Omenia maassa, omenia puussa. Joka ikinen aamu kuivurillinen siivotaan kuivumaan. Joka päivä syödään tuoreita omenia, muuta hedelmää ei edes osteta. On hillottu, tehty mehua. On tehty omenaruokia ja piirakkaa.
Ja missään ei näy jälkeäkään siitä, että on hirmuinen työ tehty! Joka aamu näyttää ihan samalta, puussa on yhtä paljon, maassa on yhtä paljon tai enemmän.
Mikset laita kadun varteen laatikollista ja lappua SAA OTTAA? No siksi, että kannan laatikollisen taas kiltisti parin päivän päästä kompostiin.
- Kyllä meille kelpaisi, jos emme asuisi niin kaukana. Kyllä meille kelpaisi omenahillo tai omenamehu - varmaan, minähän sen työn teen ja sokerit hankin. No omille teen mielellänikin, mutta maailmalle?
Ei, on markkinoitava. Siis kaikkiin mahdollisiin paikkoihin mukaan omenoita vähintään kuivattuina. Kaikille tutuille sanomaan, että meiltä voi tulla hakemaan, milloin tulet, keitetään nokipannukahvit.
Yhtä en suostu tekemään. En vie ämpärillistä tuoreita omenoita kellekään, en, ellei pyydetä. Tällöinkin varoittelen koosta, ulkonäöstä ym., ei saa tulla yllätyksiä.
Kalamies Risto, isäni, oli sivutoiminen lääkäri? Ainakin kalalle oli aina aikaa, saalistakin tuli.
Tuli omiksi tarpeiksi, mutta osasiko hän tuohon lopettaa? Ja tietääkö esimerkiksi muikkuverkko, paljonko tarvitaan? Kerrankin kuudesta verkosta tuli yhteensä 250 kiloa muikkua, usein muulloinkin aivan suunnattomia määriä. Isot pakastearkut olivat aina täynnä (, jossain sentään oli marjojakin).
Siis sunnuntai-ilta alkoi pelottaa. Isä tuli Saimaalta ja alkoi muikun siivous, kerrostaloasunnon keittiössä. Haju palautuu helposti mieleen vieläkin, tunki koko rappukäytävään. Joskus piti verkot ripustaa seinille ja jopa päästellä kalat, niitä kun ei isä rannassa ollut ehtinyt irrotella ennen pimeän tuloa.
Onneksi selvisin joskus lähtemällä kahdeksan junalle...
Mitä tuollaisilla saaliilla tehdään? Isä vain kalasti, päästeli, perkasi, mutta ruoanlaitto, pakastaminen ja ennen kaikkea markkinointi oli naisten työtä.
Muistan useita huokauksia, kun äiti joutui taas kerran tarttumaan puhelimeen ja kyselemään tutuilta, haluasivatko he muikkuja/haukia, milloin mitäkin.
Kuka ilkeää sanoa ei, tai EI!
Ja veikö Pukessööri kalat autollaan? Saivatko pojat autoa jakeluun käyttöönsä? No eipä tietenkään, milloin jalan, milloin pyörällä ämpärit kiitivät. Ja säännöllisesti ovella tuli kysymys: - Koko ämpärillisenkö sinä toitkin? No kiitos nyt vaan ... ja väkinäinen hymy päällä.
Nuottaranta, kesäpaikka, oli marjaplantaasi. Mansikat myytiin Keskussairaalaan, osa hillottiin. Mutta kun viinimarjoja oli pahimmillaan 30 pensasta mustia ja punaisia yli sata, niitäkin oli aivan tarpeettoman paljon. Vaikka äiti passasi lomansa mehu- ja hilloajaksi, ei hän millään jaksanut, ei ehtinyt.
No ratkaisu oli taas markkinointi: soutamalla yli Lahnajärven esimerkiksi Koskiselle, helppo ratkaisu! Oli vastarannalla naama aika pitkänä, kun suunnittelemattomana aikana oli esimerkiksi kaksi ämpärillistä siivottavaksi ja käsiteltäviksi, kiitosta vaan taas kerran...
Osansa saivat toki mm. "terveystäti" ja kätilötätikin ja monet tutut mökkiläisetkin.
Joskus oli marjarahti suunniteltuakin, Koskisen plantaasilta saattoi paluurahtina olla vaikkka perunoita tai kyssäkaalia. Myös pyörällä marjat kulkivat, pisin rahti oli kahdella pojalla Lemiltä enon mökille Kannusjärvelle, yli 70 km.
Ja minähän en tietenkään ole kellekään vienyt esimerkiksi suppilovahveroita... Enhän?
Kotiin olen ainakin kyllälti kantanut. Kerran oli esimerkiksi 2 isoa muovikassillista jo kerätty, soitin Ritvalle metsästä: - Vieläkö kerään, on jo 40 litraa? - No kun kerran siellä asti olet, kerää pois!
