Tarvitaan napakka nainen

Laasti oli kuivaa.  Mahmud hioi viimeiset tasoitteet viimeisestä seinästä, haki imurin ja imuroi tarkasti koko salin.  Ei olisi mitään järkeä pinnoittaa karkealle tai lian ja pölyn päälle. Tänään oli taas sähköäkin, ei tarvinnut vain lakaista.  Maalarit olivat jo tulossa.
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista.  Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.

Ja sitten tuli ilmaisku.  Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.

——

Jaafar istui prosope-puun varjoon.  Nyt oli turvallista levätä.  Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa.  Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta.  Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.

Kaikki näytti levan kunnossa.  Talot oli toki ryöstetty,  mutta yhtään ei ollut poltettu.  Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty.  Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle.  Kaivo!  Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle.   Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa.  Ei kai!  Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!            

Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla.  Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta.  Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä.  Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.

Eipä kourua tarvita.  Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin.  Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta.  Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä.  Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan.  Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa.  Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna.  Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.

Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen.  Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat.  Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille.  Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi.  Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.

Kaivo kaivetaan uudelleen!  Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä!  Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.

——-

Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa.  Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät.  Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois.  Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.

Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa.  Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan.  Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät.  Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa.  Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.

Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa.  Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua  kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.

YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään.  Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse.  Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää.  Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään.  Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi.  Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa.  Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi.  Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin.  Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.

USA sanoi irti aserajoitussopimukset.  Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.

Olihan pääsihteeerillä organisaatio.  Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi.  Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.

Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin.  Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt.  Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa.  Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.

Mutta siemen oli jäänyt.  Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti.  Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita.  Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...

Hyvää bisnestä

Maa oli enää horisontin erilaisuutta.  Vene tuli näkyviin, tätyteen lastattu kumivene.  Täyteen - enemmän kuin täyteen, lähtiessä siihen oli sullottu 118 naista ja kuljettaja
Siinä se kellui mainingeilla, kone oli sammunut sovitusti, voi voi, miten sattuikaan...
Ja apuun tulimme me, kun tiesimme mihin tulla.
Sovitusti; ei silti, kyllä tutkaheijastin olisi riittänyt, kyllä kumivene löytynyt olisi ilman tarkkaan sovittua paikkaakin.

Rannalla miehet, naiset ja lapset oli erotettu toisistaan.  Uskomattoman vaikeaa oli saada naiset irti lapsistaan, mutta asiaa auttoi, kun aina säännöllisin välein uusi vene lastattiin ja pääsi lähtemään, pisimmillään odotus oli pari tuntia.  Mitäpä pari tuntia olisi enää monen viikon vaelluksen jälkeen?
Lasten veneissä oli jopa naiskuljettaja, mikä auttoi uskomaan , että lapsista todella huolehdittiin.
Odotusta oli: pakko oli odottaa, että ”uusi” kumivene tulisi ja lastattaisiin.

Tuossa kelluva vene oli toinen naisvene tänä yönä.  Ajoimme viereen ja naiset autettiin kannelle ja edelleen suoraan kannen alle.  Mielellään he näkösuojaan menivätkin, kun kuitenkin oli kyse ihmissalakuljetuksesta.  Ei tarvinnut edes valehdella kunhan pyysi olemaan hiljaa, merkein ja hyssyttelemällä, kun ei juuri yhteistä kieltäkään ollut.

Ja yllättäen, kun viimeinenkin naisen musta kihara oli luukun tason alla, kumivene sai kuin saikin moottorinsa käyntiin ja lähti kohti lähtörantaansa, toki niin kauas siitä, että maista sitä ei voinut havaita.   Ensi yönä se olisi taas uusi vene...

Oma aluksemme ajoi itään rannikon suuntaisesti ja kääntyi kohti rantaa.  Ja jo ennen aamua oli tämä yön toinen naislasti pakattu maastureihin ja olimme saaneet 1 180 000 euroa.  Minua ei kiinnostanut, mihin naiset menivät, tässä vaiheessa he olivat vain myytävää karjaa, mutta huhut kertoivat Dubain ja Kairon kukoistavista markkinoista.
Kokosin miehistön peräkannelle aamurukoukseen.  Kyllä Jumala on hyvä!

Jokainen nainen oli maksanut 1000 euroa matkasta.  Vain tuhat, emmehän me ahneita ole, kun todellinen hinta saadaan kerran muualta.  Könttäsumma, emme erotelleet nuoria ja kauniita, nainen kuin nainen.  Sama tuhat euroa saadaan myös miehistä ja lapsista, mutta kaikki menee kuluihin, joita totisesti syntyy.  Vain kauneimmat lapset ovat hyödyllistä ja myytävää,
kaikki miehet ja muut lapset ovat kuluerä.

Kuluja opittiin toki nopeasti pienentämään, kun tajuttiin, ettei kannata ajaa tai ampua veneitä upoksiin ja tuhota pelastusliivejä, ne voi kierrättää useita kertoja.  Eikä voitelurahojakaan enää niin paljon mennyt viranomaisille eikä rannikkovartiostolle, nyt riitti, kun heille annettiin säännöllinen kohtuusumma.  Mutta aseet kyllä maksoivat, samoin kalusto.  Ainakaan kahteen viikkoon ei ollut nähty yhtään muuta alusta kuin omamme, voitelu kannatti.

Koska toimintaa oli vain yöllä, tulimme loistavasti toimeen kolmella aluksella.  Eihän vienyt kolmeakaan tuntia, kun olimme taas ottamassa uutta kumivenettä vastaan.  Tämä oli mukava yö, vain naisia.  Mutta useimpina öinä joutui miesvuoroon...

Aluksi oli ajettu kumiveneet nurin ja silpuksi, joitakin lasteja oli ammuttu veneeseen, mutta nyt oli saatu tehoa toimintaan.  Miehet yksinkertaisesti ohjattiin kannen alle muka näkösuojaan  ja kaasutettiin hengiltä.
Kymmenen oli jätetty henkiin keräämään pelastusliivit, kiinnittämään painoja raatojen jalkoihin ja siivoamaan alus, mutta heidät kyllä miehistö jaksoi hoidella lopuksi.

Olen usein herkutellut ajatuksella, kuinka ajan ikkunallisella sukellusveneellä ja katselen mustia miehiä huojumassa Välimeren pohjalla 300 metrin syvyydessä kuin mystiset kukat.  Ja heitä on paljon....

Kielipoliisi

Tarvittiin Arvi Lind kertomaan toimittajille, millaista on kaunis Suomen kieli.
Tarvittiin: kieli on uutisissa olennainen väline, jolla saadaan aikaan luotettavuus ja selkeys.
Kiitos, Arvi, omasta kauniista esimerkistäsi.

Ranskan akatemian eräs tärkeimmistä tehtävistä on vaalia ranskankieltä.  Ranska onkin pysynyt hämmästyttävän puhtaana kielenä, ranskana.  Ja muu maailma innolla lainaa esimerkiksi ruoka- tai muotisanastoa.  Se, että akatemian jäsenet valitaan eliniäksi, ei toki ole tehnyt kielestä jähmeää, se on edelleen dynaamista.
Akatemia syntyi keskustelupiiristä.  Miksi ihmeessä ei suomalaisista keskustelupiireistä voisi syntyä saman tapaista, erittäin useinhan olemme yleiskieleen hyväksytyistä ilmaisuista ja yksittäisistä sanoistakin eri mieltä, ääneenkin.  1635 syntyi Ranskan akatemia valvomaan kieltä, nyt myös kirjallisuutta, aloitteen tekijäksi sanotaan erästä harmaata eminenssiä, Richelieuta.
No, olihan esimerkiksi Neuvostoliitossa lähes kaikki Leninin perustamaa...

Aleksis Kivi on kielen eräs kulmakivi.  Näin Kiven päivänä sopii liputtaa miehelle, jonka jälkeen ei ole epäilystä, että suomi kuuluu sivistyskielten joukkoon.  Suomeksi voi julkaista kaunokirjallisuutta, tehdä teatteria, suomi käy loistavasti myös tieteen kieleksi: se, että väitöskirjat tehtäisiin suoraan vain englanniksi, on sairas ajatus ja halveksii suomea.  Suomessa suomea; jos teos on merkittävä, käännettäköön se englanniksi (ranskaksi, venäjäksi,...) ja, koska vastaväittäjä on usein  kansainvälinen huipputieteilijä, hänen kielelleen tai ainakin yhteiselle kielelle.    
 
Ei  kieli jämähtää saa.  Maailma kehittyy, tarvitaan uusia sanoja.  Ei Lönnrotkaan väärässä ollut keksiessään sanoja.  Kaikelle on vaikea keksiä nasevaa ilmausta ”puhtaalla” suomella: on varmaan ihan viisasta googlata eikä etsiä tietoa hakukoneella.
 
Kun olin opettajakorkeakoulussa, puhetaidon lehtori vaati puhumaan hyvää yleiskieltä.  Äidinkielen lehtori puolestaan sanoi, että äidinkielen tunneilla ei sovi murre.
Jo toisten tunteja seuratessa tuli sellainen tunne, että yleiskieleksi olisi kelvannut esimerkiksi helsinki, ei sentään slangi.  Mutta itämurteet, jopa tauotukset ja aksentin, arvon lehtorit heti halusivat pois!  Siis hyvä kieli on kuulijan korvassa?

Olin ns. hyvä äidinkielessä.  Korva kertoo herkästi, erottelee ”virheet” ja erilaisuudet.  Tähän sopii lisätä erinomaisen äidinkielen lehtorini Pentti Immosen opit, edelleen on käytössä kohtuullinen pilkutustaito ja useita tyylikeinoja ja riittävästi tietoa, jotta voisi tahallaankin irrota oikeakielisyydestä.  Myös uuden kieliopin olen aika hyvin omaksunut - hiveli päästä työpaikalla asemaan, jossa moni kysyi milloin mitäkin äidinkieliasiaa.
Tuossapa onkin riittävästi pohjaa sille, että voin helposti ruveta pilkunnussijaksi tai kielipoliisiksi.
Oikeus?  Ihan sama kuin vaikkapa arvostella toisten vaatteet, kasvatusmenetelmät, ruoat, elämänmalli.

Ei.  Kielipoliisiksi en ala ja esimerkiksi fb-päivityksiä en oikolue. Mutta...

