Vikaa johdossa

 Roudari osaa.  Hän ei kokoa jatkojohtoa kuin Pecos Bill tai Aslak kieputtamalla lenkiksi kyynärpään ja peukalohangan ympäri.  Hän vyyhteää.

Ja silti.  Naulassa roikkuva johto on selvä, mutta vedäpä suoraksi: jo löytyy solmua ja äkkimutkaa.  Ja jos kerran pujotat, muka selvität, saatkin sitten pujottaa koko loppujohdon.  Ilmiö on ihan sama kuin verkon selvityksessä tai siimasopan aukaisussa, mutta miten voi selvä, mutkaton ja taatusti solmuton johto mennä sekaisin seinällä?

Jatkojohdolla oli työaikana toinenkin ominaisuus.  Sitähän ei ollut missään!  Siis oikeasti, oli piirtoheitin, oli diaheitin, oli nauhuri, jokaiseen kyllä oli jatkojohtokin - missä?  Usein musiikkiluokassa, jossa sitten taas ei tarvittaessa ollutkaan.   Ja sitten tulivat tietokoneet, ja se viimeinenkin vapaa johto hävisi.  Useita ostin itse ja nimikoin, mikä tietysti sitten herätti närkästystä, omin muka yhteisiä tavaroita.

Johdoissa on taikaa.  Tietokoneiden virittelijät oppivat jo 80-luvun lopulla, että johdot pitää niputtaa tai jopa koteloida.  On nimittäin ihan varma, että yksikin johto on syherö, kaksi on sotku, kolme on katastrofi ja neljää ei selvitä laitteita irrottamatta - siis vaikka asentaessa kaikki ovat siististi erillään ja vierekkäin.  Ja johtojahan piisasi, tietokoneeseen, näyttöön, printteriin, kajareihin, ulkoiseen kovalevyyn, työvaloon,...

Vesiletku on kuullut johtojen käytöksestä ja päättänyt opiskella johtoalaa.  Varsinkin autoa pestessä virtaus katkeaa äkkiä, kun silmukka kiristyy äkkimutkaksi.  Osaa letku myös kiilautua esimerkiksi renkaiden alle tai jäädä vetokoukkuun.  Mutta kyllä suoraksi kelalta puutarhaan vedetty letkukin osaa äkkimutkille ja silmukoille mennä, ja on erityisen mukavaa selvitellä märkää ja kuraista jäykkää letkua, sillä tietenkään et ole työvaatteissa, kun vain kastelet.  Toinen toistaan kalliimpia olen vuosien mittaan ostellut, ja mainoksista huolimatta silmukoimattomia ei löydy.  Kaikkein kallein, keltainen, ei kestänyt edes säätä edes yhtä kesää, talveksihan letkut aina valutetaan tammen avulla tyhjiksi ja viedään säilöön vajaan.

Tautikin kehittyy, kehitys ei siis aina ole edistystä.  Kauppa se on, mikä kannattaa, jokaiseen laitteeseen pitää olla oma johto.  Standardeista ei tietoakaan, ja niin jokaisen piuhan pään pitää olla erilainen.  Ja vaikka pää ihmeeksi sopisi toiseen laitteeseen, jostakin syystä välijohto ei toimi kuitenkaan.  Kuluttaja maksaa, maksaa yhä enemmän, koska johdot eivät kestä yhtään taipumista tai liikkumista.  Esimerkiksi latauskaapelit ovat lisäksi niin lyhyitä, että laitteita ei voi käyttää niiden ollessa latauksessa, ostat siis pitempiä.  Lyhyin kaapeli on eräässä otsalampussa, olisiko 30-senttinen eli ladatessa lamppu on potkittavana pistorasian vieressä lattialla.

Tiedän suurin piirtein, missä mikäkin latausjohto on. Puhelimille ja tableteille on latauspisteitä ympäri huushollia, lisäksi pikkulatureita löytyy ihan oikeista paikoistaankin, seinille viritetyistä laatikoista.  Mutta   molempien tablettien näppäimistö pitää ajoittain ladata, meillä on neljä USB-ladattavaa otsalamppua, pyörän valoja, käsivalaisin, parranrajaajia, vaikka mitä. Ilman tiettyä paikkaa johdoille latausjohto on aina liian hyvässä tallessa tai ”viety mäkeen” niin kuin isäni ilmaisi.  Eikä tämä riitä: jokaiseen johtoon on laitettava lappu liimatarralla tai esimerkiksi maalarinteipillä, lappuun tarkka tieto, mihin laitteeseen mikäkin johto sopii.  Aika usein onnistun löytämään oikean - mutta niin kuin hyvin tiedetään, oikeakin pää solahtaa reikäänsä vasta kolmannella yrittämällä.  Runtata ei voi: miksi maailmassa johtimet ja liittimet on tehty niin pieniksi ja hennoiksi?