Ja niin vielä kaksi 20 litran jätepussia täyttyi. Rangaistus tietysti seurasi: kuivuriin mahtuu kerralla ämpärillinen, kuivuminen vie noin 6 tuntia. Siivoamista ja hurinaa kyllä riitti, eikä metsään saanut olla mitään asiaa.
Olenpa kyllä metsästäkin joskus joillekin soittanut, kun olen ollut kaukana ja sattunut hyvälle paikalle, ja jopa aidosti ovat muutamat ilahtuneet tarjouksesta tuoda suppiksia, kaikki kun eivät ole metsän poikia. Siellä kun on muutakin kuin sieniä ja raikasta ilmaa.
Suppilovahvero oli aikanaan eksoottinen herkku. Sitä ei muka esimerkiksi Lappeenrannasta löytynyt erään biologian open mukaan. Mutta pari pussillista saatuja vahveroita opetti haluamaan kerätä itsekin, ja nyt suunnnilleen kaikki löytävät omat sienensä, kellepä veisin? Kuivattuja ihmiset eivät ymmärrä arvostaa, vaikka pienessä pussissa on puoli ämpärillistä ja liotusta ei juuri tarvita, maku vastaa täysin tuoretta. Sen kun heittää pannulle, panee vettä sekaan ja keittää kuiviksi ja samalla kypsiksi.
Mistä on kysymys? Pari asiaa tulee mieleen. Meihin on sisäänrakennettu, että pitää ottaa silloin kun saa. Aina ei saa. Hamstratakin pitää. Katso vaikka ruotsinlaivan seisovan pöydän syöminkiä!
Nuukakin pitää olla: kun tänne asti olen tullut, en raaski näin vähälle jättää.
Rooleista on pidettävä kiinni, on oltava kova kalamies tai sienestäjä. On näytetävä, on oltava vaikka marjanatsi, mikä termi on tänä kesänä opittu.
Tai sitten vain sattuu sellaiseen paikkaan, että oh hoh! Kuka on ottamatta? Esimerkiksi kantarelleja olemme vaimon kanssa kerran löytäneet niin paljon ihan pienestä paikasta, että saimme kaksi isoa ämpärillistä ja keräsimme vielä anorakit täysiksi pusseiksi. Kiitosta tuli sitten hirmuisessa siivoamisessa, mutta myöskin rahana, kun saimme ne myydyksi torikauppiaalle.
Oikeasti, mielelläänhän liiasta antaisi. Mutta vähintään kohtuullista on selvittää, oikeasti, tahtooko vastaanottaja lahjaasi, kuinka paljon hän tarvitsee.
Tule hakemaan omenoita. Tänään olen kuivannut ämpärillisen ja hillonnut toisen.
Ja missään ei näy jälkeäkään siitä, että on hirmuinen työ tehty! Joka aamu näyttää ihan samalta, puussa on yhtä paljon, maassa on yhtä paljon tai enemmän.
Mikset laita kadun varteen laatikollista ja lappua SAA OTTAA? No siksi, että kannan laatikollisen taas kiltisti parin päivän päästä kompostiin.
- Kyllä meille kelpaisi, jos emme asuisi niin kaukana. Kyllä meille kelpaisi omenahillo tai omenamehu - varmaan, minähän sen työn teen ja sokerit hankin. No omille teen mielellänikin, mutta maailmalle?
Ei, on markkinoitava. Siis kaikkiin mahdollisiin paikkoihin mukaan omenoita vähintään kuivattuina. Kaikille tutuille sanomaan, että meiltä voi tulla hakemaan, milloin tulet, keitetään nokipannukahvit.
Yhtä en suostu tekemään. En vie ämpärillistä tuoreita omenoita kellekään, en, ellei pyydetä. Tällöinkin varoittelen koosta, ulkonäöstä ym., ei saa tulla yllätyksiä.
Kalamies Risto, isäni, oli sivutoiminen lääkäri? Ainakin kalalle oli aina aikaa, saalistakin tuli.
Tuli omiksi tarpeiksi, mutta osasiko hän tuohon lopettaa? Ja tietääkö esimerkiksi muikkuverkko, paljonko tarvitaan? Kerrankin kuudesta verkosta tuli yhteensä 250 kiloa muikkua, usein muulloinkin aivan suunnattomia määriä. Isot pakastearkut olivat aina täynnä (, jossain sentään oli marjojakin).
Siis sunnuntai-ilta alkoi pelottaa. Isä tuli Saimaalta ja alkoi muikun siivous, kerrostaloasunnon keittiössä. Haju palautuu helposti mieleen vieläkin, tunki koko rappukäytävään. Joskus piti verkot ripustaa seinille ja jopa päästellä kalat, niitä kun ei isä rannassa ollut ehtinyt irrotella ennen pimeän tuloa.
Onneksi selvisin joskus lähtemällä kahdeksan junalle...
Mitä tuollaisilla saaliilla tehdään? Isä vain kalasti, päästeli, perkasi, mutta ruoanlaitto, pakastaminen ja ennen kaikkea markkinointi oli naisten työtä.