Viisaat päät yhteen!  Tavallinen kyläilyseura, no ehkä vähän akateeminen, monta kertaa totesi, että taas on hyväksytty suomeen viralliseksi ilmaisuksi jotakin korvaan koskevaa.  Joku rupesi tahallaan käyttämään näitä ”alkaa puhumaan”-tyyppisiä ilmauksia ja alkoi niellä possessiivisuffikseja pois.
Hyvälle kaverille sai huomauttaa asiasta, ja kielikeskustelu alkoi, ei vain kerran, vaan usein, lähes aina tavatessa.  Ja jos televisio oli joskus - harvoin toki - auki, senkin asiaohjelmissakin alkoi korva erottaa kummallisuuksia.  Joku kertoi ”kielitoimiston” toilailuista ja oli sitä mieltä, sai muutkin vakuutetuksi, että kieleen hyväksytään liian helposti pahalta tuntuvia sanoja.  Kielestä ei huolehdita, kielen annetaan liukua huonoon suuntaan.  Hän käytti jopa ilmaisua ”kielellä huorataan” ja oli sitä mieltä, että kosiskellaan heikkoa ainesta tai helsinkiläisiä ja tamperelaisia, joiden yleiskieli oli television alkuaikojen takia tullut lähes jokaisen arkeeen.
Puhuminen ei riitä?  Ei riitä myöskään se, että itse ei huonoina pitämiään ilmaisuja käytä.
Piti tehdä jotakin!

Pitkän puhumisen ja monen tapaamisen jälkeen keinoksi valikoitui lausuntojen antaminen.  Tarvittiin hyvin vakuuttava ja arvovaltainen nimi.  Kielipoliisi, pilkunnussija - ei käy, ei tehoa, tuntuu jarrulta, ei kehitykseltä.  Kun ei rekisteröidytä, vapaus valita oli suuri, ja niin tehtiin Suomen kielen vaalimistoimikunta.  Kellekään ei toki kerrottu, etä kyse oli täysin epävirallisesta kaverusporukasta.

Joku osasi tehdä vakuuttavat kotisivut.  Joukon taiteilija piirsi jopa uljaan logon.  Aloitettiin vaatimattomasti: Fb:iin laadittiin iso sivu, kuinka emme hyväksy muotoa ”me istuttiin” ja kaksoispassiivia ”ollaan syöty”.  Ilmoitus sai kiitettävästi huomiota ja sai aikaan valtaisan keskustelun.  Jopa ”Kielitoimisto” reagoi ja osallistui.   Seuraavaksi pääsimme läpi Helsingin sanomien mielipidesivulle.  Keskustelua syntyi, koko Suomi tuntui heräävän huomaamaan oman kielen kauneuden ja vaalimistarpeen.
Nyt olemme tienristeyksessä.  Joko alamme vastata (ei alamme vastaamaan) tiedusteluihin oikeakielisyydestä tai sitten pitäydymme vain antamaan lausuntoja silloin kun meistä siltä tuntuu.  Ja kun meitä on vain muutama perhe, resurssit riittävät vain lausuntoihin.  Eikä lausuntojakaan saa antaa liian usein, niiden tason on säilyttävä.  Mutta ennen muuta on pidettävä huoli, että pidämme saavuttamamme auktoriteettiaseman, jonka kaappasimme ”Kielitoimistolta”.

Se

Luulin, että menemme erikseen saunaan.  Mutta tuskin olin ehtinyt lauteille, kun ovi kävi.  Se tuli sisään, katseli kivaa paikkaa itselleen ja kiipesi lauteelle seinän viereen.  Voi luoja, että se oli kaunis, mutta eihän tuijottaa sovi.  Ei sovi!    Mutta kyllä näin tuijottamattakin, kuinka varjot maalailivat vartaloa, ainoa valo tuli kiukaasta ja ikkunan takaa myrskylyhdystä.

Se asettui lauteen päähän, etsi hyvää asentoa.  Siten se nosti jalat lauteille ja kääntyi, nojasi päätyseinään ja rentoutui.
- Heitä löylyä!
Istuin metrin päässä, kumarsin suomalaisten jumalaa kiuasta.  Heitin varovasti: en missään nimessä halunnut sen muuttavan asentoa tai peräti siirtyvän alemmas.
Jos se ihan hiukan ojenaisi jalkojaan se osuisi minuun...
Se huokasi, nojasi päänsäkin seinään - ja ojensi jalkansa, varpaat osuivat oikeaan reiteeni.  Hyvin korkealle...
Huomaamatta?  Tarkoituksella?  Saisinko minä, pitäisikö minun hieroa jalkoja, pitää hyvänä varpaita.
Heitin lisää löylyä.  Liikaa: se katsoi, kääntyi ja kumartui,  En uskaltanut juuri  päätäni kääntää, mieli kyllä teki.

Menin ensin suihkuun, se tuli pian perässä, seisoi aivan vieressä.
- Pitäisikö selkä pestä?
No totta kai pitäisi.  Se otti pesulapun. Saippuoi sen.  Ja sitten muitta mutkitta otti olkapäästä kiinni ja alkoi kuurata selkää, pitkin ja pyörein liikkein.  Älä lopeta! Mutta sitten työ tuli valmiiksi ja se lähti esimään juotavaa.  Ehdin pestä itseni kunnolla, kokonaan, ja ottaa tarvitsemani kylmän suihkun. 
- Nyt on minun vuoroni.
Samat rituaalit tein kuin hänkin pesulapun ja saippuan kanssa. Otin jopa olkapäästä, mutta hän oli paljon pienempi ja liikkui niin, että olisi pitänyt otaa paremminkin kiinni.  Niin mistä?
Se itse päätti, milloin oli valmista ja jatkoi peseytymistään suihkun alla.
En tiennyt lähteä poiskaan, kun se jutteli koko ajan, ja takaan, että ei ole monta niin eroottista asiaa kuin kaunis nainen peseytymässä.  Koko vartalon se pesi siinä, kaiken, ujostelematta - eikä totta vie mitään hävetävää hänen vartalossaan ollutkaan.

Se kuivasi aivan luontevasti siinä takkahuoneessa.  Sitten se alkoi kuivata hiuksiaan, föönäsi pikkupöksysillään ja peili kertoi sen, mitä ei muuten näkynyt.
Makkara ei sille maistunut, ei olutkaan, mutta hedelmän se otti ja otti myös valkoviiniä, se kun oli sentään puolikuivaa.
Ja ne puheet!  Se johdatteli?  Ainakin puhuttiin miehistä ja naisista, seksin vapautumisesta  sukkahousujen ja E-pillerin tullessa, kokousmatkojen antamista mahdollisuuksista - "ei se käytössä kulu" - ja aviopuolison pitkästä lieasta, luottamuksesta.  Puheet kääntyivät jo omaan yksinäisyyteen ja miehen jatkuvaan poissaoloon, itsekin sain purkaa yksinäisyyttäni ja kertoa paljon sellaista, jota ei oikeastaan koskaan sanota edes kotona.

Mökissä oli kaksi kamaria ja takkatupa.  Molemmissa kamareissa oli peti valmiina. Tuli aika sanoa hyvää yötä ja se suikkasi kevyen suukon, en ehtinyt vastata.  Ja sitten se oli jo oven takana ja minä menin toiseen kamariin, hyvin tietäen, että unta on vähään aikaan aivan turha odottaa.  Niin kävikin, mutta olin kuulevinani, kuinka seinän takana myös kahistiin.  Pitäisikö liittyä seuraan?
Yritin lueskella, en edes muista mitään lukemastani.
Mutta kohta ovi aukeni hiljaa.
- Ai, sinä valvot vielä?
- Minun  on kylmä.  Saanko olla hetken vieressäsi?
En ehtinyt vastatakaan, kun se jo kuhahti viereeni.
Se käänsi selkänsä ja totta vie, alkoi nukkua.  Alkoiko?

——-

Olimme sopineet jo kauan sitten, että vuokraamme yhdessä mökin ja vietämme hauskan viikonlopun ystävien kanssa.  Mutta kuinka ollakaan, miehelle tulikin työmatka.  Ja vaimoni sanoi olevansa mahataudissa, turha hänen olisi  lähteä toisten viikonloppua pilaamaan.
- Mutta menkää te.  Pitäkää hauskaa!  Eikö se mökki jo maksettukin?
Olin vastustelevinani, mutta aika vaimeasti.  Ja niin tulimme tänne illansuussa.

——

Nuku siinä sitten, moinen ihana vieressäsi! Yritin olla huokailematta ja pyörimättä.  Sentään uskalsin käännähtää ja muka vahingossa hipaista sitä.
- Vihdoinkin, se sanoi, otti kiinni kädestäni.

Jälkeenpäin  se kummasteli saamattomuuttani.  Kyllä, halusin, kyllä, olin valmis - ruumiini oli valmis.Vuosia olimme toisiamme katsoneet sillä silmällä, luulisi tilaisuuden tullen olevan asioiden selviä. Mutta...
Mutta sitten se sanoi, ettei ole huolta, se laukaisi pommin.  Tällaisesta mökkireissusta oli kuulemma sovittu kolmeen pekkaan.  Kun hänen miehensä ja minun vaimoni halusivat olla rauhassa kahdestaan,  olivat jo vuosia halunneet toisiaan.
- Miksei mekin?
Sopii kysyä, mutta minä en voinut.

Jäi marjat keräämättä.  Automatka kotiin oli hiljainen.  Ei, ei kumpikaan mököttänyt, ei kumpikaan toista syytellyt.Oli tietty raja, joka oli ylitetty, lähes joka vaiheessa nainen olisi voinut sanoa, että ymmärsin väärin.  Se on se epäreilu naisen etuoikeus.  Mutta nyt ei ollut epäselvää, mitä haluttiin, halusimme kyllä kumpikin.  Hävettikö, vai olisiko minun kukkoutenikin kärsinyt kolauksen?

Vaimolle en sanonut mitään, vain muodolliset moit.  Mahatauti vaivasi yhä, liekö peräti norovirus?
Kummastelihan hän,että marjoja ei ollut, no, oli helppo tällaisena vuonna sanoa, ettei siellä ollut kerättävää.  Ei sanaakaan mistään oliko kivaa-kysymyksestä.
Ja sitten soitti naapuri, oli Oulussa työmatkalla: sinne ei yöllä ajettu, oli varmasti hän jo eilen sinne ajanut.  Kyseli, joutaisinko veneennostotalkoisiin seuraavalla viikolla.  Kyllähän minä, minullahan on itse määräämäni työaika, toimitusjohtajalla.

