Täällä vielä pitkään

Moraaliton auttaminen-keskustelu jäi alitajuntaan ja monenlaista pyörii päässä.

On onneksi tällainen blogi, jossa pohtia.

Jos olemme vain nisäkäslaji, joka älykkytensä ja siitä johtuvien toimiensa avulla on valtiaslaji ja pystynyt lisääntymään liian tehokkaasti, olemme luonnon erehdys ja luonto jotenkin korjaa erehdyksensä tuhoamalla lajin.

Älykkyys sinänsä toimii sekä lajin säilymisen pitkittäjänä että myös lyhentäjänä. Olemme sopeutuneet olosuhteisiin, tietomme, yhteistyömme, tekniikkamme mahdollistaa yhä paremmin selviytymisen - ja tuhoaa samalla elämämme edellytyksiä ja samalla koko luomakunnan mahdollisuuksia. Voihan kaikkea tätä suunnata planeetan hyväksikin?

Totta kai laji tuhoutuu. Mutta se ei tuhoudu huomenna, ei minun näköpiirissäni olevana aikanakaan. Olisiko minulla oikeus, lupa vai velvollisuus toimia lähimäisen hyväksi? Nyt.

Mitä minulle kuuluu, mitä ihmiselle käy tuhannen vuoden perspektiivillä? Kuuluu se: kai minun jälkeni voisi näkyä vielä silloinkin esimerkiksi asennekasvatuksen tuloksena tai vaikkapa sen syntyvän pelastajan henkiinjäämisen mahdollistajana.Yhteen pelastajaan en itsekään usko, uskon ajattelijaan, kellokkaaseen, johonkuhun, joka saa vaikutusvaltaa - osaltaan.

Toiminta jopa vähentää sitä haitallista biomassaa, elinolojen kohotus on parasta syntyvyyden laskemista. (Tähän silloin yöväittelyssä tuli vasta-argumentiksi, että mittakaava on niin pieni, että asialla ei ole merkitystä. Ei, vaikka tukeminen kertautuu ja tapahtuu sadoissa paikoissa yhtä aikaa.)

Olemmeko siis Luojan erehdys - avautuu aikamoinen maisema siihen, onko olemassa kaikkivaltiasta, erehtymätöntä Jumalaa. Jos on Jumala, miksi hänen pitäisi leikkiä laboratoriota ja kokeilla esimerkiksi ihmisillä tai aiemmin vaikkapa dinosauruksilla? Oliko mennyt maailmakin niin huono, että se täytyi meteorilla tuhota - vai oliko meteorikin jotain, mille ei kaikkivaltias mitään mahtanut... Vai tuliko työ valmiiksi ja näkemiin, uusi työ alkoi muualla.

Vai suunnitteliko Luoja ihmisen vain puolivalmiiksi ja tämä ruoja kehittyi itse kilpailemaan ja haastamaan Jumalan - tuhohan on jumalallinen asia. Johan Raamattu kertoo haastajasta, esimerkiksi Nimrodista. Pliisu uskonnollinen selitys: emme tiedäLuojan suurta suunnitelmaa...

Raamatussa on aika hieno juttu: ihminen asetetaan hallitsemaan luomakuntaa.
Ajatus sisältää vastuun, ei pelkkää hyödyn repimistä. Ihminen on jo pahuutensa näyttänyt:
missä on se iso rangaistus (taas kerran: olihan vedenpaisumus, sekö se taas...)?
Jokin valtava luonnonkatastrofi ei oikein ole jumalallistakaan: mitä ne muut eliöt olivat tehneet tuhoutuessaan ihmisen mukana? Ajatteleeko Luoja(kin) vain ihmisen kannalta?

Onko eläinten oikeuksien puolustaminen moraalitonta? Nekin ovat lajeina vain aikansa elävää biomassaa. Mitään moraalitonta ei siis ole siinä, että ihminen on tuhonnut jo tuhansia lajeja, jos kerran ihminen on vain liikaa levinnyt nisäkäslaji. Olisiko moraali jokin ero ihmisen ja luonnon välillä? Osaahan ihminen tietoisesti jopa toimia moraalinsa vastaisesti.

