukaan.  Mutta pari pussillista saatuja vahveroita opetti haluamaan kerätä itsekin, ja nyt suunnnilleen kaikki löytävät omat sienensä, kellepä veisin?  Kuivattuja ihmiset eivät ymmärrä arvostaa, vaikka pienessä pussissa on puoli ämpärillistä ja liotusta ei juuri tarvita, maku vastaa täysin tuoretta. Sen kun heittää pannulle, panee vettä sekaan ja keittää kuiviksi ja samalla kypsiksi.

Mistä on kysymys?  Pari asiaa tulee mieleen.  Meihin on sisäänrakennettu, että pitää ottaa silloin kun saa.  Aina ei saa.  Hamstratakin pitää. Katso vaikka ruotsinlaivan seisovan pöydän syöminkiä!
Nuukakin pitää olla: kun tänne asti olen tullut, en raaski näin vähälle jättää.
Rooleista on pidettävä kiinni, on oltava kova kalamies tai sienestäjä.  On näytetävä, on oltava vaikka marjanatsi, mikä termi on tänä kesänä opittu.
Tai sitten vain sattuu sellaiseen paikkaan, että oh hoh!  Kuka on ottamatta?  Esimerkiksi kantarelleja olemme vaimon kanssa kerran löytäneet niin paljon ihan pienestä paikasta, että saimme kaksi isoa ämpärillistä ja keräsimme vielä anorakit täysiksi pusseiksi.  Kiitosta tuli sitten hirmuisessa siivoamisessa, mutta myöskin rahana, kun saimme ne myydyksi torikauppiaalle.

Oikeasti, mielelläänhän liiasta antaisi.  Mutta vähintään kohtuullista on selvittää, oikeasti, tahtooko vastaanottaja lahjaasi, kuinka paljon hän tarvitsee.

Tule hakemaan omenoita.  Tänään olen kuivannut ämpärillisen ja hillonnut toisen. 

Projekti

Vettä tihuuttaa.  Olisi kiva saada mopo pois sateesta, alkaa tulla lokakuu (2006).  Pikaratkaisu on ostaa hevoselle loimi, sellainen kiiltäväpintainen, juuri sopivankokoinen, kuminauhoilla kiinnitettävä.  Ostetaan - mutta eipä ole kiva ottaa märkää rättiä mopon päältä ja kastella samalla itseään.  Mihin sen laittaisi kuivumaan?  Tikkaille, vesisateeseen? Ja ei kai mopo talvehdi tuon alla, ei sentään?

Siis mopo kuuriin yöksi.  On raivattava tilaa, nosteltava tavaraa päällekkäin.  On luovuttava kätevästä "Laita ovensuuhun"-menetelmästä tavaraa kuuriin viedessä, pitää laittaa ihan paikalleen.
Ja mies ja mopo eivät mahdu vierekkäin ovesta, on aika pujottelua saada hepo sisään, mutta varsinkin takaperin ulos, kynnyskin on korkea.  Muutenkin joka kerran napsahtaa ovipieleen milloin seisontatuki, milloin lokasuoja.  Ei mahdu tekemään mitään työpöydän ääressäkään.  Ei toimi!

Mainos aamun Mullikkabladetissa sanoo, että autotelttoja olisi tarjouksessa.  Mainos pani ottamaan mittanauhan esiin: tuohon juuri mahtuisi teltta, joka olisi 2,5 x 3 metriä, mutta mainoksessa pienin on 3m  x 4,5 m.  Jospa nyt kuitenkin olisi pienempiäkin - mopo käyntiiin ja katsomaan!  (Ja tietysti olin yhdeksältä liikkeellä, kauppa aukesi kymmeneltä...)
Kauppa aukesi ja tulin uudestaan.  Kyllä, kyllä on kaksi pakettia pientäkin telttaa!  Voiko varata, saan auton vasta tunnin päästä.  Voi, siihen jäi teltta seisomaan kassakopin laitaa vasten lappu niskassaan.

Kotona paketti auki.  Kokoamisohje?  Löytyi, mutta bingsuomeksi.  Sai siitä toki jotakin tolkkua, ja niin kokosimme pojan kanssa teltan.  Teltta oli valtava!  Melkein mahtui tekemään U-käännöksen sisällä.  Nurmikko jäi pohjaksi, hyvähän se, tiivis ja kova pohja.

Alkoi olla aika korjata kesä pois pihalta.  Ja kas kummaa, teltta kutistui ja kutistui, kun sinne kannettiin, mopotalliin, puutarhapöytiä ja tuoleja.  Ruohonleikkurikin asettui talviteloilleen ja kohta mopokin ahdettiin tiukasti toiseen laitaan hibernaatioonsa.