Oliko kukaan sopinut mistään!
Minussa ei ollut miestä kysyä koskaan.  Ei edes naapurin rouvalta.
Mutta olen onnellisesti edelleen naimisissa ja minulla on oikein mukavat naapurit.
Käymme edelleen porukalla saunassakin, ja olemme jo oppineet nauramaan, kun jalka tahallaan vahingossa hipaisee reittä.

Ehkäpä vielä joskus...

Mutta kun se on niin hyvä

Simo-eno, palkkaluokka B6 kai, ei luopunut sandaaleistaan vuosiin, vaikka remmit olivat poikki.  Olihan niissä vielä pohja, ja olihan narua, se on aina helppo uusia.
Mummoni keräili äidin heittämiä sukkia ja parsi niitä käyttöönsä - kuka niitä pitkän hameen alta katselee!
Itselläni on sama tauti  - tautiko vai järkevää käytöstä edes osaltaan.
Ilmiölle on suvun sisäinen nimikin, vihistely sukunimi Vihisen mukaan.

Maastokengät kestävät aikansa.  Aika pian niistä häviää vesitiiviys.  No korjataan, on spray, jolla saadaan tiiviys takaisin, mutta toki on ensin kengät puhdistettava huolella.  Jää siis monelta tekemättä?  Kengät kuitenkin on silloin jo kävelty sisään, ne alkavat tuntua omilta ja paranevat koko ajan.  No sitten katkeilevat nauhat, toinen ensin, mutta molemmat toki uusitaan, jos uusitaan, moni  ostaa uudet kengät.  Näissä jalkineissa hyvää ei saa halvalla, siis kannattaa kalliit kengät pitää kunnossa.
Ensimmäiset maasturit heitin surutta.  Olin kävellyt niillä kouluun koko talven ja kesälläkin käyttänyt niitä poluilla.  Mutta kun lähdimme Kevolle, otti ihan 8 kilometriä saada hirmuiset rakot molempiin kantapäihin.  Kengät olivat rinkka selässä aivan omituiset, erilaiset, kun oli etukenossa, painoa päällä.
Toisia huolsin, paikkailin jopa, parikin kertaa vaihdoin nauhoja. ja mukavat olivat.  Mutta tuli taas syksy, karike ja lehtiroska peitti polkuja ja kallioita ja liuúin muutaman kerran, jalka lipsahteli ja sain jopa pikkuvammoja kepistä huolimatta.  Enkä vieläkään heittänyt, kas kun nämä kengät raaski panna jalkaan mihin olosuhteisiin tahansa!   Mutta kerran se loppu tuli näillekin kengille: ihan tiepohjalla, jolle oli ajettu mursketta, pohja alkoi kuoriutua, pieni muru kerrallaan se irtosi ja silloin tuli lähtö.  No nauhat otin tietysti talteen...

Ihan piti tehdä päätös.  Sain itselleni vakuutetuksi, että tarvitsen kunnon kengät.  Ei ollut kovin vaikeaakaan, kun joka ikinen aamu ja usein päivälläkin vaelluskenkiä käytän.  Ja nyt minulla on kahdet, toiset kevyempään käyttöön, ja ne toiset ovatkin sitten todella laadukkaat, jalan jatkeet, kevyet ja pitävät, eivät edes kylmässä jäykisty.

Ostin Namibiassa uusia paitoja.  Olihan minulla silloin, 1991, vaikka kuinka hienoja kesäpaitoja ja T-paitoja, mutta kun ne olivat pehmeitä ja ihossa kiinni, ne eivä todellakaan olleet ilmastoon sopivia.
Menin Windhoekissa herrain vaateliikkeeseen, jossa vanhaherra myi asiantuntevasti sellaisia paitoja, joita buurit pitivät.  Näin paksuja?  Ei valkoisia, khakia?  Tiesi, mitä myi.  Paidat muuttivat olon, pysyivät irti ihosta, kestivät pesut ja silitykset.  Ja kestivät yli 20 vuotta kohtalaisen hyvän näköisinä, kunnes taskujen yläreuna alkoi kulua.  Siis yli 20 vuotta, eniten käyttämäni kesävaatteet!

Joskus 90-luvun puolivälissä ostin kaksi nepparipaitaa.  Joku sanoi niitä farkkupaidoiksi, mutta kun väri ei ole sininen tai musta, oli aluksi khakinvihreä, mutta nyt harmaa.  Aluksi ne olivat kivoja kouluvaatteita, mutta sitten ne sorrettiin metsävaatteiksi ja kun omaa metsääkin piti hoitaa, paidat, vahvat ja suojaavat, joutuivat kovaan kulutukseen, mutta  aina ne oli mukava päälle heittää.
Vähitellen alkoivat hihansuut rispaantua, tasku venytti reiän viereensä, maalatessa tuli tahroja, pihka teki läiskiä.  Mitä sitten?  Erinomainen vaate yhä, mutta ei ehkä citylle sentään?  Kaulukset ovat puhki, ja joka kerta pyykkiin heittäessä miettii, vieläkö tuon pesisi, saati silittäisi.
Muta esimerkiksi vattupuskiin ei oikein goretex-kamppeita laiteta, ei, mitkäpä kaksi paitaa jälleen olivatkaan parhaita.  Ja juuri tulimme Puumalasta: toinen hienous oli kuin uniformuni, aamulla päälle ja metsään, tientekoon, halonhakkuuseen, kalalle paitaa säälimättä.
Tänä aamuna taas silitin toisen näistä paidoista.

Olisin varmasti yhtä pihi housujenkin kanssa.  Mutta kävi niin onnettomasti/onnellisesti, että paino putosi ja oli jotakuinkin pakko hankkia housuja, kerralla todella monet.  Ei voinut vihistelläkään.

Niin, on minulla aivan ensiluokkaisia retkeilyvarusteitakin.  Minä ns.  ansaitsen sellaiset, olen hyvin paljon luonnossa.  Mutta kun aina ei olla puistomaisessa paikassa, edes polulla.  Pitää olla sellaistakin, joilla voi ja raaskii mennä.  Kun selvässä kangasmaastossa ei mikään liiku!

Esivaltaa pitäisi voida katsoa ylöspäin

Sotea on uudennettu viimeiset kymmenen vuotta.  Aina on aloitettu ”alusta”, hylätty edellisen eduskunnan ja viranomaisten valtava työ ja tehty sutta ja sekundaa periaatteella, että nuo edelliset ehdotukset tulivat väärästä suunnasta.  Nyt vallitseva suuntaus näyttäisi olevan palvelujen yksityistäminen ja valtava tulonsiirto isoille toimijoille, jotka eivät edes maksa verojaan Suomeen.  Mitäs asiakkaan yhä lisääntyvästä tarpeesta palveluihin.
Uutta sotea on viety niin monella miljardilla eteenpäin väkisin, niin moni virkamies on siihen valtavan panoksen antanut ja sitä valmistellut, että meillä ei ole enää varaa keskeyttää prosessia?

Kunta kerää verorahat, kamreeri tilittää ne valtiolle.  Valtio ystävällisesti palauttaa hyväksi katsomansa rahan valtionosuuksina.  Luulisi toimivan, vaan kun ei.  Yhä suuremmasta veroäyristä yhä suurempi osa jää valtion pohjattomaan kirstuun.  Valtionosuusjärjestelmä on mahdottoman etevä keino pakottaa kunnat tekemään vaikka mitä, vaikkapa yhdistymään, keskittämään, leikkaamaan, supistamaan lähes kaikessa.  Loistava automaatti, mutta mihin se kerätty varallisuus menee, kun myöskään valtiolla ei näyttäisi olevan varaa mihinkään, edes tärkeään.

Kuntien toimintaa säädellään usealla lailla, joista tärkein on kunnallislaki.  Monet toiminnat ovat siis lakisääteisiä, pakollisia, ja kunnan tehtävä on tuottaa palveluja.  On todella kätevää valtion rahojen säästöä säätää yhä lisää tehtäviä kunnille, mutta samalla vähentää resursseja.  Kunnat    tietenkin ratkaisevat dilemman säästämällä kaikessa mahdollisessa, palvelujen tuottaminen   esimerkiksi  tarkoittaa minimiä tai palvelun antamista yksityiselle.  Palvelua ei missään sanota kunnan itse tehtäviksi, mutta ne on järjestettävä.  Henkilöstön vähentäminen ajaa keskityksiin, samalla muka  vähenevät kiinteistömenot.  Ja veroja maksetaan kuntiin yhä enemmän, vaikka esimerkiksi Eksote on irti suorasta budjetista.  Monista lakisääteisistäkään tehtävistä ei voi annetuilla resursseilla selvitäkään, esimerkiksi ympäristöpuolen lakisääteisistä tarkastuksista ei voitu tehdä kuin 70 prosenttia ollessani lautakunnassa.  Sanktiotko olisivat muka ratkaisu?

Oiva säästökeino on yhtiöittäminen.  Entisistä munivista hanhista, tyypillisesti energiayhtiöstä, muodostetaan osakeyhtiö.  Sehän on siis irti suorasta budjetoinnista - siis säästöä!  Mitä sillä on väliä, että kunta joutuu ostamaan kalliilla tuotetun palvelun.  Samalla kontrolli menetetään, eihän kunnalla, so. valtuustolla, ole mitään asiaa ronkkia yhtiön päätöksentekoa.  Ongelma on myös osakeyhtiölaki: osakeyhtiön tärkein tehtävä on tuottaa osakkaille voittoa, ei olla osa palveluverkkoa tai jotenkin sosiaalinen toimija.

Pannaan maksumieheksi se, jolla on siihen vähimmin varaa.  Tämä lienee inhottavinta, mitä hallitus on tehnyt, eniten väärin.  Eläkkeiden indeksitarkistuksia ei tehdä, avustuksia leikataan, tukia leikataan ja asetetaan mahdottomia ehtoja toteuttaa avustuksen edellytykset.
Syyllistetään varaton, maahanmuuttaja, työtön työnhakija ja annetaan mahdottomat keinot selviytyä edes entisellä, varma leikkaus.  Byrokratia toimii  itsetarkoituksena, viranomaisen tehtävä ei ole neuvoa, tukea ja auttaa.  Sen tehtävä on vähentää maksamista ja juoksuttaa - aktivoida?