Toki ymmärretään, että ihmisen vaikutuksen vähentäminen kaikilla tasoilla antaisi luonnolle tilaa toimia ja tässä mielessä rakennetut suojelusysteemit varmaan moralistillekin sopivat, samoin tuskin kukaan haluaa tahallisen kärsimyksen tuottamisen sallimista.
Biodiversiteetit ja ilmastot kylläkin alistuvat muodille tai kaupalle milloin vain.
Suurin ihmisen synneistä onkin oikeastaan oman ekologisen lokeronsa rajan ylittäminen jo kauan sitten, meillä ei enää ole tehtävää eikä paikkaa luonnossa?

Miksi pysähtyä maapallolle? Onko moraalitonta tukea ihmiselämää myös siksi, että eräänä päivänä maailmankaikkeuskin tuhoutuu/muuttaa muotoaan? Jo lähiaikoina (näissä mitoissa)
esimerkiksi aurinko turpoaa punaiseksi jättiläiseksi jne., mitä tässä pitkittämään kärsimystä!
Johtopäätös: kannattaa siis niin nopeasti kuin mahdollista käyttää kaikki mahdollinen irti saatava ja elää kovaa, kohta me kuolemme...

Miksi edes pohdiskella? Eikö sekin ole asettumista yläpuolelle. Ei kun kaikki selvitymään hampain ja kynsin tuonne pakkaseen!

Moraali vai moraali

Opin yöllä uutta. Tai minulle opetettiin. On moraalitonta parantaa maailmaa, auttaa ihmistä kehitysmaassa yksilonä tai edes esimerkiksi kylä kerrallaan. Olkoon apu miten mittavaa tahansa, se ei isossa kontekstissa ole mitään: mitä on apu vaikka miljoonalle, kun meitä on 6000 miljoonaa.

Kas kun ihminen biologisena lajina on tuhoutuva kuitenkin, kaikki apu on siis vain väistämättömän siirtämistä ja siksi moraalitonta. Ajatus sikiää siitä, että luonnon kannalta olemme hatallinen laji, vain osa luontoa, yhtä arvokas on vaikka hauen katse kuin lapsen.


Keskustelu velloi aamuyön viisaudella ja meteli nousi. Olin ymmärtävinäni tai ainakin kuulevinani parikin seikkaa.

Maailmaa ei voi ns. pelastaa. Yksikään syntyvä ihminen ei voi olla niin tärkeä kokonaisuuden kannalta, että hänen olisi edes oikeus syntyä lisäämään biologista massaa. Ei ole mitään järkeä suojata vaikka ripulilta tai moskiitolta (malarialta), kun lapsi kuitenkin raiskataan tai tapetaan sissihyökkäyksessä. Ja jos hän selviää aikuiseksi, hän pyrkii lajinsa tapaan lisääntymään ja maailma joko ei kestä tätä tai tuhoaa lajin...

Miten tuntui koko ajan, että meillä teollisuusmaissa on kuitenkin oikeus syntyä, elää hienoa elintasoa, nauttia - tätä uhoaja ei kyllä sanonut, hän on omassa elämässä tehnytkin isoja ratkaisuja, esimerkiksi valinnut lapsettomuuden ja autottomuuden. (Toisaalta hän lentää usein lomille, syö ja asuu todella upeasti, arvostaa hienoja juomia jne. ja kantaa syyllisyyttä?)

Jos auttaminen on vain kärsimisen pitkittämistä, eikö samaa pitkittämistä ole esimerkiksi
onnettomuudessa loukkaantuneen pelastaminen tai vaikkapa lapsen kasvattaminen.
Miksi opiskella, sinne vaan selviytymään savannille!