Jotakin olen siis oppinut.  Aina, kun uusi laite tulee, johto merkitään ja ripustetaan.  Ei, koukku seinällä tarkoittaa hirmuista sotkua ja selvitettävää, kaikki johdot pitäisi ottaa kouraan, kun yhtä etsii.  Ihanne on orsi, missä johdot nököttävät vierekkäin.  Aika hyvä!  Mutta vieläkin on ongelmia, nimilappuja pitää käännellä näkyviin ja johtojen eri pituudet aikaansaavat ajoittaista putoilua.

Kylmäfuusion jälkeen johtojen standardisointi olisi tärkein sähköopin uudistus!

Missikisat

-  Minä?  Minäkö?

Mutta enhän minä...

Yritä siinä kieltäytyä, kun ainakin kolmekymmentä kaunotarta huutaa kuorossa, että minun pitäisi ruveta etsimään heistä kauneinta.  Kauneutta kyllä riitti, oli prameutta, oli herkkyyttä, oli siroa ja komeaa, eikä pienenpienikään tarkoita samaa kuin ruma, pitää vain osata katsoa.

Kyllä kukkia riittää!  Toki minulla on suosikkini, mutta eivät ne joka tilanteessa voittajia olisi.  Joku on ehkä harvinaisuutensa takia eturivissä, joku sattuu tiettyyn paikkaansa, joku on juuri tietyn vuodenajan kukka, joistakin on sen miljoona muunnelmaa.  Ei, erotuomariksi en rupea!

- Mutta kun sinä tunnet meitä niin hyvin!  Sinähän käyt niin paljon erilaisissa paikoissa, että näet kaikki kilpailijat!  Aloin pehmetä: mieshän toimii kaunotarten kehuilla.

Huuto jatkui ja jatkui.  Sain sentään sanotuksi, että syksymmällä sitten.  Olin muka ovela, olisi vähemmän kilpailijoita.

Tänään tuli tosipaikka sitten eteen, asian varmistamiseksi lillukka tarrasi nilkkaan, enkähän minä halua lillukanvarsiin takertua?  Ilmoittautui hänkin kisaan.  Ja vieressä kielo, silmäruoho, kyläkarhiainen ja pietaryrtti.  Kauempaa kuului kymmeniä lisää, jopa kantarelli polun vieressä tahtoi mukaan.

Olin unohtanut, halunnut aktiivisesti unohtaa, että jotkut ovat vielä kukittuaankin todella kauniita.  Kielo esimerkiksi esitti liekkiä ja huojutteli oransseja marjojaan, kalla ylpeili keltaisella tähkällään.  Haapa ajatteli esitellä punaisia ja keltaisia lehtiään.

Tästä ei selvää tänään tule.  Vaadin hiljaisuutta ja esitin, että ihmisillä on misseyteen joitakin ehtoja. Pitäisi olla sujuva esiintyjä, kantaa tyylillä kaikenlaisia asuja, pitäisi olla kaikin puolin kunnollinen ja edistää joitakin tärkeitä asioita.   Naimatonkin pitäisi olla.   Siitäkös meteli alkoi!

Oliko kukka, jossa oli mehiläinen tai muu öttiäinen käynyt, muka naimaton?  Entä tuulipölytteinen kasvi? Mistä lähtien sieni olisi muka kasvi ollut?  Onko myrkyllinen kielo muka jotenkin edistämässä hyvinvointia?  Ohdakkeessa oli piikkinsä.  Onko kaksineuvoinen kukka mies vai nainen, onko...

Hiivin hiljaa hipsin hipsin ja pääsin Saareksiinmäeltä karkuun.  Ei ollut minussa miestä tuohon työhön.  Ja nyt en sitten mitenkään uskalla lähteä metsään ilman hirvikärpäsanorakkia, on liikuttava incognito.

Keväällä on uusi kukinta, eivätkä uudet versot muista mitään tästä vuodesta.  Onneksi!

Mutta EI on varma.

Kalliolle kukkulalle

Vuoren kuningas?  En, mutta maastokelpoinen ja utelias.
Entä sinä?


Vanhaa Viipurintietä noin kahdeksan kilometriä. Siis ohi Mainaanmäen, sähkölinjan ali ohi Hämmäauteensuon tien.  Alahan jarrutella,  seuraavasta (pitkospuiden kohdalta, niitä ei näy) vasempaan.
Ja siellähän ne, upeat kalliot, sinua jo odottelevatkin.

Ei tule savolaisia ohjeita tyyliin: - Älä kiännä punaseks mualaamattoman lavon kohalta vasempaan.
Sen sijaan:
Muutaman sadan metrin päässä pysy oikealle kaartavalla tiellä.  Puolisen kilometriä ja sitten vasemmalle, mutka oikeaan, ohi pienen hiekkamontun alamäkeen ja jo löytyy hyvä parkkipaikka vasemmalla.  (Hyvä?  Kerran se suli keväällä aamupakkasen hellittäessä niin löysäksi, että hinausauto piti saada .)