Tutkimus auttaa päätöksenteossa.  On tullut tavaksi tilata tutkimuksia esimerkiksi sellaiselta, jonka päätelmiin voi luottaa, so. tulos on oikea päättäjän näkökulmasta.  Muutenkin selvityksistä voi jättää vastustavat tai epäkohdat näyttävä pois.  Päätöstä ohjaa ideologia, ei ihmisten tarve, jopa niin, että edes ideologia yksittäisissä tapauksissa ei ratkaise, on vain päätös linjassa ison ideologian kanssa.
Mihin keskusta esimerkiksi tarvitsi 18 maakuntaa, piti oikein antaa Kokoomukselle valtava yksityistämissaalis, suurin itsenäisen ( enää ”itsenäisen”)  Suomen historiassa.  Tutkimustietoa - siis oikeaa - ei käytetä esimerkiksi kaiken keskittämisen ollessa tärkeää.  Entinen mantra koko Suomen elinkelpoisena pitämisestä on muuttunut rintamaiden hyvinvoinnin lisäämiseksi ja massamuutoksi.
Päätösten on oltava nopeita, varsinkin tämän nykyisen hallituksen dynaamisuusopin mukaan: siis vajaalla tai yksipuolisella tiedolla valtavia päätöksiä, joita usein joudutaan jopa perumaan, ainakin korjaamaan!

Liikemies-insinööri hallituksen johdossa tarkoittaa markkinointia ja kovia pelotteita.  Tehdään esimerkiksi niin pelottava esitys, että kaikki järkyttyvät.  Ja sitten annetaan pehmeämpi esitys, joka muka menee helposti läpi, se kun ei lopulta niin kamala olekaan.  Näinhän yhtiöitettiin esimerkiksi rautatiet, ensin peloteltiin koko tieverkon yksityistämisellä ja autojen satelliittipaikannuksella maksupohjaksi.
Markkinoinnin kukkanen on "valinnanvapaus".  Ihan kuin varakkaalla ei nyt sitä olisi.  Ja toteutuessaan tämä malli olisi vain ulko-oven valinta, miten laitosten sisältä sen oikean (lääkärin) voisi valita.  Ja maksaa: ihan varmasti yksityinen haluaa katteen hoidoista ja palveluista, ei tule kunnan tasolle.  Varakas voi myös ottaa yksityisen vakuutuksen sairauden varalle nytkin. Tulemme näkemään kohonneita omavastuita, liian pieniä palveluseteleitä, kohonneet veroäyrit ja sekasotkun.  Ja edelleen köyhin ei valitse, hankalin tapaus jää yhteiskunnalle, palvelut keskittyvät maakuntien keskustoihin ja erikoissairaanhoitoon on yhä hankalampi päästä.

Teatterieroaminen on myös nähty.  Voisiko missään muualla ola hallituspuolue puolentoista prosentin kannatuksella?  Voiko missään muualla hallituspuolue pääministerin tieten hajota ilman, että hallitus eroaa.  Eipä se kyllä eroa muutenkaan, ei kiinnijäädessään kähminnästä tai veroseikkailuistakaan.

Päätöksenteon loitontaminen ihmisistä on myös totta.  Mikä on maakunta, miksi ei kunta saa päättää asioistaan.  Miksi Eu-vaaleissa koko maa on vaalipiirinä?  Keskittäminen on tärkeintä, kansalaisten kuuleminen ei.  Eikä mikään asia taida olla kyllin iso, että voisi järjestää kansanäänestyksen?
Kansa on kirosana, kansa on vain tyhmä narusta vedettävä pässi - ja maksumies.
Ketä hallitus edustaa?  Kyllähän sillä saattaa olla niukka eduskunnan enemmistö takanaan.  Mutta varmasti sillä ei ole äänestäjien enemmistön kannatusta, aivan varmasti kaikki esimerkiksi persuja äänestäneet eivät halunneet Sinistä puoluetta heitä edustamaan.  Kaikkialla muualla hallitus eroaisi, ei toki meillä!

Kun on valtava, kaikkia koskeva uudistus, kuten sote-uudistus tekeillä, luulisi, että kaikki arvokkaat mielipiteet ja ehdotukset kelpaavat.  Mutta ei, kabinetti päättää, oppositiolla ja kansalaisjärjestöillä ei ole mitään annettavaa muka!  Saa turuilla ja toreilla sentään puhua, mutta korvia on vain tavallisilla ihmisillä, ei hallituspuolueen poliitikoilla.

On hallitus onnistunut eräässä asiassa.  Politiikka ei enää kiinnosta, tilalle on tullut toivottomuus ja tunne, että ei voi mitenkään vaikuttaa asioihin.  Vaalitkin viedään koskemaan yhä etäisempiä asioita, asioita, jotka on suhmuroitu ikäviksi, rumiksi, likaisiksi.  Politiikka ei ole sopimista vaan peliä, valtaa ja etujen etsimistä.

Miksi?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Mies teki kirveenvarren.  Sopi käteen, toimi, oli kaunis.  Teki miehelle!
Vaan teepä jotakin naiselle: voi olla, että oikein pinnistelemällä saisi vielä kolhomman, hankalamman, vaikeamman käyttää, jos siis oikein yrittäisi!

”Naiselle” tarkoittaa tietenkin perinteisiä naisten työksi katsottavia asioita.  Mutta kun esimerkiksi kotityöt ”kuuluvat” nyt myös miehelle, alkavat asiat korjaantua - hm - alkavatko sittenkään?
Se, että värkki on kevyempi ja helpompi käyttää, ei riitä.  Nyt on mennyttä lujuus ja laatu sen kustannuksella, että ominaisuuksia, vipstaakeja ja namiskuukkeleita pitää olla, miehelle.
Imuri on loistava esimerkki.  Mitä tekee niin isolla teholla, että sitä ei voi missään käyttää, tai sitten liian pienellä teholla, joka irrottaa pölyn ehkä leijumaan asti.  Mitä tekee elinikäisellä hepa-suodattimella, jos laite kestää kaksi vuotta, jos sitäkään?

Laite kehittyy asenteenkin takia hankalaksi.  Ihan totta: jos joku asia tapahtuu liian helposti, nainen on laiska.  Siis pitää olla mahdottoman hankala ja raskasta, paljon irtonaisia pikkuosia ja kokoa niin, että vehkeelle ei ole tilaa missään.  Onhan teillä yleiskone?
Tavaraa pitää toki muutenkin olla niin paljon, että tarvittava pitää aina kaivaa kaiken muun alta ja takaa.  Tässä tuli meillä sentään äly esiin: meillä ei ole siivouskomeroa, imuri on eteisen nurkassa hetivalmiina.  Mutta kippo ja kuppi: pinon keskellä on se, mitä tarvitset siirrä ja nostele ja tyhjennä toinenkin kätesi, vaikka siinä olisi juuri tähän työhön liittyvää.

Ai mitä hankalaa muka?  No vaikka matto: miksi maailmassa sen tulee olla viisimetrinen ja mahdoton puistella yksin, pesukin on hankalaa painon takia. Miten yksin voi vetää pyykin ja mankeloida?  Miksi tarvitaan satasivuinen käsikirja, jotta osaisi käyttää hellaa, mikroa, silitysrautaa?
Miksi laitteissa ei ole kansainvälisiä standardeja, vaikkapa samanlaista imurinpussia joka imuriin tai yhdenlaista nappiparistoa tietynkokoisiin ja - tehoisiin vehkeisiin?
Nykyiset hehkulampun korvikkeet vaativat tietoa tehosta, luxeista, lumeneista, ja perussääntö tuntuu olevan, että myyjä myy alitehoisen (, mikä ei tietenkään johdu huonommasta näöstä, on myyjän vika).

On miehellekin insinööri keksinyt pirullisia vehkeitä.  Yksi on ruuvin halkiokanta.  Tätä lattapäätalttaruuvia ei voi ymmärtää mitenkään, siitä lipsuu ote, se särkyy.  No parannus oli muka ristipää, mutta siinäkin on kahdenlaisia malleja ja aina väärä meisseli käytössä?
No torx, tähtipää - onhan sinulla oikean kokoinen pää ruuvinvääntäjässä?
Miksi ei autoissa ole samanlaisia nippeleitä vakiopaikoilla?  Miksi ei televisioilla ja laitteilla voisi olla kaukosäädinstandardia?

Mutta yhdessä ei standardeja tarvita.  Onneksi emäntä on omanlaisensa!

Kuva ei muuten liity juttuun, mutta voihan ihmetellä esimerkiksi liian pitkiä polttopuita.  Kuka tarvitsee 33-senttisiä esimerkiksi laavulla tai avotakassa?

Tarttis tehdä jotakin

Kehitys ei ole edistyksen synonyymi.
Työnvälitystoimistosta tuli työvoimatoimisto ja siitä TE-keskus.
Työtä ihmisille etsivästä, ihmisten ja yritysten yhteensaattamisesta, asiakasta palvelevasta kehitettiin kontrolli- ja byrokratiakeskus, jonka tärkein tehtävä on juoksuttaa turhaa tekemässä ja kiusata.  Tärkeämpää kuin työttömän (siis työnhakijan) toimeentulo on etsiä syitä viivyttää ja estää korvauksen saaminen mahdollisimman pitkään. Tiedän tapauksia, että viivytykset johtuvat toimiston omista virheistä, sen hukkaamista papereista, vain yhden, jopa kuukausia poissa olevan ihmisen oikeudesta tehdä päätöksiä, konelomakkeen tarpeettomista tekemisistä, kun se kuitenkin piti vielä tehdä uudelleen virkailijan koneelle.  Pienen pieni muotoseikka saattaa vaatia koko paperipinkan ja tietokonerumban uudelleen ja uudelleen, eikä tietenkään virkailijan sovi neuvoa, mitä puuttuu tai miten tulee tehdä, tee uudelleen ja tule viikon päästä.  (Siis muiden kertomaa: tiedän, että valtaosa tekee työnsä sydämellä ja kunnolla.)

No, tämähän ei ole kehityksen huippu.  Nyt on kurituslaki ”Aktiivimalli” kahdessa osassa.  Ja kohta loppuu koko toimisto, kun maakunta alkaa hallinnoida - niin, hallinnoida, ei välittää työtä tai välittää ihmisestä.