Ei siis ihan uponnut. Ei Linkolakaan vakuuttanut. Edelleen on oikein olla edes jotenkin mukana.
On merkitystä, jos yksikin "pelastuu", jos yksikin saa turvatun ja onnellisen elämän kotiseudullaan - paljonko sitten on merkitystä koko kylän tai yhteisön elinolojen kohenemisella, koulutustason nousulla, ravintoturvallisuudella, tietoisuuden tason nostolla, tasa-arvolla... Tämä tauti leviää, laatua kohentaneita yhteisöjä matkitaan, pilotit muuttuvat käytänteiksi ja vaikutus, todellinen, on miljoonien asia joka päivä. Kokonaiset kansat nousevat, miksi eivät nousisi - jos vähän luovumme omasta. Ja halvalla menee. Lukutaito, terveys, vessat ja vesi, naisten ansiotyöt - mitä maksaa, vertaa vaikka tuiki tärkeisiin asevarustelumenoihin.

Ja minun panokseni, pienikin, on siinä mukana. Väittelijä yritti vakuuttaa, että isossa mitassa yksittäisen ihmisen apu ei vaikuta yhtään mitään. Olen edes yrittänyt - onko se moraalitonta?
Olemmeko me muka vain osa planeetan ekosysteemiä, nisäkäs, joka on liikaa biomassaa?
Mitä on ihmisyys - enkä totta vie halua uskonnollista vastausta.
Mitä vaikuttaisi miljardin ihmisen oikea tuki niille viidelle muulle miljardille?

Luontoa unohtamatta!

Uusi näkökulma

Makaa lapsen kanssa lattialla, hänen tasallaan - tasollehan et enää pääsekään. Varmaan huonekalut, kissapiru ja ihmiset ovat aika erilaisia niin, isoja ja outoja.

Kiipesin kolauslumien kasalle. Jopa näyttää pihapiiri erilaiselta! Siellä omenapuutasolla kaikki kutistuu, miten se kesällä niin iso piha onkin noin pieni (Iso se on, koko komeudessaan vain 511,7 neliötä, mutta kun se talo on kadussa kiinni ja tontin nurkassa, tilaa on kovasti.)

Eipä kasalla kyllä seisomaan ehdi, kun aina vaan tulee sitä lunta. Tänä aamuna lumitöitä oli viidestä puoli seitsemään. Mutta ohoh, aura tuli jo sadetta seuraavana aamuna ja pääsin tekemään solat ja sisäänajot jo ennen kukonlaulua. Viimeistelyä jäi toki iltapäiväänkin.

Töissä olen saanut tilaisuuden olla useilla eri luokilla. Eivät ole veljeksiä luokat, kaikki ovat omanlaisiaan ja toimintakulttuuritkin vaihtelevat. Eri luokkatasokin aina pakottaa tuoreutumaan. Avartaa.

Parasta kuitenkin on ollut (palkan ohella) se, että joka luokka on ottanut vastaan kuin oman ihmisen ainakin ja kaikkialla pihalla tapaa iloisia ja luontevia tervehtijöitä, kaupungila ja kaupoissa myös. Jos olisi ollut silloin aikanaan fiksu, olisi kenties hiukan enemmän vaihdellut luokkia, ainakin pitänyt tunteja vieraille luokille enemmän. ( Muistan kyllä, että vieraat tunnit ovat rankimpia, ei ole aikaa vaihdella aikatauluja tai hoitaa tuntia toisella kädellä.)

Sijaisella on kivaa,luokillakin on silloin kivaa...

Ihmisen kuulemma pitäsi uudistua ja oppia joka päivä jotakin uutta. Kun ei enää kiinnosta, on vanha. Näin opetti mm. Impi-täti (Impi Karhula), jonka elämän kohokohtaa lienevät olleet kaksi julkaistua kirjaa hyvin vanh -anteeksi, iäkkäänä - raskaasta tehtävästä kaatuneiden kunnostajana omaisille luovuttamista varten, toinen kirja kertoi hänestä herrasväen piikana Kannaksella. Impi se opetteli vaikka yhden sivistysanan päivässä, jos ei muuta keksinyt - yleensä keksi.