Tupamäelle (Myös joskus Tupavuori) lähtee polku ”parkkipaikan” oikeasta takakulmasta.  Matka ei ole pitkä, mutta polku vesoittuu ja urat vaativat kunnon jalkineet.  Polku - tai traktoriura - on mahdottoman tylsä, puoli kilometriä jaksaa kyllä, kun vuori palkitsee.

Helpoimmin pääsee ylös seuraamalla oikealle vievää uraa (linjan huoltotie), mutta jyrkännettäkin linjan alla voi nousta melko helpolla siksakilla, siitä on joskus ajettu pyörälläkin.  Jyrkänteen alle pääsisi kohdasta, jossa huoltotie tekee jyrkän mutkan oikealle, ikävä kyllä polku on umpeen vesoittunut.  Tarkkasilmäisempi saattaa huomata pienen, kivan polunkin huoltotiestä vasemmalle kivien kohdalla.  Mäen päällä sähkölinjan alla on mahtava maksaruohoesiintymä.

 Laella on polku, se kiertää koko laen ja väliin jää oikein hyvä ja erämainen maasto.  Olen siellä tavannut mm. metsoja ja jäniksiä.
Polku vaatii paikoin terveet jalat tai paljon kiertelyä, sillä on kallioportaita.  Pyöräilijät ovat tehneet siltoja, joiden luotettavuus on jo lahonnut.
Mäellä on jäkäläisiä avokallioita ja luolamuodostelmia lepakoiden pesiä ja talvehtia, huikeita halkeamia, joiden pohja lienee noin kymmenessä metrissä, osaan mahtuu oikein hyvin putoamaankin ja kiilautumaan kiinni.

 Ihmiset ovat oppineet käymään vuorella, jäkälä on tässä kohtaa valitettavan kärsinyt, ei enää yhtä komeaa kuin kuvassa vuodelta 2012.  Miksi eivät kävisi: vuoren laki on lähinnä keskustaa oleva erämainen alue, turvallinen suunnistajille, kaunis paikka.

Vuori on kolmelta kantiltaan jyrkkä ja monessa kohdin laskeutuu terasseittain.  Maisema on pitkä vain sähkölinjaa myöten ja minusta parhaimmillaan hiirenkorvien aikaan.   Luolalouhujen nurkilta näkyy kyllä vähän UPM:n piippujakin. Ympärillä olevalla suolla olen välillä käynyt karpalossa, mutta enemmänkin suolla olemisen kuin marjastuksen takia.  Karhunpaska lienee suon komeinta antia.

Tunnen suurta lukkarinrakkautta Tupamäkeen,  sillä sain olla mukana Ympäristölautakunnassa päättämässä sen suojelemisesta.  Päätös on kyllä kumottu -  maakuntakaava tai yleinen mielipide eivät riitä yrittäjän tarpeita vastaan - mutta vielä ei ole mäkeä turmeltu, edes tietä tehty.  Tie linjattiin punapäisin rimoin, mutta rimatkin ovat jo nurin ja ilmeisen suuttuneet erämaaolojen vaalijat ovat niitä paiskoneet poiskin.
Valitettavasti ympäristöasioissa näyttää olevan sallittu se, mikä ei nimen omaan ole kielletty, ja toiset lait ovat painavampia kuin toiset.  Tahto, yleinen mielipide tai suojeluhalu väistyvät, ne kun eivät ole oikeushyviä.

- - -
Parkkipaikalta on hyvä lähteä myös oikein kauniille polulle, joka vie mm. Lakiamäelle, Alttarkalliolle ja Rapkalliolle.
Kävele tietä (siis ei Tupavuoren polkua)  myöten noin 300 m ja käänny oikealle, polulle.  Polulla on kuoppia, se on lammikkoinen ja mutainen ja maastopyöräilijät pitävät sen kuraisena syksyin, keväin.  Voi vähän taiteilla ja väistellä, ja kunnon kengät voivat silti olla tarpeen.  Keppi tai vaellussauva auttavat tasapainoillessa lätäköiden ympäri.   Polku vesakoituu nopeasti, ja usein olen risuja kulkiessani napsinut poikki, muuten sateella on kainaloita myöten märkä.  Odotan hiirenkorva-aikaa: nousu alkaa kauniina, nuorena harvennuskoivikkona, mutta aika pian pääsee jo kalliolle, Lakiamäelle.  Uskomaton tunturinhuippu, kero! Ja täällä on helppo kulkea!

s

Puut ovat harvassa, nekin vähät voimistelevia vänkkäröitä, huonolatvaisia ja kesä 2018 teki suurta lisätuhoa kuivuudellaan.  Myös naavaisia katajanvänkkyröitä piisaa.

 Jäkälää, jäkälää, jäkälää!  Väliin on pieniä metsäsaarekkeita ja notkopaikoissa on jopa ollut juuri hakkuita.  Pelkäänpä, että metsän ennallistuminen avokalliolla ei onnistu ja mielestäni koko Lakiamäki olisikin kunnolla suojeltava.  Tällaisenaankin kallio tarjoaa mukavia evästelypaikkoja ja rauhaa.