Olisikohan perustettava ihan oikea työnvälitystoimisto, johon ilmoitettaisiin avoimet työpaikat ja joka etsisi niihin sopivia ihmisiä asiakkaistaan?
Sinisilmä en ole: firmat toki hoitavat rekrytoinnin vähänkin vaativampaan itse.  Mutta olisihan edes kiva saada keskitetysti tietoa, mihin loistavia kykyjäsi tarvitaan.  Tai voisihan joku firma vaikka etsiä toimiston kauttakin ja löytää juuri sinut.

Toinen kehityskaari nähtiin Postissa.  Kuninkaan ja mahtimiesten kuriirin mukana alkoi liikkua myös kirjeitä.  Homma paisui kaiken kansan käyttöön, posti todella toimitti pyryssä ja sateessakin ja ajoissa lähetykset.  Mutta alkoi olla rönsyjä, lennätintä, puhelinta, pankkitoimintaa.  Lopulta postin kulku on sivuseikka, tärkeintä on bisneksen kannattavuus, toimipisteet ovat myymälöitä, asiakas palvelee itse itseään ja posti ei kulje nopeasti, ei edes tule jakoon joka päivä. Sopi muuttaa nimi Itellaksi, toiminta ei enää ollut posti yhteiskunnallisena peruspalveluna.

Niin että perustettaisiinko Posti.  Toiminnan tavoite ei oisi tuottaa voittoa, vaan olla osa infrastruktuuria, luotettava, nopea, koko maan kattava.  Ja pääosin verovaroin rahoitettu, toki jonkinlainen postimaksu yms. olisi.  Peuhatkoon nykyinen posti bisneksenä, mutta tasa-arvoisena kilpailijana.

Vetonauloja Lappeenrantaan

Turismi!  Sillä raha lohkeaisi.  Saimaa ei yksin riitä, tarvitaan jotakin houkuttelevaa, jotakin omaleimaista.
Siis parrat pärisemään, lyötiin  viisaat päät yhteen, raavittiin päätä.  Laadittiin aivoriihi.

Keksittiin!  Järjestetään satamatorilla vuosittainen festivaali, kutsutaan koolle omituisten otusten kerho.  Näitähän meillä eteläkarjalaisissa riittää!  Ideana olisi kilpailu: isosta joukosta karsittaisiin se kaikkein parhaiten Lappeenrantaa edustava, kuin Mr. Lappeenranta ikään!

Tuumasta (inch) toimeen.
Kilpailu aloitettiin mittaamalla pulssi, sillä pitäähän olla rytmiä veressä.

Heti alkuun oli vaikeuksia, kun lavalle pyrki ilmiselviä eläimiä.  Joku mies oli naisyleisön mielestä ihan sika.  Kaupungin liikennesuunnittelusta oli lähdetty oikein joukolla kokeilemaan, olisiko virkamiehestä edustamaan Lappeenrantaa, säästyisi pitkä penni ja liikennekin sujuisi paremmin, kun pojat olisivat muissa töissä.  Heiltä kuitenkin laitettiin paikalle aasi ja pöllö, jotka oli heti eläiminä hylättävä.
Torikauppias lavan läheltä innostui ilmottautumaan mukaan kisaan, mutta kun hän oli aika kettu, ei häntäkään kelpuutettu.  

Kilpailijat lavalle siis!  Oli vaikea työ saada kaikkia liikkeelle, useat piti taluttaa tai peräti kantaa estradille.  Eräs teki kaiken takaperin. Yhdellä oli silmät selällään, toisella oli nappisilmät, eikä hän nähnyt mitään, ei myöskään orvokkisilmäinen.  Kauriinsilmäinen oli yleisön suosikki, varsinkin kun hän rehdisti talutti lavalle silmät tapillaan olevaa.  Yksi tuli silmät leimuten ja hänet aseteltiin vähän syrjään muista ja kauas puurakenteista palovaaran takia.

Taluttaa piti paikalle myöskin parkettien partaveitsi, koska hänellä oli kaksi vasenta jalkaa.  Suuria vaikeuksia oli osua lavalle rasvatulla salamalla, kun taas se, jolla oli pää kolmantena jalkana, koki vaikeuksia lavan portaita noustessaan.  Mutta oli sellaisiakin kilpailijoita, jotka eivät kerta kaikkiaan tienneet minne mennä: oli täysin päätön, yhdellä oli päänä kaali, yksi oli koko ajan suuna päänä.
Pässinpääkin pyrki kilpailuun, melkein ehti jo lavallekin, mutta todettiin eläimeksi.  Puupää sen sijaan kelpasi, tyypillisenä lappeenrantalaisena.
Lemiltä saapuneella kilpailijalla ei myöskään ollut päätä, sillä lemiläisethän tekevät kivinavetatkin omasta päästään.
Kusipää kunnallispoliitikko pyrki lavalle, mutta ohjattiin vessan kautta.   Eturivin yleisö kavahti vähän taaksepäin äkillisen sadekuron takia, kun lavalle kiipesi mies pilvi otsalla.

Yksi valitti tunnottomuutta jalassaan, oli vähän kaatunut pyörällä.  Mutta se oli vain puujalka ja tämä kilpailija keksikin kertoa puujalkavitsejä.  Kieli vyön alla tullut tarvitsi myös apua portaissa, onneksi hän sattui olemaan kiinni erään miehen välikädessä.  Tämä luuli sijoittuvansa hyvinkin, sillä hänellä oli myös peukalo keskellä kämmentä ja jopa nakkisormet!

Lavalle kipusi myös kaksi nenävammaista.  Toisella oli nenä pitkänä, ja hän urputti koko ajan, että oikeastaan hän ei ymmärrä, miksi pitäisi olla erikoinen menestyäkseen.  Toinen oli ihan hiljaa, hänellä kun oli nenä niskassa eilisen nakkarijonokahinan jäljiltä.
Yhdellä oli suu messingillä, mutta hän ei juuri menestystä odottanut, sillä kaupunkihan on täynnä torvia.

No päästiin sitten esittelemään kilpailijoita.  Mutta joillekin piti löytää tulkki.  Yksi kun puhui täyttä hepreaa, toisella oli kieli solmussa.  Ja yhdeltä haastattelija joutui kyselemään selän takana, hänelä kun oli koko ajan suu selällään.   Ja yhdellä poliitikolla oli kuin olikin kaksihaarainen kieli.
Haastattelija joutui istumaan lavalle, kun yksi kilpailija oli niin alhaalla ja nauroi maha kippurassa.  Totta kai nauroi: toinen kilpailija heilui lapion kanssa lavan edessä, hänellä oli monttu auki.

Kesken kaiken tarvittiin lääkärin apua, sillä oli kiireellisesti pelastettava mies, jolla oli hattu päässä, sukka ja kenkä jalassa.

Viimeisenä lavalle saapasteli karjalainen mies käet taskussa.  Mutta hän joutui luopumaan kisasta, kun käet iloisesti kukkuen lensivät tiehensä.

Oli yleisöäänestys, oli raadin pisteet.  Tuloksia odotellessa itse pyrkyripuolueen  paikallinen puheenjohtaja, valtuuston napamies  näki tilaisuutensa tulleen ja nousi lavalle pitämään puheen aiheena sote.

Ja silloin niin yleisön kuin raadinkin silmät avautuivat.  Meillä on salillinen jo valmiiksi valittuja friikkejä, kaupunginvaltuusto.

Ja markkinamiehet pantiin asialle.

Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää

Aamulenkki, ihan tavallinen hiukan yli seitsemän kilometrin rauhallinen kävely.  Rantaa, metsikköä, puistoa.  Ja aistit valppaina. Silti aikaa ajatella.
Mutta kun on aina oikeassa, kun kerran kirjoittelee blogia, on muutakin ihmettelemistä kuin luonto.
Ihminen, ihmeistä suurin, tekee ja jättää tekemättä.

On helpompi laittaa varoitusmerkki kuin korjata tiepohja.  Vastuun siirto autoilijalle on tärkeää, tärkeämpää kuin tien kunto.  Samaa vastuunsiirtoa, nyt jalankulkijalle, on laittaa talveksi kyltti ”Ei talvikunnossapitoa”.  Nopeusrajoitus on myös kätevä.

Simolantiellä on kaivauduttu tien ali, pyörätien suuntaisesti ja pihoihin.  Ajotie on saatu nopeasti käyttöön, tottahan sen nopeimman on aina nopeimmin päästävä.  Ja sitten pelit seis: jossakin on varmaan tärkeämpi työmaa kuin putkien piilotus (kaukolämpö?).
Siis työmaa seisoo, ei liiku kone, ei aherra työmies.  Mutta komeasti on pyörätie aidattu ja tolpitettu suljetuksi, kevyt liikenne pakotetaan kahdesti ylittämään kaupungin pääsisääntuloväylä, vaikka täysin turvallisesti voisi kulkea hyvin aidatun ja suojatun montun viertäkin - ja kuljen, niin jalan kuin pyörälläkin.  Laiskuuttaanko on jätetty aidat aukaisematta, vaikka työmaa seisoo.  Vai unohtuiko?

Viikonloppu tai peräti loma.  Ei ketään missään töissä, ei liiku koneita työmaalla.  Usein on jopa väliaikainen hyvä tienpinta laskettu.  Ja sama kolmenkympin, viidenkympin rajoitus tönöttää tukkeenamme kuin arkenakin, työmaa-aikana
Kuka sitä noudattaa? (Minä). Kilometrikaupalla jyrräät menemään, jono kasvaa, taitavammat ja joustavammat hermostuvat takana ja ennakoivat rajoituksen päättymisen jo kilometrejä ennen sen loppuista.  Varsinkin mopomies joutuu koville: luulisi, että kun on kolmenkympin rajoitus, moposta ei olisi ihan pakko ohi päästä täysin tilasta ja paikasta riippumatta, vaikka mopo menisikin siinä vain vähän ylinopeutta.  Unohdus?  Tahallinen kiusanteko? Tarkoitus opettaa, että lakeja ei tarvitse noudattaakaan, jos ne eivät juuri minulle sovi?  Liikenne tuntuu muutenkin olevan se paikka, jossa ihminen itse saa päättää, mitä noudattaa ja mitä ei - kunnes kolahtaa, ja silloinkin on aina se toinen osapuoli väärässä, joustamaton ja taitamaton?

Tie korjataan, tulee keskikoroke, siirretään kevyt liikenne omalle väylälleen.  Avarretaan risteykset ja tehdään kunnon liittymät poistumis- ja kiihdytyskaistoineen.  Kelpaa posottaa.  Mutta mitä tapahtuukaan?  Nopeusrajoitusta lasketaan, vaikka kaikki muuttui turvallisemmaksi.  Taas opetetaan autoilijaa, että saa itse päättää, noudattaako rajoitusta vai onko joustava.  Huippuesimerkki tästä on Mikkelissä Vatilasta suunnilleen ABC:n kohdille, järki ei sano syytä seitsemäänkymppiin.  (Minun filosofiani mukaan minun ei tarvitse tietääkään syytä, merkin asettaja on asian tutkinut.)

Nopeusrajoitus ei siis koske kaikkia?  Erityisen selvää on, että todella raskas liikenne ajaa aina rajoittimen sallimaa pientä ylinopeutta ja siis hankaloittaa ohituksia ja tunkee peräkonttiin kahdeksankympin tiellä.  Ei ole yksi kerta, kun olen Mikkelintien satasen alueella ohittanut rekan, joka sitten taas ilmestyy peräkonttiin kahdeksankympin alueella, jopa ohittaa.  Ja kohta taas on ohituskaista ja rallatan ohi.

Uusi pikkuongelma ovat vaihtuvat rajoitukset.  Kun on ihan pikkuinen kohta, jossa rajoitus olisi tarpeen, koko kahden risteyksen väli on merkin mukaan ajettava joskus hyvinkin hitaasti.  Ja se väli voi olla pitkä, esimerkiksi Toivakasta Kanavuoreen asti olen joskus jyrryyttänyt viittäkymppiä, kun ei loppumerkkiä missään ollut.

Sallittu mopoille.  Onneksi ei "Pakollinen mopoille".  Todennäköinen logiikka merkeissä on, että jalankulkuliikenne on harvaa ja väylä on riittävän tilava.  Mutta käytäntö?  Kiusanteko tuntuu joskus merkin/merkittömyyden perusteelta.  Esimerkiksi Kesämäenkadun päästä lähtee noin 30-metrinen kevyen liikenteen väylä, avara, hyväpintainen, vähän kävelty kohti Mattilaa.  Mutta ei: mopomies kiertää Lentokentäntielle ja risteykseen kivasti puolisen kilometriä päästäkseen siihen 30 :n metrin päähän.  UPM:n kiertävällä tiellä saa ajaa pyörätiellä, mutta lähdepä kohti Vehkataipaletta, Luukkaansalmen sillalle päin, saat mennä kadulle ja kiertää.  Ja kun tulen aamulenkiltä esimerkiksi Mikonsaaresta tai Savistosta, saan ajaa pyörätietä ennen siltaa parkkipaikalle asti ja siirtyä älyttömässä paikassa ylämäessä ja ahtaalla sillalla ajoradalle.  Usein merkillä sallitaan ajo toiseen suuntaan, esimerkiksi Kaukaalta saat tulla Etelä-Saimaan nurkille, mutta et toisinpäin - kyllähän siinä on merkki, mutta se on selkä kohti tulijaa, loistoasennus vai ilkivalta syynä.  Ajatus moposta pyörätiellä on minusta kammottava, omani painaa sen 104 kiloa ja äijä (nyt) 78, vauhtia mielellään pitäisi sen 45km/h, mutta koiranfleksit, lastenvaunut, pyöräilevät koululaiset ja bussista sumeilematta eteen poukkaavat kulkijat ovat pelottava yhdistelmä.

Teimme (vajaat sata vuotta sitten) kivipolun pihaan.  Olipa meillä oikea ajatus, kerrankin.  Kuljimme pihalla ja katsoimme, mihin kohtaan se polku alkaa muodostua, vasta sitten aloin istuttaa kivilaattoja.
Tuli oikeaan paikkaan polku, pihanurmi saa edes mahdollisuuden kestää.
Mutta kuljepa kaupungin puistojen polkuja tai muita rakennettuja kävelyväyliä!
Kartalla varmaan näyttää hienolta, kun on suoria kulmia, on ihan sen näköistä, että ihminen hallitsisi luontoa, hyvä me!  Mutta käytännössä ihmiset eivät kierrä, vaan menevät siitä, mistä on järkevää, vaikka oikaisu olisi vain viisi metriä.  Huippuesimerkki on Pusupuistossa (Virallinen nimi on sievistellen Vanha puisto).  Siellä on esimerkiksi virallinen polku molemmille puolille, muodostuu kolmio.  Ja totta kai kulkijat oikaisevat, tekevät tarkalleen "korkeusjanan", koska suojatie ei osu kummankaan virallisen polun kohdalle.  Sankarihautausmaalla on samankaltainen tilanne.  Viralliset polut tekevät suoria kulmia, kulkijat eivät.  Tietenkään eivät.

Kaupungin liikennesuunnittelu on varmaan käynyt opiskelemassa, mitä ei pidä tehdä.  Moni ratkaisu on aivan omituinen ja vaatii vuosien tottumisen.  Turisti se on ihmeissään...
Miksi esimerkiksi pitää kääntyä ja näyttää vilkkua, kun pysyy samalla kadulla? (Kauppakatu kauppakeskus Gallerian kohdalla)
Myllymäessä (venäläiset) turistit pyrkivät Tokmanniin, Puuiloon, Friitalaan, Biltemaan, mutta ajavat oikeaa kaistaa (kiltisti, opetettu on).  Opasteessa lukee Myllymäki ja hups: juuri ennen risteystä he hoksaavat, että tästä ei näihin kauppoihin pääsekään ja jo monta kertaa on äkkipoukkaisulla kiilattu eteeni kääntyvien kaistalta.  Kas kun em. kaupatkin ovat Myllymäen kauppakeskusta.  (Joka Myllymäki, se mäki, on aika kaukana, noin oikeasti.)

On niin paljon ihmettelemistä, että säästän ensi kertaankin jotakin.
Kuvahan ei liity mitenkään tähän juttuun.  Ihmettele sitä...

On kelejä pidellyt

Soikkeli, Torkkeli ja Siekkeli asuvat pikkukaupungissa.  Mikkeli on ihan kiva paikka asua, jos ei ole kovin ronkeli.  Eivät olleet pojat ronkeleita muutenkaan, heille maistui kokkeli ja rinkeli, joita jakeli ja leikkeli rouva palkaksi siitä, että nostettiin mankeli miehissä käyttöön, siinä tarvittiinkin jo muskeli.  Sanoi rouva: - Olet oikea enkeli! Kenelle heistä?  Oli naamalla melkoinen pakkeli.

Yksi oli purjehtijamiehiä, olivat tuttuja niin naakeli kuin snorkkeli.  Toinen teki halkoja mielellään, hänellä oli sirkkeli.  Yksi oli tehnyt lukkohommia, tiesi kyllä mikä on reikeli tai sakkeli.  Jokaukkeli oli lintumiehiä, ja joukolla oli bongattu juuri nakkeli.
Joka ukkeli ampui mielellään.  Sai nikkeli kyytiä!  Hylsyt kukin nakkeli talteen ja latasi uudelleen, saakeli, kukas niitäkään tuhlaisi.

(Torkkelilta oli unohtunut vetskari auki, ja vilahti melkein kikkeli, ja kaverit sanoivatkin häveliäästi:
 - Piilota nokkeli!)

Metsäläisiä

Small talk?  Suoraan asiaan.  Suomalainen on tunnettu siitä, että asiat tapahtuvat ilman turhia puheita ja kiertelyä ja kaartelua.  Asiaan!  Ja aikataulut pitävät.
Nyt olemme ylpeitä - aikaisemmin se tarkoitti sivistymättömyyttä, mitä se varmaan osittain olikin, sanavarasto kun oli niin niukka, että puhuttiin vain pakosta ja valmiiksi harkittua?

Välskärin kertomuksissa on suomalainen aatelismies mm. Ranskan hovissa. Hänestä saa aika karun ja karhumaisen kuvan.  No eipä täällä tarvinnut peruukkia ja hovimiekkaa, röyhelöhihoja tai pokkurointia.  Kumpi on sivistymätön, hienostelija vai suora?

Jos sanon, tarkoitan mitä sanon.  Sanasta miestä, sarvesta härkää.  Sama niukkuus on myös koskettamisessa: jos saat suomalaiselta mieheltä halauksen, se todella on muuta kuin hutipusu eurooppalaiseen tyyliin.  (Tai sitten olet tehnyt maalin lätkässä!)

"Metsäläinen" pitää rehabilitoida.  Sana on saatava positiiviseksi.
Oikeastaanhan se tarkoittaa metsän keskellä asuvaa, luonnon kanssa yhtä olevaa.
Ja tässä me olemme hyviä!
Pudota suomalainen metsään, eipä hätää.  Alkaa orientoituminen, heitetään marja tai ketunleipä suuhun, tutkitaan maastoa, kasveja, kuunnellaan linnut, ollaan kotonaan.

Vein ystävämme britit, durhamilaisen pariskunnan, syömään mustikoita noin 30 metriä tiestä sivuun.
Jo alkoi pälyily, ties mitä hirmuja piili harjun takana.  Uskaltaako näitä syödä, eikö ole saasteita, kenen marjoja nämä ovat? Tunnetko nämä varmasti, eiväthän ole myrkyllisiä?  Ihan totta, vieressä oli Saimaanrannan lomakylä, mäen takana heti ranta ja lomakylän mökkejä.

Belgiassa opas selitti, että metsät ovat kuninkaan metsiä ja niissä pitää pysyä poluilla, mitään ei saa kerätä.  Monessa muussakin maassa metsä on herrasväen vartioitu alue, jonkinlainen puisto, tarkkaan vartioitu.  Liikaa hoidettu metsä ilman suojapusikkoja on tietysti helppo kulkea, mutta mitä siellä voi havaita paitsi ihmisen sinne sallimaa tai laittamaa?

Luen juuri Asimovia.  Aika paha on tulevaisuudenkuva, jossa ihmiset elävät kuvun alla ja maan alla, ulkomaailmalta täysin suojattuna.  Eräs murhakin ratkeaa sillä, että ihmisen on mahdotonta kulkea avoimessa luonnossa edes muutamaa kilometriä! 

Minun sukupolveni löytää marjat ja sienet, suuri osa on jollain tasolla vielä halonhankkijakin.
Mutta olen huolissani tulevista.  Seuraavalle sukupolvelle luonto on paljon vähemmän kuin minulle, entä heidän lapsilleen.  Monelle metsään meneminen on projekti tai suoritus, metsään ei vain poiketa.
Savannin eläimet tunnetaan, entä lähimetsän?  Kohta ei niitäkään, ellei pelimaailma käytä eläinfiguureja?