Kuva on uusi näkökulma pienestä pojasta. Mummo-rontti meni sitä hoitamaan, ja minä jäin tänne ruikuttamaan! Epistä on se!

Nii noku...

Kun tulee esiintymispyyntöjä, järjestöni lähtee innolla. Meillähän on muitakin tavoitteita kuin raha: asenne lapsiin ja kehitysyhteistyöhön syntyy aika paljon paremmin oikeilla tiedoilla ja myönteisillä mielikuvilla.

Olen saanut materiaaleja luentoa varten. Kivahan se. Aihe on "Lapsi sodan jaloissa nykyisillä kriisialueilla", eli asia, jossa ei paljollakaan yleistiedolla todellakaan pärjää ja töpeksii siis omaa ja järjestön mainetta.
Mutta kun niitten materiaalien piti tulla jo monta viikkoa sitten, ei vasta perjantai-iltana: olisi luentoon osannut eri tavalla valmistautua ja puhua ns. omilla sanoilla, nyt se taitaa mennä ikään kuin kalvon näyttämiseksi ja vieraaksi papukaijailuksi.

Materiaaleja tilasin kaverilta, joka on toimistolla Helsingissä sitä varten olemassa, joka oli juuri saanut asiaan liittyvää koulutusta ja valtavasti tietoa, joka innostui kuin hullu puurosta, kun joku juuri siitä aiheesta tietoa halusi.
Ja hän ei tehnyt mitään, ei edes delegoinut toiselle, viikkoon, sitten "hävisi" vain, sentään nettiin ilmestyi viime viikolla poissaoloilmoitus...

Otin yhteyttä varamieheen, joka poissaoloilmoituksessa annettiin. Tuli iltapäivällä vastauspostia: mikä on osoite, mikä sähköposti - molemmat olivat, kuten aina minulla on, viestin automaatisena allekirjoituksena. Mutta menihän taas päivä. Seuraavan päivän tämä henkilö istui kokouksessa - tärkeä kokouspäivä, en epäile, mutta asia viipyi taas päivällä.

Näillä hetkillä, kun ei perjantainakaan mitään tullut, paljon napakampi vaimoni sai tarpeekseen ja soitti, soitti paitsi asianosaisille, myös isolle pomolle, joka oli käynyt konahtelemassa isoilla kirjaimilla koulutusvastaaville.
Kuinka ollakaan, alkoi netti täyttyä ja puhelimet soida (4 eri soittajaa). Ja lisämatskua tulee vielä pikapostina - eihän se mitenkään muuten voi tullakaan, kun esitys on jo ylihuomenna ja vähän pitäisi valmistautuakin. Mistäpä kiire syntyi? Pitikö pomon saada intoa aikaan palkatuille ihmisille, joiden varassa vapaaehtoinen työtään tekee...

En ollut tilannut esitystä, olin pyytänyt materiaaleja. Kenties jonkinlaisen luennon saisin aikaan itsekin, kun tietoa saan? Eikä kaikkea tarvitsisi minulle kääntääkään, siitä tulee taas lisäpäivä.

Likaanko omaa pesää, kun kerron tämän tarinan? Kukaanhan ei arvaa järjestön nimeä (hehe)?

Työmaani viime viikon ihmeellisyyksistä en viitsi kertoakaan. Ajattelin kuitenkin hiukan keskustella työhön palaavan, lomalla - ja hyvästä syystä - olleen vastuullisen vararehtorin kanssa.
Jollakin pitäisi aina olla vastuu, poikkeusviikollakin ja sairauspoissaolojenkin sattuessa.

(Ihan samaa olisin töissäollessani sanonut kuin muutkin: -Ei kuulu minulle. Eikä kuulukaan, jos ei nimetä vastuulliseksi. Nyt satuin sattumalta kaksikin kertaa paikalle.)

Sainpahan purkaa. Älköön loukkaannuttako.