Kevät tuli, lumi suli.  Ukko ei sanonut puli puli vaan kirosi: teltan lattialla lainehti, sulamisvedet valuivat liepeiden alta, maa oli roudassa, eikä imenyt sitä ja tuli kiire nostella tavaroita pois vedestä, laittaa tasoja ja alustoja.
Vesi saatiin aikanaan pois, kevät edistyi, nyt piti teltassa liikkua hitaasti, ettei pölyyntynyt nurmikko lähde lentoon.  Maa alkoi olla mullosta, kun ruoho ei saanut valoa.

Saiko mopo taas tilaa talliinsa?  Eipä tietenkään!  Tyhjä tila täyttyy, luonnonlaki se on omakotitalossa.  Oli multasäkkiä, oli kuivikesäkkiä, ämpäreitä, juhlakalustetta, jopa mopon ja metsäkoneiden öljyt ja bensiinit.  Ja oli likaista, kun kaikki oli maanvaraista.  

Tavaraa kertyi ja kertyi, eikä mopoa viitsinyt ahtaa talliin kuin vasta yöksi, jos muisti sittenkään.
Vesitulvaan jotenkin osasi varautua, seinustoille ilmestyi talveksi aina erilaisia halkojen ja kivien päälle viritettyjä tasoja ja virityksiä.  Moponkin alle löytyi koroke, ettei takarengas seisoisi vedessä keväällä ja jäätyisi kiinni.

Olennaiseen ei puututtu.  En huomannut ilmiselvää tosiasiaa, että lattian teko olisi se ainoa oikea ratkaisu.  Tai jos huomasin, pihiys tuli eteen, painekyllästetty puu on hirmu kallista.
Minut tuntevat tietävät: seli seli.  Äijä on niin laiska, ettei viitsi ottaa projektia...

Kasasin kivenmurikoita ja tamppasin soraa väleihin.  Ei toimi: mopon jalan toinen puoli upposi, ja kaatuminen oli lähellä.  Se ei ihan leikin asia olisikaan, sillä esimerkiksi seosvoiteluöljy tulisi pihalle, akku putoaisi kotelostaan tai ainakin akkuvesi loiskuisi.

Siis lattian tekoon, oikeasti.  Kun päätös on tehty, suunnittelemaan, piirtämään, mittaamaan.
Ja olisi heti pitänyt päästä tekemään!  Mutta kas, nyt ei peräkärri joutanut koko viikolla omiin ajoihin ja lautatarhalle käyntiin, oli hän töissä taidekoulun hommissa.  Eikä sadeviikolla oikein pihalla olisi rakentamaan voinut käydäkään, kun teltan kaikki tavara ei vettä kestä.

Tuli pouta.  Kannoin tavarat isoon läjään autokatoksen seinän viereen ja peittelin heidät eurolepattimella.  Kyllä oli likaa maailmassa, tuon kaiken joutuisin putsaamaan, ennen kuin kantaisin takaisin!

Rautaharavalla tasailin pohjaa.  Tasainen nurmikko oli muutamasta kohdasta painunut paljonkin.  Oli soraa ja kiviä.  Suunnittelin vasojen paikat, piirsin ne ihan maahan, ja  painekyllästetyistä entisistä aitatolpista laittelin koroketta lattian alle valmiiksi.

Jo jouti auto käyttöön, peräkärrykin.  Puutavaraa tuli kotiin sadalla eurolla, vaikka ostin höyläämätöntä.  Pinosin laudat autokatokseen aamua odottamaan.  Kyllä painoivat: painekyllästetty puu on ulkomyyntitavaraa, märkää.

Aamulla ajoin auton pois tallista.  Asettelin autokatoksen lattialle vasat valmiiksi ja rakensin kehikon vasoista ja reunimmaisista laudoista, oikein otin mitat nurkista nurkkiin ja suora tuli.  Kannoin kehikon kadun ja solan ja pihan kautta telttaan - eihän se, 2,9m x 2,4 m, mahtunut autokatoksen tolppien välistä.
Lopsahti ihan oikeaan paikkaansa, ajelin vasat kiinni korokeroteihinsa ja aloin latoa lattiaa.
Mallilopikka aina päissä raon mitaksi, laudat päistä kiinni.  Vasta lopuksi lisäilin keskimmäiset ruuvit ja keskilattialle, mopon ja äijän alle tuplasti.