Laella on useita laajoja, tasaisia avokallioita, ja polusta kauempana lisää.  Todella ”lakia” valtava kivimöykky!  Polku vie komeiden siirtolohkareiden ohi, ainakin neljä näkyy oikein hyvin polullekin, jos ei olla menemässä vaan olemassa..
Kalliolla on paljon työkoneiden ja mönkijöiden uria, jäkälänsurmia, mutta silti silmänruokaa riittää.
Tien varressa (ei näy polulle) on Karhusjärven Erän maja ja jopa pieni kalliolampi.  Majan luota on mönkijäuraa suoraan polulle.

”Keskusaukiolla” on jäkälän lisäksi myös valtavan kaunista sammalta, joka loistaa lumen sulaessa punaisena.

Jos poikkeaa polulta, saattaa löytää varsinkin koilliskulmalta aika kivan puolukkapaikankin. Varo, etteivät upea jäkälä ja sammal turmellu!

Polku laskeutuu hiukan Lakiamäen ja Alttarkallion väliseen notkoon. Märällä kelillä pitää olla saappaat, sillä tähän on tehty muka metsätie.  On kasattu siltttiä ja hiekkaa, tasoitettu huonosti, ja saapas saattaa upota kuraan syvällekin.  Muka metsäautotie?
Tieuran vasemmalle puolelle jää hauska kuusen lisälatvatupsu noin 20 metriä polulta, kutsun sitä närhenpesäksi.  Melko ison kuusen alarungosta puskee selvä uusi tupsu, jota ei oikein oksaksikaan osaa sanoa.

Alatkin päästä Alttarkalliolle.  Tienhaara edessä. Vasemmalle?  Tie kiertää kallionlakea ja päätyy alas, maantielle vievälle tielle.  Tässä on vähän maisemaakin, näkyy mm.  Vesitorni,  Kimpisen valopylväitä, UPM:n Kaukaan tehtaat.  Maisemaa hallitsee sähkölinja, sama, joka halkaisee Tupamäenkin ja kiipeää Rapkallion reunaa ylös.
Tämän tien vasemmalle puolelle  jäävä rehevä metsä tarjoaa niin puolukoita kuin kantarellejäkin.
Tästä pääsisi joten kuten alas melkoista metsärinnettä hakkuuaukolle ja edelleen sille metsätielle, jolta polulle lähdit.

Jos lähdet oikealle viitisen metriä, ja heti vasemmalle polkua pitkin, päädyt samaan alasmenotihen.

Oikealle menevän tien varrella, melkein sen lopussa vasemmalla puolella oli hirvi puussa!  Siis pää, jalat, vuota.  Selitä sinä, minä en osaa!

Jos lähdet oikealle, käännyt seuraavastakin oikealle ja menet mäkeä alas, löydät laavun.  Kiva laavu - mutta nimeksi on laitettu Koha on!
Laavun tulisija on hyvän näköinen, mutta niin tiivis, että tuli ei oikein saa ilmaa, polta pientä ja ilmavasti.  Puitakin on, on jopa vessa, mutta niin kuin usein, täälläkään ei ole tietoa omistajasta, saako olla, saako käyttää puita jne.

Laavu katsoo nuorta taimikkoa ja sen alla notkossa olisi lähdekin.  Se on niin hurjassa rytelikössä, että en suosittele menemään.  Itse olen sen käynyt hankikelillä katsomassa, ja oli riittävän vaikeaa silloinkin.

Jos pysyt polulla  (siis oikealle muutama metri ja polulle vasemmalle) eka risteyksen jälkeen, törmäät maakasaan.  Miksi arvokkaalle kalliolle on kasattu pintamaata?  Kasassa kasvaa mm. ukontulikukkia.  Alasmenevän tien risteyksessä on tulokaslaji jättipalsamia, tiellä ja tien varsilla kurttulehtiruusua ja lupiinia.  Mitä ne suojelukalliolla tekevät?
Tiellä on kyllä pienen apilan näköisiä, keltaisia mailasiakin.  Jos jatkat alemmas, vasemmalle johtaa Rapkalliolle  vievä polku ja myöhemmin, alempana  metsäautotiekin.  Oikealle vievä tie vie ylämäkeen  Koha on - laavulle.
Tie vie pellon viertä maantielle, eli autollakin laavulle pääsisi - jollei isäntä (?) aina välillä tukkisi kannoilla tai kivillä tietä.

Alas vievän tien ja laavulle vievän tien risteyksessä on viiraa, putkia ja muuta rojua rumina kasoina.  Tientekoon, ehkä, mutta nyt romukasoina.