Muistan useita huokauksia, kun äiti joutui taas kerran tarttumaan puhelimeen ja kyselemään tutuilta, haluasivatko he muikkuja/haukia, milloin mitäkin.
Kuka ilkeää sanoa ei, tai EI!
Ja veikö Pukessööri kalat autollaan? Saivatko pojat autoa jakeluun käyttöönsä? No eipä tietenkään, milloin jalan, milloin pyörällä ämpärit kiitivät. Ja säännöllisesti ovella tuli kysymys: - Koko ämpärillisenkö sinä toitkin? No kiitos nyt vaan ... ja väkinäinen hymy päällä.
Nuottaranta, kesäpaikka, oli marjaplantaasi. Mansikat myytiin Keskussairaalaan, osa hillottiin. Mutta kun viinimarjoja oli pahimmillaan 30 pensasta mustia ja punaisia yli sata, niitäkin oli aivan tarpeettoman paljon. Vaikka äiti passasi lomansa mehu- ja hilloajaksi, ei hän millään jaksanut, ei ehtinyt.
No ratkaisu oli taas markkinointi: soutamalla yli Lahnajärven esimerkiksi Koskiselle, helppo ratkaisu! Oli vastarannalla naama aika pitkänä, kun suunnittelemattomana aikana oli esimerkiksi kaksi ämpärillistä siivottavaksi ja käsiteltäviksi, kiitosta vaan taas kerran...
Osansa saivat toki mm. "terveystäti" ja kätilötätikin ja monet tutut mökkiläisetkin.
Joskus oli marjarahti suunniteltuakin, Koskisen plantaasilta saattoi paluurahtina olla vaikkka perunoita tai kyssäkaalia. Myös pyörällä marjat kulkivat, pisin rahti oli kahdella pojalla Lemiltä enon mökille Kannusjärvelle, yli 70 km.
Ja minähän en tietenkään ole kellekään vienyt esimerkiksi suppilovahveroita... Enhän?
Kotiin olen ainakin kyllälti kantanut. Kerran oli esimerkiksi 2 isoa muovikassillista jo kerätty, soitin Ritvalle metsästä: - Vieläkö kerään, on jo 40 litraa? - No kun kerran siellä asti olet, kerää pois!
Ja niin vielä kaksi 20 litran jätepussia täyttyi. Rangaistus tietysti seurasi: kuivuriin mahtuu kerralla ämpärillinen, kuivuminen vie noin 6 tuntia. Siivoamista ja hurinaa kyllä riitti, eikä metsään saanut olla mitään asiaa.
Olenpa kyllä metsästäkin joskus joillekin soittanut, kun olen ollut kaukana ja sattunut hyvälle paikalle, ja jopa aidosti ovat muutamat ilahtuneet tarjouksesta tuoda suppiksia, kaikki kun eivät ole metsän poikia. Siellä kun on muutakin kuin sieniä ja raikasta ilmaa.
Suppilovahvero oli aikanaan eksoottinen herkku. Sitä ei muka esimerkiksi Lappeenrannasta löytynyt erään biologian open mukaan. Mutta pari pussillista saatuja vahveroita opetti haluamaan kerätä itsekin, ja nyt suunnnilleen kaikki löytävät omat sienensä, kellepä veisin? Kuivattuja ihmiset eivät ymmärrä arvostaa, vaikka pienessä pussissa on puoli ämpärillistä ja liotusta ei juuri tarvita, maku vastaa täysin tuoretta. Sen kun heittää pannulle, panee vettä sekaan ja keittää kuiviksi ja samalla kypsiksi.
Mistä on kysymys? Pari asiaa tulee mieleen. Meihin on sisäänrakennettu, että pitää ottaa silloin kun saa. Aina ei saa. Hamstratakin pitää. Katso vaikka ruotsinlaivan seisovan pöydän syöminkiä!
Nuukakin pitää olla: kun tänne asti olen tullut, en raaski näin vähälle jättää.
Rooleista on pidettävä kiinni, on oltava kova kalamies tai sienestäjä. On näytetävä, on oltava vaikka marjanatsi, mikä termi on tänä kesänä opittu.
Tai sitten vain sattuu sellaiseen paikkaan, että oh hoh! Kuka on ottamatta? Esimerkiksi kantarelleja olemme vaimon kanssa kerran löytäneet niin paljon ihan pienestä paikasta, että saimme kaksi isoa ämpärillistä ja keräsimme vielä anorakit täysiksi pusseiksi. Kiitosta tuli sitten hirmuisessa siivoamisessa, mutta myöskin rahana, kun saimme ne myydyksi torikauppiaalle.
Oikeasti, mielelläänhän liiasta antaisi. Mutta vähintään kohtuullista on selvittää, oikeasti, tahtooko vastaanottaja lahjaasi, kuinka paljon hän tarvitsee.
Tule hakemaan omenoita. Tänään olen kuivannut ämpärillisen ja hillonnut toisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti