Kiitos kun sain olla minä

On sydän täysi ja hyvä olla. Olen saanut viettää näköiseni syntymäpäivät ja kuulla niitä kauniita puheita. Ja uskoin joka sanan, tietysti! Ihan totta: lähes kaikki lähetystöjensä edustajat oikeasti tuntevat minut, ja sekin ainoa, joka ei niin hyvin tuntenut, oli ottanut selvää ja puhui ainakin toisten sydämestä.

Kun on 60, saa jo katsoa taaksepäin. Ja varsinkin nyt saa, kun työpäiviä on 15 jäljellä.
Eikä siellä isoja mokia taida olla, ei siitäkään huolimatta, että avarassa yhteisössäni olen sanut olla ihan oma persoonallinen minäni (hirveää alkua lukuunottamatta).
Näin jälkeen päin hivelee ajatus, että on saanut usein olla esimerkiksi se, joka on lapsen viimeinen mahdollisuus ennen vaikkapa sairaalakoulua tai raskaita hoitoja - silloin se oli vain kovaa ja stressaavaa työtä. Onnistuminen? Mistä sen tietää.
Joka tapauksessa tapani opettaa ja varsinkin kasvattaa on erilainen, lapseen uskova. Hidas tie, paljon yhteisöllisyyttä vaativa se on, mutta tavoite ei olekaan silmänpalvelija, vaan yhteisökelpoinen, empaattinen ja toimiva ihminen.

Eräät osaavat eroavaa kaveria hivellä mm. kyselemällä kielioppia tai muuta knoppitietoa.
Itse asiassa tässä kai on jonkinlainen ero sukupolvien välillä: minut on täytetty nippelitiedolla, jonka ihan oikeasti saa mistä tahansa lähteestä tarvittaessa ja joka lopultakin on pintatietoa, kelpaa sellaisenaan sanaristikoihin, saivarteluun ja besserwisserille?

Tuon kanssa siivosin kahdesti saman matkan aikana oksennuksia linja-autosta. Tuon kanssa pidimme vuosia yhteisiä liikuntatunteja. Tuon kanssa olen oikein hyvä ystävä vapaa-aikananikin. Tämä on parhaita tuntemiani matkanjohtajia ja organissaattoreita. Tämän tunsin jo lapsena ja tuo lerppasormi ottaa pianon haltuun ja lisäksi on oikea filosofi ja määrätietoinen, lapseen uskova kasvattaja. Tuo on ollut kaveri tunturissa ja soutamassa ja työssä. Lähes kaikista on jäänyt leima. Ilman teitä minä en ole minä. (Ja anteeksi, että en kaikkia kuvannut)

Tulin yöllä pikkujoulusta. Minulla oli, on yhä, valtavan hyvä olla. Niille kahdenkeskisille puheille ja oikeille tunnustuksille ei ole vastinetta. Minulle tulee teitä hirmuinen ikävä.

Suomalainen metsäläinen ?

Terveisiä ulkomailta. Ihan työmatkalta. Matkailu avartaa, mutta ennen muuta tämä matka antaa itsetuntoa ja ylpeyttä suomalaisuudesta.

Ne sujuvakäytöksiset, small talkin hallitsevat muunmaalaiset ovatkin kupla. Kielitaitoa ei ole muilla kuin suomalaisilla, mikäli mittana käytetään tätä kohtaamaani parinkymmenen otosta opettajia, kuinka siis keskustelet. Ehkä isojen kansojen ei ole koskaan tarvinnut opiskella tulemaan toimeen muiden kanssa, saavat olla itseriittoisia? Projektin työkieli oli englanti, mutta kuulin romaniaa, ranskaa, kreikkaa, portugalia ja ennen muuta italiaa varmasti yhtä paljon. Ja se englanti oli tosi huonoa.

Ja se kohteliaisuus! Alkeellinen kohteliaisuus vaatii, että kun kokoukseen tai illalliselle tulee uusia ihmisiä, heidät esitellään muille. Nyt vain tultiin paikalle ja alettiin puhua keskenään omalla kielellä. Suomipoika kuunteli aikansa tätä ei-työkieltä, ja seuraavalla kerralla sijoittui tahallaan muiden kansakuntien joukkoon ja pakotti työkieleen edes hetkeksi. Mitään agendaa ei ollut, kokouksessa vasta suunniteltiin (omalla kielellä), mitä tehdään, muistiota ei tehty.
Kyllä nämä ihmiset toki asialla olivat: olisi vain kiva tietää, kuka oli opettaja, kuka vanhempainyhdistyksen edustaja, kuka rotari, kuka pormestari, kuka ... Ja se työteho ei ollut suomea, se.

Kun suomalainen kutsuu syömään, se tarkoittaa yleensä, että ruoka ei maksa kutsutulle mitään.
Italiassa se tarkoittaa, että paikalle tulee ryhmään kuulumattomiakin (?), eli niitä esittelemättömiä useita kerrallaan, lasku jaetaan kaikkien paikalla olevien kesken tasan.

Ensimmäisenä kokouspäivänä kukaan ei ollut vastassa - tai oli, yksi vieraista tupakalla. Kukaan ei ottanut huolekseen kertoa, kuka kukin on, mitään nimilappuja tai tunnsteita ei ollut. Itse otit selvää, minkä sait - kaikkihan eivät työkieltä osanneet lainkaan.

Kukaan ei huolehtinut kuljetuksista. Matkaa majapaikoista oli kymmeniä kilometrejä, ja juna-aikataulu ei sopinut oikein mitenkään. Kokoukset myöhästyivät aina, varsinkin, kun asemaltakaan ei vesisateessakaan kyytiä saanut. Suomipoika oli aina paikalla ajoissa (Kun oli vuokrattu auto.), mutta isäntäväki ei! Ja sitten kukin delegaatio saapui kun ehti - vaan mitäpä sitä kiirehtiä, kun vasta kokouksessa aloitettiin suunnitella kovalla italiankielisellä keskustelulla, mitä sitten tehtäisiin.

Lapset ovat matkan parasta antia, niin aina. Ja opettaja on aika samanlainen kaikkialla, selkeästi. Olipa komeaa katsella,kuinka Ugo kertoi Nestori-norpasta ja seurata lasten silmiä.

Sama projekti jatkuu toukokuussa. Nyt on malli saatu. Pannaan paremmaksi!
Aivan niin, eläkeukko on täysillä mukana, mm. kuljetuksissa ja oheistapahtumissa.

Valoa tunnelin päässä

LAVA tulee! Ihan totta: Suomi on ratifioinut Lapsen oikeuksien sopimuksen jo vuosia sitten, ja nyt vihdoin sen henkeä, ei pelkkää muotoa, aletaan toteuttaa.
Tiedäthän: ...koskevia päätöksiä tehtäessä ratkaisevaa on lapsen etu.
Kaikessa rakentamisessa ja ympäristörakentamisessa tulee ottaa huomioon lapsivaikutus, aivan kuten YVA eli ympäristövaikutus. Jo oli aikakin. Maailma on täysi aikuisen tai liikenteen tai liike-elämän ehdoilla toimivaa, lapsi on (ollut) pikemminkin haitta kuin osa yhteisöä.

Toinen huikea juttu on, että kykypuolueen emerituspuheenjohtaja alkaa puhua järkeä!
Saattaa tietysti olla, että kyse on presidenttipelistä. Joka tapauksessa pääoman vastuuttamispuheet, koko kansan yhteistyön vaatiminen ja opposition kutsuminen neuvotteluun kuulostavat aika hyvältä. Vasemmistolaiselta.

Pääministeri itsekin otti lusikan kauniiseen käteen ja säestää Niinistöä suunnilleen samanlaisella puheella. Taputan kätösiäni!

Oho: unohdin olla kärttyinen. Korjaan ensi kerralla!

Kevyttä kevyestä liikenteestä?

Kevyen liikenteen väylä. Ajatuksena upea: eristetään raskas ja nopea liikenne ja kevyt llikenne toisistaan. Mutta kun tämä ei toimi, tämäkään.

Joku tieinsinööriporukka on varmaan pitänyt hauskaa saunailtaa ja suunnitelllut, mitä ei ainakaan saa kevyen liikenteen väylille tehdä, ja joku reppana on ottanut suunnitelmat tosissaan ? Mitenkään muuten en osaa selittää Lappeenrantalaisten pyöräteiden suunnittelu- ja ylläpitokukkasia.

Pyörätie kiipeää aina korkeat mäet, kun auto ajaa tasangolla, koska pyörä ei ole kulkuväline vaan aina leikki- tai kuntoiluväline? Miksi pyörätien päällyste on heikompaa materiaalia ja paikat, jos niitä yleensä on, toista - ja paikka on terävin reunoin koholla tai kuoppa. Samaa hampaan paikan irrotusta tai ainakin kananmunien särkemistä varten varmaan ovat ne jyrkät reunakivet.

Tunnelit ovat suorakulmaisia, näkemäesteitä riittää. Ja jotta vaikutus olisi tehokkaampi, mopot sallitaan pyöräteillä: 150 kg saa vielä mopon noin 80 kilon omapainon lisäksi kiitää taidolla vaan ei vastuullista vauhtia näihin surmanloukkuihin. Autopysäkki on toinen loukku, ihme että autosta pyörätielle harppaavat eivät useammin vammaannu.
Mopolla sallitaan ajo usein toiseen suuntaan, mutta ei toiseen (merkkien mukaan). Usein "sallittu mopoille" loppuu niin, että mopolla on mahdotonta jatkaa laillisesti, mm. ei voi ajaa suojatietä risteyksen yli kääntyäkseen vasemmalle.

Kevyen liikenteen väylä vaihtaa puolta, että varmasti olisi vaarallista. Ja ne reunakivet pakottavat lähes pysähtymään poikittain ajoradalle vaaran maksimoimiseksi. Pyörätie on savikkoa tai vierivää soraa, kun vieressä on hyvä ja kuiva asfaltti. Aurausmoskat jäävät pyörätielle tunneiksi, jopa päiviksi. Keväällä, kun ajorata on jo kauan ollut kuiva, pyörätie on märkä, kun aurauslumet ovat sen yläpuolisessa rinteessä. Yöpakkaset tekevät paannejäästä lisävaaraa. Eikä hiekoitushiekkaa harjata kuin pakosta, rullaluistelijana se harmittaa.

Valoista ei koskaan outo tiedä, pitääkö painaa vai vaihtuvatko ne itse. Painonappi on aina vasemmalla, että saisimme mukavan ristiinrastiin-ilmiön risteysalueelle. Ja jos millisekunnin myöhästyt painamisessa, odotat koko kierroksen, odotat, vaikka autoille olisi vielä yli puoli minuuttia aikaa tähän suuntaan. Keskikorokkeelle ei mahdu polkupyörä suorassa mitenkään.
Ja pyörätie kiertää risteyksen "ulkorataa" eli pyöräilijä odottaa kaksissa valoissa, kun samaan aikaan auto jo meni ilman valoja oikealle.

Oma lukunsa on - niinkuin tässä näet - muiden liikkujien aiheuttama vaara ja hämminki.
Jalankulkijalle ei selvästi laissa sanota, kumpaa puolta pitää käyttää eli hän on aivan eksyksissä, eikä pyöräilijäparka tiedä, kummalta puolelta hänet voi turvallisesti ohittaa. Soittokello tarkoittaa jalankulkijalle"Senkin törppö!", vaikka yritän soittaa "Varo, en tiedä havaitsitko minut". Pyörätietä käytetään yleisesti pysähtymis-, jopa pysäköintialueena. Koirat kulkevat pitkässä lieassa eri puolella kuin taluttajansa. Valoja ei käytetä, eivätkä olosuhteet vaikuta nopeuksiin.
Ajetaan kypärättä, rinnakkain kaveriporukoissa, pidetään kädet taskuissa. Leikitään ja kilpaillaan liikenteessä. Pyörien jarrut saati valot eivät ole kunnossa. Välineet ovat niin hienoja, ettei niitä osata käyttää, itsekin olen joutunut kolariin, kun tyttö ei osannut vaihtaa katsomatta vipuja. Vaarallisinta on kuitenkin se, että autoilija ei pihasta tai eräisiin risteyksiin tullessaan näe mitään, ennen kuin auton nokka on kokonaan pyörätiellä.

Säännöt, jotka koskevat kypärää, ovat vain suosituksia. Heijastin ei sovi aikuiselle? Viranomaiset eivät puutu. Miten olen yleensä selvinnyt näin pitkään ikään? Ja miksi yleensä edes välitän säännöistä, kun rakenteellisesti ja asenteellisesti tehdään ihmisille selväksi, että millään ei ole väliä.

Halloween vai pyhäinpäivä

Pyhäin miesten päivä. Marttyyreita muisellaan, uskon puolesta kuolemista? Sankareita.

Pyhäinpäivä? Jotenkin tuntuu latistetulta, pyöristetyltä, hajuttomalta ja mauttomalta, steriililtä. Ajan tuotteelta.

Eivät ne rakkaat vainajat edellytä omaa muistelupäivää, ei heidän muistonsa ole hautausmaalla.

Muistaminen on siinä, mitä teimme yhdessä, mitä komme yhdessä, mitä se rakas tai tärkeä sanoi missäkin tilanteissa. Elämä on täysi näitä dejavu-tilanteita. Joskus jopa muistellaan.

Kuinka monta kynttilää on teidän haudoillanne, onko nyt marjakanervia, ericoita vai callunia:
hei, se ei olekaan kilpailu tai muita varten, sehän on sinua varten.
Tämähän ei tarkoita, että hautausmaalla ei olisi kaunista tai hetki siellä ei olisi virittävä.


Onpa kiva atavistinen jäänne: ennen vietiin ruokaa esi-isille, nyt se ruoka on kukkia ja kynttilöitä.


Nykyihmistä varmaan eniten rassaa tässä juhlapyhässä se, että yhtenä lauantaina ei pääsekään toteuttamaan ihmisen suurinta tehtävää eli kuluttamista.

Pyhäinpäivä on kuitenkin meikäläinen juhla ja kuuluu asiaan, katkaisee pimeimmän syksyn ja on
mm. sukuloimispyhänä yhä tärkeä. Ja hyvä niin: eläväthän ne olisi syytä muistaa ja suhteet säilyttää, lapsilla pitää olla ne ukit ja mummot ja muut. Oikeasti.


Halloween sen sijaan on irkkuperinnettä, siirtynyt Yhsysvaltoihin ja sieltä valuu tänne. Ja joka välissä tulee vääristymiä ns. aitoon perinteeseen. Kuka muistaa tarinaa Peteristä ja Paholaisesta?

Meillä halloween on ainakin toistaiseksi lapsille taas kerran tilaisuus kerjätä karkkia.
Huonosti naamioituja laumoja kulkee ovelta ovelle kerjuulla. Keksisivät nyt edes, minä iltana kuuluu kulkea - nyt noita näkee kolmena iltana, samat muksut ymmärtävät vaihtaa keskenään naamiot ja tulevat yhä uudestaan. On siinä mökin mummo ihmeissään: hän ei vietä halloweenia (Mikä se on?), hän ei voi ymmärtää, miksi hänen pitäisi ilta illan jälkeen jakaa eläkkeensä karkkeina ventovieraille. Eikä hän tatusti ymmärrä, millä oikeudella hänelle tehdään se kepponen, esimerkiksi heitetään kananmunia ikkunoihin tai pannaan pikaliimaa lukkoon. Olisikohan vanhemmilla opettelemista ja opettamista: itse en mokomaa kouluun huoli.