- - -
Alttarkalliolta alas vievän tien varressa, vielä melko ylhäällä, on polku (nyt koneura) vasemmalle taimikon halki Rapkalliolle.  Ensimmäisellä kerralla Rapkallio oli aika pettymys, on vain yksi, kalteva, jäkäläinen avokallio.  Se on kuin joku laululava!
Mutta poikkeapa polulta!
Avokalliota riittää, on erämaan tuntua, kauniimmalta paikalta näkyy jopa Karhusjärvi. Vuorella olen marjastanut ja sienestänytkin, eikä ole muita näkynyt.

Rapkalliolle kannattaa mennä autolla - minä usein mopoilen - tietä myöten.  Auton saa kivasti polun päähän, sähkölinjan lähelle, siitä kannattaa kävellä pari sataa metriä tietä takaisin alas ja kääntyä oikealle, pikkutielle, joka on oikein kivoilla puukirjaimilla merkitty Jänistieksi.  Ja sen varrella oikealla ovat ne parhaat paikat ja selvinnee, miksi nimi on Rapkallio, monessa paikassa kallio on kuin terassijärjestelmä, metrisiä pikku jyrkänteitä ja hankala kiivetä. Kalliolta näkyy hiukan Karhusjärveäkin.

Ihan Jänistien päässä on hassu ”tukikohta”.  Matkailuperävaunun romu on nostettu korkealle leirimajaksi, on rakennettu oikein teline ja komeat portaat. Ihan siinä vieressä, tien päästä sata metriä oikealle, on kiva siirtolohkare kalliohyllyllä.

- - -
Noin puoli kilometriä Viipurintieltä, ihan heti vasemmalle vievän tien risteyksen jälkeen kannattaa kiivetä oikealle hyvin piiloutuvalle Reijonmäelle.  Siitä vain nuoren kuusikon läpi: asiaa ei helpota se, että kuusten alaoksat on karsittu ja oksat ovat liukkaita ja hankalia siinä jalan alla.  Matka ei ole pitkä, nousu ei ole rankka ja nousua helpottaa ajatus, että enemmän oksat puussa kulkua estäisivät, on nuori kuusikko niin tiheä.
Melkein huipulla kannatta katsella ja ihmetellä komeita siirtolohkareita, yksi on tietystä kulmasta kuin pyramidi.

Melkein laella on hakkuuraiskio, siitä pois ja avokalliolle.  Ihan huipulla on kiva kivirykelmä, ihan kuin joku olisi aloittanut raivata isot musut kasalle pois kulkutieltä.

Laen reunalla, tieltä tullessa oikealla, on mökin kivijalka, olisi varmaan leikeissä upea linnake?  Miten on aikanaan tuotu rakennustarpeet.  Entä vesi?

Reijonmäen huipulla kannattaa kulkea avokalliota myöten ja kaartaa loivasti vasemmalle katsomaan jyrkännettä, joka antaa kuvan mäen koosta, vaikka sitä ei tieltä edes mäeksi tajua!  On myös upeasti naavaa ja hyvin erämaista tuntua.

Jos et kaarrakaan vaan etenet suunnilleen suoraan, päädyt harvennushakattuun vankkaan metsään.
Jo Reijonmäeltä saattaa nähdä - jos osaa katsoa - kermakakun näköisen kallion metsän keskellä mäen päällä.  Voi olla vähän kiipeilyä, Reijomäki kun laskee sinne päin pikku hyllyinä.  Myös musuja ja sammaleisia kivenvälejä nilkkasi iloksi piisaa.

Toiselta suunnalta kakku on kalliolla, ei metsässä.   Ja kyllä se kakku on, kun kiveä kiertää, näkee siinä on jopa kerrokset kuin kakussa ja rakoihin voi hyvinkin kuvitella lepakot talvehtimaan. Ja taas on korkeus näkymättömissä, tänne on esimerkiksi Säinjärvestä kymmenien metsien nousu, noin 50 metriä.  Metsä siinä ympärillä hämää ja peittää maiseman muutenkin.
Tähän, Pienelle Reijonmäelle, ei kyllä maiseman takia kannata tullakaan, vaan uskomattoman hienon jäkälikön takia.  Täällä ei varmaan kukaan koskaan käy?

Reijonmäkien ja Viipurintien välinen alue on kartassa merkitty sanalla Letku.  Kyllä, on hyvin risukkoista kosteikkoa, isoja valtaojia, Housulampi, muutama pieni avosuopala.  Eipä juuri houkuta tulijoita, siis vuorta pitkin!

- - -
Aina ei voi onnistua! Katsoin kartasta: hirmuinen vuori, hirmuinen jyrkänne, komein kaikista.  Ja polku ja jopa ajokelpoinen tie vievät jyrkänteen juurelle asti ja tie jopa laelle tai alas ihan viereen.  Ja eikö se polku ole Rapkallion polun jatke, lähtee sähkölinjan vierestä tien laidasta.  Vain noin kilometri ja Hyypiänvuori on siinä!  Tuonne oitis.