Seminaarissa

Miksi heräsin ajatukseen, että olen kritiikittä uskomassa, mitä tuo guru sanoo?
Kesken ansiokkaan ja samalla viihdyttävän ja leppoisan luennoinnin huomasin, että minä siinä kuin muukin yleisö on täysin luennoijan vietävissä: jos sillä hetkellä olisi päätöksiä pitänyt tai saanut tehdä, koko joukko olisi muuttanut kerralla lasten asioiden hoidon päälaelleen, eurot ja muut turhat reunaehdot unohtaen.

Jos Matti Rimpelä ei puhuisi vain asiaa ja enimmäkseen perustaisi asiaansa kattaviin ja oikein tehtyihin tutkimuksiin ja niistä tehtyihin ainoisiin oikeisiin johtopäätöksiin, hän olisi aika vaarallinen vaikuttavuudessaan ja joviaalissa vakuuttavuudessaan, voisi syöttää meihin mitä vain... Ja kun hän eräissä asioissa sanoi puhuvansa vain arkipäätelmiään, omien pohdintojensa mukaisia toimenpide-ehdotuksia, nekin alkoivat tuntua lähes ainoilta oikeilta.
Jopa kahvipöytäjutut näyttivät uppoavan...

Samanlaisia vakuuttavia oikeassaolijoita olen tavannut muitakin, esimerkiksi Helenat Kekkonen ja Allahverdi tai esimerkiksi Terttu Arajärvi. Miksi siis maailma ei ole tämän parempi, toki muutkin ovat heitä kuulleet. Tiedon ja tukimuksen tilalle astuu arkirealismi, totutut tavat, näennäinen säästö, kun esityksestä kuluu aikaa?

Tiedon tasolla kaikki ymmärtävät, että ehkäisy on halvempaa kuin hoito. Siis tukeminen ennen isoja vaikeuksia, ongelmakeskeiseen sirpaloitumiseen keskittyvästä hoidosta perheiden tukemiseen ja lapsen näkemiseen kokonaisuutena, kehityksen jatkumona. Selväähän tämä, mutta....
Samoin useimmat - kaikki - tietävät, että lapsi hallitse ihmissuhteita ikä + 2 kpl ja silti esimerkiksi päiväkotiryhmä tai luokka on mikä on.

Suoranaisia aksioomiakaan emme tajua päättäessämme. Esimerkiksi perheen hyvinvoinnin tai varsinkaan pahoinvoinnin selkeää yhteyttä koulumenestykseen ei juuri oteta huomioon - hoidamme lapsen oiretta. Hoidamme oire kerrallaan vaikka koko perhettä, mutta emme kokonaisuutena.
Tai emme huomaa, ainakaan tunnusta, huikeaa ristiriitaa opettajan tai varsinkaan rehtorien ja oppilaiden näkemysten erosta esimerkiksi koulukiusaamisen yleisyydessä. (Tämä kolahti: luulin, että luokanopella on usein niin luottamukselliset välit useimpiin oppilaisiin, että lapset kertovat kiusaamisesta. Luulin myös, että kiusaamiseen puututaan, jos siitä edes joskus kerrotaan.)

Olemme laatimassa Lasten ja nuorten hyvinvointiselontekoa IV. Uskon monen Rimpeläismin jotenkin siinä edes heijastuvan. Mutta voiko valtuuston sitouttaa, vai tuleeko taas uusi pelurien
tappio lasten maksettavaksi.

Lumilinna

Kanalinnut menevät kieppiin. Kun on päällä parikymmentä senttiä lunta, lämpötilaero on ulkoilmaan jopa monta kymmentä astetta. Kiepistä on kokemustakin: olimme perheen kanssa suolla hiihtämässä. Kolme kevyttä meni yli, mutta kun minä viimeisenä menin samaa latua, pöllähti jaloista teeriparvi.

Inuiitti asui (kauan sitten) iglussa. Kun se oli saatu valmiiksi, ystävät ja kylän miehet kutsuttiin laulamaan tilat lämpimiksi. Ja lämmin pysyi. Seinät kiillottuivat sisältä ja kestävyys sen kun lisääntyi.
Ja kun joudut eksyksiin ja yöpymään lumessa, kaivaudu, tee iglu,käytä lunta turvana!

Monena vuonna olen tehnyt pihalle lumilinnan. Nyt se sai odottaa rakentumistaan helmikuulle, sillä nuoskaa ei ole sitten joulukuun alun ollut, eikä ole vieläkään.
Ja lumikin,vaikka sitä paljon onkin, on höttöä, eikä iglutekniikallakaan oikein linnaa rakennettu.
Mutta nyt olen joutunut tyhjäämään katot ja lumi (tässä mielessä) onneksi junttaantui tiiviiksi, niin että siitä edes jonkinlaisia lohkareita saattoi veistää. Ja linna, puolikaari saatiin aikaan grillin eteen.

Olisi ollut kiva tehdä vähän muotoakin, kaunista. Mutta mitenkäs sitä, kun joka möykky on omanlaisensa, hyvä kun ylhäällä pysyvät. Mutta avajaiset pidettiin eilen, eikä kylmä ollut kahdentoista asteen pakkasessa. Nokipannuplöröt, nakit ja leivät olivat menu´ssä.

Oli tilaisuus ripustella pihalle erilaisia valoja ja jo sinisestä hetkestä alkaen oli tosi kaunista. Lumen määrä oikein vielä korostui lyhtyvalolla.

Saa kadehtia. Tai tule käymään, keitetään nokipannukahvit!

Hupia papalle - tai sitten ei

Vapaata aikaa. Kohtalaisen kiva ilma, mitä nyt taivaalta jotain hienonhienoa tuppaa latuja tukkimaan ja luiston viemään. Kuntoilemassa tässä ollaan, eipä harmita eikä kiire ahdista.
Kello tulee yhdeksän aika pian.

Viimeinen kilometri ja saan bongata vuoden ensimmäiset! Pari innokasta tuli ja meni, keskiluokka tulee tuossa opettajan kanssa ja on ihan hyvällä tuulella sekin, ja tuolla suoran päässä tulee se varsinainen esitys. Suoraa on kilometri ja sata metriä - tällä matkalla osa porukkaa on jäänyt sen kilometrin!

Ensimmäisellä ei ole hanskoja, sen sijaan hänellä on pitkän pitkä kaulaliina. Toisella on rukkaset, ei kädessä vaan kannettavana toisessa kädessä, molemmat sauvat toisessa. Yhdellä tytöllä on pitkä takki, se liehuu auki: jos olisi korkeakorkoisia monoja, hänellä sellaiset varmasti olisi.
Ja viimeinen on ilman hattua ja hanskoja.
Hiki pursuaa kaikilla, matka ei joudu, kaikki hiihtämisessä on niin väärin...

He tuntevat minut, ja koska keula jo kääntyi Maanpuolustusopiston lenkille, kysyvät, mihin se Mi. meni. Kerroin ja ihmettelin asuja ja vauhtia. Nii noku...
Mistäpä on kyse? Vain yhdellä oli koulun hikilaudat (aivan hyvän näköiset, sauvat liian lyhyet).
Muilla taisi olla omat, ainakaan koulun nimeä en nähnyt.
Hienot välineet, vaikka ei hiihdetä vapaa-aikana tai vapaaehtoisesti lainkaan. Ja kun ei hiihdetä,
ei hoideta, ei voidella. Ei osata hiihtää, ei voikaan osata: luistella ei jaksa, pertsaa ei voi mennä, kun ei pidä. Innostavaa?

Ohjelmansuorituksena juttu on vaikuttavaa seurata. Mutta miesten, lapsestaan välittävien isien maineen kannalta yököttää. Iskä voitelemaan, iskä hiihtämään mukaan.
Hiihto on edelleen se pakollinen juttu ja missäs se opitaan, jos ei koulussa.
Voitelu on muka mystiikkaa tai vie niin paljon aikaa?
(Jos et osaa, tässä pikaohje: Hankaa parafiinia pohjaan, kiillota se rätillä. Meni alle viisi minuuttia, ei haise. Jos et kiillota, luisto tulee kilometrin hiihdon jälkeen).