Lautatavara oli laskettu yllättäen aika oikein, eipä jäänyt hukkapätkää kuin muovikassillinen, kun ajelin hyllytikkaiksi muutaman pätkän ja tein hyvin karkeaa hyllyä kolme tasoa.

Ai sisustaamaan?  No eipä tietenkään.  Joka saavi, joka kanisteri, joka laatikko ja ämpäri piti pestä.  Vanha imurikin, joka on sorrettu autoimuriksi ja kaikki hepat ja muut filtterit on heitetty mäkeen, alkoi kiiltää.  Ja ihana päivä heidät kuivasi.  Pressut viikattiin laatikkoihin, multasäkit kannettin hyllyn alle, alkoi tupa taas täyttyä.

Vielä mahtuu!  Mutta kohta on taas talvi tulossa.  Pitää vielä mahtua ainakin 7 tuolia ja 2 pöytää mopon ja ruohonleikkurin lisäksi.  Ja tyhjän tilan täyttymisen laki on voimissaan yhä.

Rauha

Aprillia?  Presidentit Putin ja Porosenko ovat sopineet tulitauosta Donbasin alueella Itä-Ukrainassa!
Mahtavaa!
Ihan tarkkaan se taitaa tarkoittaa, että Putin ja Porosenko eivät tappele keskenään, kahdestaan, siellä.

Ketä Putin edustaa sopiessaan?  Missä välissä hänestä tuli Itä-Ukrainan presidentti?
Hänen omien sanojensa mukaan Ukrainassa ei ole venäläisiä sotilaita.

Mikä on separatisti, ketä hän edustaa.  On joku ryhmä, joka vaatii irtoamista Ukrainasta, mutta on ryhmiä, jotka taistelevat laajemman itsehallinnon puolesta.  On vaikka mitä hajanaisia porukoita, jotka eivät todellakaan  voi sopia yhteisestä johdosta, ainakaan Putinista.

Ei Ukrainan joukkokaan ole vain hallituksen joukkoja, mukana on ns. kansallisia joukkoja.
Usein lehdistö käyttää sanaa "asemiehet", kun ei tiedetä, mitä joukkoja on mukana.  Ketä Porosenko siis edustaa?

Kyllä Presidentti Putin on rauhan avain.
Pitäisi vain olla tosissaan.  Pitäisi alkaa rehellisyydestä.
Prosessi on pitkä, pitäisi saada oikeaa tietoa venäläisillekin, pitäisi saada asenne muuttumaan.

Sotaa fascisteja vastaan?
Mitä tunnusmerkkejä fascismissa onkaan?  Olisiko esimerkiksi diktaattori johdossa, olisiko yltiönationalismia, olisiko rajoitettu tiedonvälitys tai mielipiteenvapaus.  Olisiko käytännössä mahdotonta vahvan vastaehdokkaan  tai - puolueen osallistuminen vaaleihin?  Poliittisia murhia, poliittisia oikeudenkäyntejä?
Ai niin, kuvasinkin Venäjää - Putin kyllä sanoo Ukrainaa Fascistisesti johdetuksi...

Ei venäläisiä joukkoja.  Mitä länsimaat tekisivät, jos Putin myöntäisi joukot?  Tuskin mitään!
Siinäpä se.  Iso Venäjä on niin iso, että enin on voi voi ja sympatiat.  Ja ydinasekorttikin on jo otettu peliin!
Mitä jos jotenkin Ukrainaan ilmestyy vaikkapa Nato-joukkoja, joita Nato ei tietenkään myönnä siellä olevan?  Se olisi siemen maailmanpalolle.

Oikeasti, maakaasu ja öljy pitävät lännen nöyränä. 
Taloudelliset pakotteet eivät pure, kolahtavat niiden asettajiin, tulee vastapakotteita.  Ei toimi.
Tästä on näyttöä: kun Etelä-Afrikka aikanaan oli vuosia kauppasaarrossa, maa kehitti omaa teollisuuttaan, menestyi hienosti, sitä paitsi aina löytyi bulvaaneja ja kiertoteitä.

Oikeasti ei Venäjää saa eristää kansainvälisestä yhteisöstä.  Siitä ei hyvä seuraa.  Mutta jotakin todella isoa täytyy tapahtua, ennen kuin Putin pehmenee.
Talous on iso avain, mutta kauppaa ei lopeteta, haukatkoon vaikka Ukrainansa ja ties mitä sen jälkeen.

Kun rauha sitten tulee, onko se rauha vaiko vain sodattomuus?  Kyllä rauhaan kuuluu oikeus elää ilman pelkoa kotimaassaan, oikeus osallistua päätöksentekoon, oikeus...