(Omat lapseni ovat ihan kelpo metsäläisiä, samoin vaarin pojat.  Vävy on jopa hifistimetsäläinen, selviytyjä!)

Metsä oli osa suomalaisuutta, niin iso osa, että sitä ei pari sukupolvea voi pois raaputtaa.  Kaupungistuminen on kyllä aivan eri asia kuin metsän keskellä, osin metsästä elinkeinonsa saava asuminen.
Metsä elää paitsi konkreettina vielä meissä, myös perinneasioissa, saduissa.  Kun pitää oikein rauhoittua tai päästää irti arjesta, kyllä se metsää vaatii.   On niin luonnollista mennä metsään, että on pitänyt satuihin kehittää kaikenmoiset peikot ja näkit.
Lapsihan menisi muuten metsään leikkimään, hukkumaan rantaan, eksymään. Karhu ja susi ovat oikeasti olleet minimaalinen vaara verrattuna vaikkapa koiriin!

Miltä näyttää aukkohakkuu?  Miltä tuntuisi joku kansallismaisemaamme kuvaava taulu harvesterin kanssa?  Sopisiko Sibeliuksen 4. sinfonian (kuvaa Kolia)  keskelle moottorisahan ääni?
Metsässä ja luonnossa on yhä jotakin pyhää ja loukkaamatonta, johon puuttuminen saa surulliseksi.

Aika pakata sukset?

Tänään on huhtikuu jo hyvässä vauhdissa.  Mutta eilen satoi reilut 15 cm lunta, aamulla oli pikku pakkanen: hiihtokausi on yhä parhaimmillaan!
Tähän aikaan vuodesta lentokentän laidalla tavallisesti on hiihdettävää latua enää noin kolmeen kilometriin, lähes jäistä ja roskaista patjaa luistella.  Mutta nyt on lumihuipun aika, huhtikuussa!
Talvi on ollut loistava, äijä on ollut terve ja nauttinut.

Ja eikös latukone ollut käynyt jo ennen seitsemää.  Niin lähes joka aamu, on ollut valmista uraa ainakin toisessa reunassa valmiina ja kone tulee vastaan ja rouhii toista.  Myös Maasotakoulun lenkki on lähes aina ollut valmis.  Joskus kone tulee liiankin aikaisin, vanha latu olisi kunnossa ja paljon kovempi ja liukkaampi hiihtää kuin uusi.
Latua oli tehty tänään  vain Lentokentän aukealle puolelle ja Maasotakoulun lenkille, ja syykin selvisi: keskimmäinen tunnelinpohja oli pelkkää syvää lätäkköä, vesi meni mononreunojen yli...  Puhkoin omaa uraa metsäpuolella, ja tulipa joku urhea vastaankin.

Jäälle on päässyt, eikä enää latuja olisi siellä tarvinnutkaan, hankikanto tai lumen vähyys vapauttivat menemään minne mieli.  Mutta latuja oli, oli myös luistelutilaa.  Latuja oli paikoin niin monta rinnakkain, että isokin joukko mahtui seurusteluhiihdolle.  Ei todellakaan ole laduntekijän vika, että vesi nousee jään päälle - latumies ajaa kelkalla yhä uudesta kohdasta ja yrittää löytää kuivaa.
Aamulla vesi ei ole ongelma, on olut niin paljon pakkasta öisin.

Tuulee lähes aina.  Kasvihuoneilmiö?  Joka tapauksessa usein joutuu pois laduilta, ne ovat tuppuraa täynnä, kokonaan piilossakin.  Minkä konemies tälle mahtaa.  Ei hän myöskään voi mitään sille, että maataipaleet saarten yli jääladuilla ovat niin vähälumisia, ettei oikeastaan voi hiihtää.  Samoin peltojen mäenlaet, tuuli on raapinut mullan näkyviin.  Eikä kuusen alle juuri lunta ole satanut.  Niinpä olen joutunut liikaakin pyörimään lentokentän ja Maasotakoulun lenkillä, vain pari sataa kilometiä on jäällä päässyt menemään.  Kausi jatkuu?

Parannuksia haluaisin silti, vaikka latumiehet ovatkin ahkeria.  Tahtoisin latukarttoja ja latuviittoja, tietoja välimatkoista ja latujen vaativuudesta.  Edes netissä ei ole ajantasaista karttaa.
Toivoisin myös vähän kesätöitä:  latupohjat pitäisi raivata ja tasoittaa, jotta vähänkin lumen aikaan voisi saada edes sileän pohjan, jos latuun ei lumi riitäkään.  Risu ja varpu, oksa tai käpy eivät juuri ilahduta pohjia pilaamassa.

Latu on tärkeä, ilmainen latukin on osa kansanterveyttä.  Ja hyvin olen osani saanut tästä palvelusta.
Sopii pohtia, kumpi minulle oikeasti olisi tärkeämpää, latu vai ajoissa ja kunnolla tehty katujen auraus!

Hiihdon matematiikkaa

Matematiikka lyseossa ei minulle auennut.  Niin kauan kun puhuttiin aritmetiikasta tai laskennosta, ei mitään ongelmaa ollut, kiitettävää pukkasi, sanalliset tehtävätkin olivat helppoja ja logiikka pelasi.
Mutta alkoi algebra, kun oppi oli lähinnä ulkoa oppimista ilman oikeasti opettamista, alkoivat ongelmat.
Oikeasti matematiikka aukeni vasta Opettajakorkeakoulussa, kun joukko-oppi ja logiikka saivat aikaan matemaattista ajattelua, siis sitä, mitä matematiikka oikeasti on.  Kiitos, Yrjö Yrjönsuuri!
Arvostan suuresti nykyisiä oppikirjantekijöitä: päättely ja arviointi on hyvin vahvasti läsnä.  Ja tärkeämpää kuin tulos on saada prosessi oikeaksi, kyllähän kone laskee, jos tiedät, mitä lasketaan.

Jo hiihtovälineiden valinta on puhdasta matematiikan sovellusta.  Paino on tiedettävä, jotta suksi olisi sopivan jäykkä jousi, suksen pituuden on kuitenkin oltava suhteessa omaan pituuteesi ja jopa on otettava huomioon, kuinka pitkä suksi sujuvasti mahtuu kurveissa kulkemaan latu-urassa.  Sauva taas on suhteessa paitsi pituuteesi myös taitoihisi ja kuntoosi, esimerkiksi pitkä luistelusauva vaatii (ja antaa) isommat tehot.  Jopa kengät valitaan logiikalla: en todellakaan odota kelien olevan aina pikkupakkasella, on joskus saatava lisäsukka mukaan, toisaalta ilman on oltava sopiva kuitenkin.  Käsineet ovat useimmiten liian ohuet hiihtelyyn, tehty vain hiihtoon, pitäisi saada sopivat joka keleille - yli 20:n asteen pakkanen vaatiikin lapasen rukkasen sisään.  Tekniset alusasut, kaikki pukeutumiskerrokset: monetko erilaiset kamppeet pitääkään olla?   Sää ei yksin määrää, joskus, esimerkiksi lasten kanssa tai retkellä on enemmän ja erilaista päällä.
Korvat keestävät - vankka kokemusperäinen tieto on - 14 astetta pakkasta, jos ei pahasti tuule.  Siis on oltava kypärähuppukin ja paksukin pipo tällaisena talvena.
Looginen lopputulos on, että hiihtoniilon vaatteet eivät seuraa muotia vaan tarvetta ja ... ööö ... sitä, miten paljon erilaisia rytkyjä siellä täällä se vaimokulta tänä vuonna kestää katsella.
Hintaakin on harkittava: hyvää ei juuri saa halvalla ja hiihto ei ole miellyttävää huonosti toimivilla välineillä.  Onko kompromisseja?

Matkan mittaaminen on koukuttavaa.  Joskus kone hoitaa, mutta kun se virta kännykässä on kortilla ja puhelin pimenee pakkasessa.  Siis laskentoa.  Lentokentän ympäri on 7,7 km ja Maasotakoulun latu (Aliupseerikoulun latu, Päällystöopiston latu, Opiston latu) 2,4 km, yhteensä siis...  Ai niin, onhan siinä 90 metriä yhteyslatuakin lenkiltä toiselle.  Jos hiihdän tänään molemmat lenkit, se tekee yhteensä...  Ja kilometrit tiedetään tarkkaan, nyt on 939 tältä kaudelta.

Matematiikka sisältää epäluulon ja kateuden lajikumppaneita kohtaan.  Tuokin ukko oikaisi, meni länsipäästä Maasotakoulun lenkille ja jättää siis hiihtämättä noin 300 metriä isoa kiekkaa ja toiset 300 opiston latua.  Ja varmaan se merkitsee päiväkirjaansa kympin, ainakin!
On muutenkin omituista, että kuntoilijat etsivät oikoreittejä, esimerkiksi Mäntylässä joka vuosi oikaistaan radan yli.  Onko siis tarkoitus päästä nopeasti perille vai hankkia kuntoa.

Silloin kun olin riittävän nuori, oli tärkeää kestää kyydissä ja olla julkisesti kunnossa.  Piti laskea,  montako ohitin ja moniko minut ohitti, ja suhde oli saatava positiiviseksi.  Sitten, kun siirryin enemmän perinteistä hiihtämään, armahdin itseäni, luistelijoita ei ohittajiksi lasketa!
Tuottaa suurta riemua ohittaa aloitteleva luisteluhiihtäjä kevyellä vuorotahdilla!  Ope minussa itkee, tekisi mieli pysähtyä, neuvoa, kun näkee, kuinka jalka ei koskaan oikene , kuinka hakataan suksen kanteilla, kuinka liuku loppuu kesken.