Ehdotus koulun uudeksi aineeksi olisi pakkohiihto pakkoruotsiksi.

Toisaalta: onpahan minulla enemmän tilaa ja luontoa, kun pennut eivät hiihdä.
Kumma: hiihdon suosio on nyt hurja, ja ihmettelen, mistä nehiihtäjät sikiävät, kun hihto ei ollut koulussakaan kivaa.

Sinne joka päivä!

Hei leijailkaa...

Talvi. Ihan pakkasta ja lunta. Autot tienreunassa ja aura yrittämässä tehdä työtään.
Uskomaton näky: potkimalla, kaapimalla lunta lunta jääraapalla, kintaalla tai pysäköintikiekolla yritetään saada autoa lumikasoista ja aurausvalleista liikkeelle, arvatenkin aikaa lainkaan enemmän varaamatta kuin muinakaan aamuina. Ja ensin pitää etsiä se auto ja varmistaa, että se valkea kasa on oma.
Edes talvikenkiä, hattuja tai hanskoja ei ole, ja ne renkaatkin ovat kitkarenkaat. Ja lunta tulee lisää...

Ovi aukeaa. Lasten pitäisi lähteä kouluun. Siihen vaan umpihankeen, kun aurakaan ei vielä tänään ole käynyt. Ja sitten kun se käy, se tekee oven eteen aikamoisen vallin, entisen vallin lisäksi.
Huvittavalta näyttää, kun sitä vallia yritetään poistaa jos minkälaisella rikkalapiolla - mutta hymy hyytyy: eihän noissa rivitaloissa ole edes porrasta, jos tulee nuoskakeli, vesi menee sisään!
Useat vain loikkivat yli yrittämättäkään tehdä ovenedusvalleille mitään. Ei ole
edes pikkulapparia, varpuluutaa, mitään...
Olisikohan nyt kuitenkin uskottava, että talvi se taas on. Ei se ainakaan minua ole yllättänyt yhtenäkään vuonna. Minusta autoon kuuluu lumiharja ja raappa, saisipa olla lapiokin, mikäli kadulle joutuu pysäköimään. Omakotitalossa pitää olla kola, työnnin, useita lapioita ja luutia, jäähakku - rivitalossakin jotakin kättä pidempää, että edes ulos pääsee.

Ei voi hankkia kaikkea ääriolosuhteiden varalle. Sen huomaa: miehiä ja kalustoa ei Helsingissä ole hoitamaan edes tällaista 15 sentin viikonloppulumisadetta. Ei ole Lappeenrannassakaan: kolmas lumisade tuli, eikä vieläkään (kolmas päivä) auraa kuulunut. Lähdimme sunnuntaina puolen kahdentoista maissa junalle, enkä voinut tyhjentää autotallin edustaa tai solaamme, kun se aura ei ollut käynyt, ja niin oli sitten tiistaina ja keskiviikkona aivan uskomaton työ siirtää kaikki lumi, niin jämähtäneet aurausvallit kuin sataneet (yhteensä reilut 20 cm) kinoksetkin...
Meni yli kolme tuntia ja kävi luille!

Olen usein ihmetellyt aurauspolitiikkaa. Pääteitä jynssätään kaiken aikaa, kokoojakatu ajetaan sentään puoleen päivään mennessä: miten sille pääsee sivukadulta, kun on valtava penkka edessä? Kolmatta aurausluokkaa ei sitten tarvitsekaan aurata ollenkaan? Ajaahan joku urat kuitenkin.
Ei kulje pyörä, pyörätuoli, lastenvaunu, mummukka. Ja ränni on jo niin kapea, että ei esimerkiksi katuvaloja huoltava kuorma-auto tänään mahtunut kääntymään kotikadulleni.