Polku vei siihen mihin pitikin.  Mutta tylsä polku, enimmäkseen hakkuuaukolla.
Kyllä, on aivan mahtava jyrkänne.  Mutta sitä ei näe mistään, kun vanha kuusimetsä on kerrankin jätetty kaatamatta.  Nousin aika hankalan jyrkän kohdan - ihan turhaan, vuorelta ei ole maisemaa!  Olisin tietysti voinut mennä tietä myöten, mutta oikaisin risuisen taimikon läpi takaisin polulle ja menin Rapkalliolle ihailemaan korvaukseksi jäkälikkökalliolta Karhusjärven siintelyä.

Toinen, pienempi pettymys on Matinmäki.  Niitä on kaksikin, toinen on liian lähellä kylää ja avohakattu, mutta toinen on lupaavampi.  En uskalla sille autolla, mäki on pehmeä ja jyrkkä, missään ei pääse kääntämäänkään. Tie vie laelle asti, mutta siellä onkin hakkuuraiskio.  Mutta kun vähän kulkee, sieltä kyllä löytyy avokalliota ja mukavia kalliohyllyjä kahvistelijan takapuolen alle.  Maisema on oikein upea,  Karhusjärvi on siinä jalan juuressa, ja kas kummaa, vanha tuttu sähkölinjahan se siinä auttaa orientoitumaan, sama linja halkaisee Tupamäen, hallitsee maisemaa Alttarkalliolta, nousee Rapkalliolle.

Kartasta kannattaakin seurailla sähkölinjaa?  Kartasta - maastossa on sitten melko hankalaa, jyrkänteitä, suota, raivausrojua on riittävästi, sanoo nimim. Viipurintieltä Rapkalliolle linjaa kulkenut.

- - -
Koiravuori on niin iso, että houkuttelee jo koollaan.  Se on myös hyvin näkyvissä ja sen tajuaa vuoreksi.  Helpointa olisi mennä Vihtosenjärven ohi, mutta kun kaikille muillekin vuorille olen tätä Letkusta lähtevää tietä mennyt, niin tännekin!
Aja Lakiakalliolle ihan melkein ylös, melkein Karhusjärven Erän majalle asti.  Niiltä nurkilta löytyy upea kallioparkkipaikka.

Alas lähtee tie kohti Koiravuorta.  Tie näyttää hyvältä - aluksi.  Kyllä siitä mopoilee, mutta matalalle autolle löysä hiekka ja isot kivet ja kuopat rankassa mäessä ovat liikaa.
Vuori on minusta komeimmillaan juuri tätä tietä laskeutuessa, komea kalliopahta tervehtii tulijaa.

Ylös?  Katso tarkasti, mistä nouset, on haasteita!  Voit tietysti mennä taimikkoa pitkin sinne Vihtosen
puoleiseen päähän, mutta eipä ole kiva rypeä epätasaisessa risukossa ja rinteessä.  Edellisen kuvan kalliosta vasemmalle siis.  Kyllä ylös pääsee, mutta kun olet välitasanteella, onkin taas uutta jyrkkää edessä, lisäksi kaatuneita runkoja ja isoja lohkareita ja pultereita.  Välitasanteelta on kiva näkymä Lakiamäelle päin.

Viistosti vain, keppi ja kädet apuna, koko ajan kohti Vihtosen puolta.

Jo löytyy avokalliota, löytyy peltomaisemakin ja tajuaa, kuinka helposti täältä päästä ylös pääsisi...
Vuorta pitkin, laella, on helppoja avokallioreittejä, mutta metsä taas kerran peittää maisemaa.
Esimerkiksi Säinjärvi olisi ihan kiva nähdä!  Samaten naapurivuori, valtava Lakiamäki, jota pitää mennä ihmettelemään aivan jyrkänteen reunalle.

Itse olen tullut alas Säinjärven puolelta harvennuskoivikon läpi ja joskus aiemmin, ehkä 80-luvun alussa, alhaalla olevan tien pään kohdilta.  Silloin sieltä oli helppo kulkea, nyt siellä on pusikkoa.

Itse vuori on komea katsoa, mutta laelle ei viitsi monta kertaa nousta, ellei pidä nousun haasteista?  Parempaa ”keroa” löytyy moneltakin huipulta.  Vuoren mahtavuuden ja jyrkkyyden takia kannattaa sen ja Säinjärven väliin jäävä tie marhata useinkin edestakaisin!

Lakiakalliolta lähtevän tien varrella Koiravuori jää vasemmalle, mutta tien ja järven välissä on oikein viehättävä ”apuvuori”, jonka huipulle vie ihan helppo ja hyvä polku.  Kyllä tässä kelpaa istua auringossa kuksa kädessä, kuunnella alla olevan Säinjärven lintujen kevättä.  Kun tälle kukkulalle ei ole karttanimeä, risti paras kahvitteluseurani sen tietysti Koiranpentuvuoreksi!

Täydellinen maisemointi

Kaikki oli kuten oli suunniteltu.
Mikään ei ollut kohdallaan!

Vaimoni nukkuu pitkään. Ja sinä aamuna hän nukkuisi vielä tavallista pitempään, ainakin valvoi kovin myöhään.
Oton vaimo oli kongressissa toisella puolen maapalloa.
Jopa Oton avolava oli pihassa, lavalla pressulla peitettynä rakennusrojua, avaimet virtalukossa ja jopa työrukkaset apukuskin penkillä.

Peli oli alkanut liian pitkinä katseina, vähän liian pitkinä halauksina.  Itsevarmuus oli lisääntynyt, jopa taustapeiistä oli vilahtanut koskettelua, salaisia pikasuudelmia.  Rannekello oli jäänyt meille, saunalta löytyi vieras pyyhe. Oli yllättäviä iltakokouksia.  Meikata ja tupsuttaa piti vaikka kauppareissua varten ja pienikin asia vei yhä kauemman aikaa poissa kotoa.  Ilmestyi uusi tuoksu, aivan outo hajuvesi.
Mutta sitten alkoivat ne klassiset tiheät päänsäryt ja oudot naisten vaivat.  Koskettaakaan ei saanut, kun aina tuli ensireaktioksi säikähdys tai torjuva äännähdys, joka nopeasti kyllä korjattiin hymyksi, joka ei yltänyt silmiin asti.  Television ohjelmat alkoivat aina olla tärkeämpiä kuin samaan aikaan nukkumaan meneminen.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen yleisimmät puheet olivat: - Älä häiritse, katson uutisia!  Se oli sentään puhetta, tavallisesti ei edes vastattu, ei edes huomeneen.  Ja niinä harvoina hetkinä, kun oli vieraita, minun mielipiteeni ei painanut todellakaan mitään, sai puhua päälle ja varastaa puheenvuorot., jopa suureen ääneen arvostella mielipiteitä ja varsinkin huumorintajua.
Tai iltaisin muka läheisyydeksi sentään: - Haluan vain olla vieressä.  Myöhemmin tämäkin  muuttui epämääräiseksi torjuvaksi ynähdykseksi ja nykäisyksi.  Älä koske - edes.
Selkä tuli tutuksi.

Rikospoliisin koulutus on hyvä.  Se auttaa jopa suunnittelemaan täydellisen rikoksen.
Suunnitelma syntyi itsestään, pala kerrallaan, ihan töitä tehdessä.
Päätös vain oli vaikeampaa kuin suunnittelu.
Mutta onneksi Otto oli tässä mielessä juuri Otto, mokomaa rasvaisten juttujen ja kuutamokeikkojen urakoitsijaa ei maailma juuri kaipaa.  Pimeää työvoimaakin tuo piti, nytkin oli ainakin joku Timur ja Oleg mukana, kun Otto kävi tasaamassa aitanpohjan.  Maksun hoiti vaimo, tuskin veroineen, ehkä ei rahallakaan.

Miten lie Otto saanut niin komean ja viisaan lääkärivaimon, onneksi heillä ei lapsia ollut.  Elämä sujui näköjään rinnakkaiselämänä, ei yhdessä: Otto kävi juottamassa milloin mitäkin mahdollista urakantilaajaporukkaa - olin joskus siivellä - ja vaimo loi uraa ihan muualla.
Miten tuota miestä oli luullut ystäväksi, miten oli vuosia pelattu golfia ja käyty kalareissuilla, saunottu, käyty kylässä.  Ällötti koko pukki - miten saisi pokan pitämään ja touhun jatkumaan muka normaalina loppuun asti?

Viimeinen niitti olivat aina pihalla näkyvät Oton avolavan jäljet.  Kerran olin näkeväni juuri kulmasta kääntyvän autonkin.

Yksinkertainen suunnitelma sisältää vähiten epäonnistumisen paikkoja.  Ja tätä ei monimutkaiseksi voi sanoa!
Oli kalareissu; kaikista vioistaan huolimatta Otto sentään viihtyi vesillä, oli aika taitavakin virveliensä kanssa.  Otolla oli jopa murhavälineet minunkin käyttööni, tietty hölmö luotto ihmisiin, esimerkiksi avaimet pihassa seisovan auton virtalukossa.  Oli jopa ottomaisesti lupien yli kaivettu soramonttu, jota maisemoitaisiin pian - ennen sitä tietysti Otto käytti sitä laittomana kaatopaikkana, puskutraktorikin olisi valmiina, jos massoja pitäisi siirtää - tuskin edes heti pitäisi, sillä alueella oli vielä juuri sopiva syvä onkalo rakennusrojulle ja paskiaiselle reppuineen ja kalakamppeineen.

Olin ilmoittanut Otolle, että tulisin hakemaan kuudelta.  Siinä autojen luona Otto saisi kakkosnelosen pätkästä, joutuisi omalle lavalleen ja pääsisi pikku ajelulle.  Soramontun onkalo odottaa, pohjalle ei päivä paista ja rakennusroju peittäisi.  Kukaan ei siihen aikaan viikonloppuna liikkeellä ole.  Ei varsinkaan soramontun pikkutiellä ja vaikka joku liikkuisikin, Oton auto olisi ihan luonteva näky, puuhat eivät aina päivännäköä kestäneet muulloinkaan.
Ja sitten tulisin kotiin, kolistelisin sen verran, että vaimo huomaisi minun noin seitsemältä olevan muka vasta lähdössä, ja pian tulisin takaisin ihmettelemään, kun se Otto ei ollut kotona.

Mutta illalla soitti serkku ja tahtoi mukaan kalareissulle. Mikäpäs siinä, lähdetään. (Perkele, juuri nyt!)
Ja lähdettiin.  Ja eikö Otto ollut ainoa, joka sai kunnon kalan.  Jos olin hermokimppu ja outo, kukaan ei ainakaan mitään kysynyt, taidan olla yleensäkin huono seuramies.

Tuli se toinenkin kerta.  Eikä soittanut serkku.  Kaikki meni kuten olin suunnitellutkin.
Ja nyt makaan liikuntakyyttömänä, juuri ja juuri tajuissani rakennusrojun alla ja kuuntelen, kuinka puskutrakoria käynnistetään.  Viimeinen muistoni siitä avolavan viereltä ennen kovaa kipua ja tajuttomuutta on vaimoni uuden hajuveden makea tuoksu.

Suomalainen menestyy

 Alamäen laskuasento on vähän liian matala. Painopiste on liian matalalla.  Lantio nousee liian ylös. Potku suuntautuu liian taakse eikä tule alustaa vasten.  Liike ei ala yhtä aikaa polvista ja lantiosta. Hyppääjä hyökkää liian ahneesti lentämään.  Lentorata on liian matala. Vartalon kulma on liian suuri. Lento ei ole levynä, V on liian vähän auki. Hypystä puuttuu rentous, on yliyrittämistä.

Pitää palkata YLEN urheilulähetyksen asiantuntija valmentamaan!  Sillä varmuudella ja asiantunmtemuksella, millä mäkihyppääjän suoritus selostetaan, olisi valtavasti käyttöä valmennuksessa.  Mutta varmasti on asiantuntijalla ja YLEllä salainen sopimus, että häntä ei saa hiihtoliitto käyttää?

Vaikka mäkihyppy on lajina aivan toinen kuin vaikkapa Janne Ahosen huippuvuosina, yhden asian sen ajan suuret voisivat opettaa nykyisille.  Voittaminen vaatii luonnetta, ei riitä (tässäkään lajissa), että "Tehdään oma suoritus ja katotaan sitte, mihin se riittää."
Voittaminen on kumma kyky: jopa sitoutuminen lajiin tai itsekuri ovat ainakin olleet toissijaisia, vai mitä herrat Nykänen ja Olli?

Aivan varmasti se suuri nimi saa isommat pisteet samanlaisesta hypystä kuin uusi tekijämies.
Ja aivan varmasti oma hyppääjä vetoaa tuomariin - tai suosimisen pelossa tapahtuu päinvastaista.
Kaikissa arvioitavissa lajeissa on objektiivisuus vain suhteellista ja toivottua.
Suomalainen ei kyllä voi tuomaripeliä syyttää, mutta olisi kyllä varsin mahdollista laatia ohjelma tietokone-kamerayhdistelmälle, joka vertaisi hypyn kaikkia vaiheita vaikka mallisuoritukseen ja käyttäisi kaikenmoisia lähtölava- , pituus- ja olosuhdekertoimia.

Lisää valmennusapua, ei niinkään mäkihyppyyn, mutta vaikkapa lätkään, saisi hyvin halvalla lähes jokaiselta kotisohvalta.  Kolme ukkoa, kaljakori, nauhoitus päälle pelin ajaksi.  Samalla tulisi hankittua materiaalia myös tuomarikoulutukseen, tuomarihan on puusilmä nuija.
Menetelmässä on vain pari vikaa, tilanteet menivät jo!  Ja silläkin, joka ei edes tilannetta nähnyt, on varma mielipide.
Mutta kuvitellaanpa maajoukkue pakotettuna katsomaan tällainen  sohvavideo: - Ei ikinä enää!
Peli paranee uusintanauhan pelossa.

Sillä varmuudella, minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus voi antaa, voin myös sanoa, että jos ei ole kilpailuhenkinen, ei voi tulla huippu-urheilijaksi.
Ei myöskään siitä, joka ei kestä kovaakin sanomista, joka ei narsismissaan kuuntele ohjeita ja kehitä itseään, vaikka on jo hyvä.

Harrastaja yleensä pitää lajistaan ja on luultavasti siinä ainakin melko hyvä.  Vaan kun se ei tuo menestystä - paitsi omaan elämänlaatuun.