Jopa parkkipaikka on matematiikkaa!  Kun on tämmöinen hiihtäjän supertalvi, autoja on usein hirmuisesti, siis kuinka monta tänään?  On arvioitava, mikä väli on riittävän tilava, että mahtuu  peruuttamaan poiskin, arvioitava, missä kohtaa taakse pysäköidyt autot ovat riittävän kaukana, ettei tarvitse vekslata.  Paitsi parkkipaikka, itse latukin tietysti kertoo, onko hiihtäjiä paljon.  Hiihtoloman loppulauantaina noin klo 2 tuli vastaan viimeisellä kilometrillä 48 ihmistä, se on jotakin se.  Ja vaikka ketään ei missään näkyisi, aina on tarkistettava  (!) , moniko on aamuladulle ehtinyt ennen minua, esimerkiki sauvan jäljistä tai ladun kiillosta.  Harvoin on kukaan.
Ja sitten se logiikka alkaakin: katse kangassuikaleeseen lentokentän aidan kulmatolpan päässä.
Se määrää, kumpaan suuntaan kierros lähtee.  Aukealla puolella ei vastatuulta, kiitos!  Usein liehuva suikale kylläkin valehtelee, silloin avuksi tulevat esimerkiksi UPM (kaukas) ja lämpökeskukset  savuineen, kauppojen liput.

Onko hyvä luisto?  Keskinkertaisella kelillä tietty tolppien väli vaatii 16 potkua, oikein hyvällä riittää 14 .  Kyllä, tyyli on standardi, aina sama siinä kohdassa.  On myös joskus repäistävä ja otettava aikaa, mikä mies se on, joka ei tänäkin vuonna pääse kahta kierrosta tunnissa?

Eläkeläinenkin on joskus kellon vanki.  On osattava arvioida ja laskea, kelin ja kunnon mukaan, paljonko urakaksi ottaa, jotta ehtisi yhteiselle aamupalalle tai vaikkapa suihkuun ennen sovittua tapaamista.  Aika hyvin on arviointi osunut, paitsi esimerkiksi silloin, kun hankiainen on kantanut tosi kauas, mutta puolen päivän aikaan on alkanut humpsahtelu ja kotiin on piiiitkä matka.

Tällainen talvi! Milloin seuraava?  Nyt olisi hiihdon jumalilla etsikkoaikansa!
Kohta käy noin...

Kuka käski?

Jytisevä pakkanen.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään.  Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille.  Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee.  Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli.  Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!

Jotenkin tuntuu tutulta.  On - 23 ja koillisesta tuulee.  Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja.  Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan.  Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!

Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin.  Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä.  Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.

Lentokentän laitaan siis.  On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä.  No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on.  Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään.  Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa.  Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla  jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.

Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla.  Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa.  Liikkeelle!

Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä.  Tuuli on jo monta päivää jatkunut...  Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti.  Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta.  Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti.  Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon.  Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?

Ensimmäinen tunneli on helppo.  Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee.  Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle.  Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä.  Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat.  Hei, missä latukone on tänään?  Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole.  (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)

Toinen tunneli.  Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin.  Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla.  Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä.  Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen.  Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla.  Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä.  Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.

Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin.  Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä.  Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja.  Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä.  Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.

Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle.  Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä.  Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie.  Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.

Nyt alkaa tuulla.  Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä.  Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.

Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille.  Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä.  Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta.  Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa.  Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä.  Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.

Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen.  Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle.  Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle.  Kyllä piisaa roskaa!  Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin.  (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä  oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä.  Nyt oli lääniä!

Takaisin kentän laitaan.  Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä.  Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan  karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit.  Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen.  Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...

Aurinko nousi jo ennen seitsemää.  Huikeaa!  Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu!  Lisäksi pääsee jäälle.  Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.

Ongelma

Vihdoinkin lunta!
Ihanaa, valkoista, pehmeää pakkaslunta oli satanut valaisemaan joulukuista pimeyttä.
Oli pakko pistää nenä ulos jo ennen aamiaista, siis jopa ennen kahvia.
Jo oli kissa juossut pihalla.  Aina sekin samasta kohdata tulee naapurin pihalta, luuhaa samat nurkat, menee portaiden ali, aitan viertä.  Lintulautaa on myös kytättävä, nam.  Johan siinä nytkin puikahtelee tinttejä tasaiseen tahtiin, aamupimeässä.
Isompia lintuja on mennyt pitkin askelin, tutkinut.  Myös kaverieni ”Teputtajien” jäljet ovat pihassa, on pyöritty lintulaudan alla, ympyrää on laajennettu, eihän sitä tiedä, vaikka evästä olisi toisessa kohdassa tänään?
Teputtajat ovat opportunistinen pulupari, joka ei paukukaan karkuun, kun Markku pihassa puuhastelee.  Toinen on helppo tunnistaa, siivissä on kivasti valkeaa ja otsassa on vaalea läiskä, toinen on - niin, pulunharmaa.  Kun ei pölähdä aina karkuun, saa evästä.  Nämä kaksi syövät rauhassa aivan vieressä, kengän päältä, hyvänä päivänä jopa kädestä ja muu parvi, ne tavikset, höntimmät, katsovat kateellisina antennilta.  Mitäs eivät tule alas, syömään, ei Markku ole pienelle paha.  Kysyköön vaikka Kurrelta, joka myös käy säännöllisesti evästä hakemassa minusta riippumatta.

Lintulaudalle pulu ei oikein mahdu, eikä ruoka oikeastaan ole puluille tai variksille, naakoille, harakoillekaan tarkoitettu.  Mutta varsinkin harakka osaa pelin, laskutelineet edellä päin lintulautaa, lauta kiikkumaan ja kas, joku parvesta saa varissutta herkkua lintulaudan alla.  Ja kun Teputtaja kerran on kaveri, jopa niin, että kun kesällä istuin pihakeinussa, he tulivat keinun orsille seurustelemaan, annan heille kourallisen päivässä lintulaudan alle maahan.  Ei, siihen siemenet ja pähkinät eivät jää, jos maahan ruokkii, on oltava varma, että syöjät ovat heti paikalla, tai tulee kutsumattomia vieraitakin.

Ja eikö vain tuossa olekin aivan vääriä jälkiä!  Lintulaudan alle on tullut ruokavieras, joka ei ole tervetullut.  Rotan jäljet tulevat aitan alta, seuraan niitä edelleen kompostorin taitse kadulle.

Tämän aamun jälkeen useamman kerran näkyy rotan jälkiä, vieras on oppinut tähän ruokapöytään.  Ja pari kertaa näemmekin rosmon, mutta aina se ehtii aitan alle karkuun.  Tuosta on päästävä!

Ilmakivääri olisi kätevä, mutta laiton tapa.  Sitä paitsi en ajatellut viettää öitä kyttäämässä, valvoa rotan takia.  Myrkky ei käy, kissakin voisi saada annoksen.  Orava tuskin myrkkyyn koskisi, jos sen laittaa aitan alle, orava kun ei koloja piilokseen etsi.  Mutta tintit? Siis loukku?
Mistä loukkuja saa?

Marketissa tiesin osaston, jossa oli puutarhatavaraa, muurahaismyrkkyjä, hyttysmyrkkyjä.  Ja kas vain, olihan siellä hiirenloukkujakin, mutta kovin olivat he pieniä ja hentoja ”kissakokoiselle” rotalle.
Kahtakin merkkiä myrkkyä melkein houkutti ostamaan.  Otin Ratax-paketin jopa käteen lukeakseni selosteen.  Hyvä kun otin, paketin takana oli kuin olikin kokoelman helmi, oikein jysky rotanloukku, ihan irrallaan, ilman hintalappuja tai pakkausta, mistä tietenkin kassalla meni aikaa koodeja ja hintaa selviessä.

Nyt oli loukku.  Oli myös tutkittava, kuinka loukku viritetään, pakkausta ja ohjeita ei ollut.  Aikani pähkäilin ja tutkin ja sainkin loukun vireeseen.  Toimisiko se - pitää kokeilla.  Jousi oli niin jäykkä, että iskuvoima olisi hirmuinen, lisäksi reuna oli hammastettu niin, että kitumaan ei rotta jäisi.  Ja niin
urhea metsästäjämme loukkua oikeasti kunnioittaen varovasti painoi lyijykynän tylsällä päällä syöttialustaa.  Rämps!  Loukku oli samassa puoli metriä eri paikassa, kynä oli poikki ja toinen pää lentänyt seinään.  Oli siinä voimaa, kyllä se toimii!
Ja ihan varmasti tätä ei lasten saataville jätetä, voima riittä varmasti sormen katkaisuun.

Mitä syötiksi?  Pähkinöitä tai auringonkukan siemeniä en voi laittaa, sillä niitä saattaisi haluta jokin muukin kuin rotta.  Onneksi oli todella voimakasaromista, kovaa juustoa: rotta on tunnetusti ovela, eikä koske kenties viikkoihin syöttiin, juusto kestäisi "hyvänä" kauankin kylmässä.  Siis juustoa syöttialustan kynteen kiinni, loukku va-ro-vas-ti vireeseen ja pihalle.

Mihin loukku?  Lintulaudan alla saisin varmasti saalista, mutta en rottaa.  Aitan, viime keväänä rakennetun vajan alle?   Mutta on juuri niin matala rako, että piti oikein arvella, mahtuuko loukku laukeamaan, sanka kun vaatii ylöspäin yli 10 cm tilaa laueta   Ja taas piti laukaista vehje, tikulla tällä kertaa, ja mitata tarvittava tila, virittää loukku uudestaan ja asetella vajan alle, mahtuu noin kahden millin varalla.

Pari päivää meni, ei mitään.  Mutta eräänä päivänä loukku oli lauennut.  Ei verta, ei jälkiä, syötti yhä koskematta.  Oliko rotta,  Rotta ollut ovela ja selvinnyt, oliko se saanut kuonolleen?
Nakki vireeseen ja odotus jatkui.  Meni joulu, meni uusi vuosi.  Juusto alkoi olla jo aika mielenkiintoisen värinen.  Joka päivä ei edes muistanut vajan alle kurkistaa.  Mutta eilen taas muistin,  12. tammikuuta, ja kas, loukku häämötti kaukana käden ulottumattomissa, niin kaukana, että ei nähnyt edes, oliko siinä saalista. Syötti oli irrallaan vajan edessä.  Olin hiihtämästä tulossa, oli suksisauva kädessä valmiina ja niin vedin loukun pois rakennuksen alta.  Mukana seurasi jäykkänä poikana todella komea, kiiltäväkarvainen, pulska rotta.

En todellakaan voi sanoa rottaa iljettäväksi, se on kaunis eläin.  Eikä todellakaan ole rotan syy vaan ansio, että se osaa hyödyntää ihmisen tarjoamat mahdollisuudet, se on vielä parempi opportunisti kuin Teputtajapulu.  Kulttuurieläin jos mikä! Muta kun rottapari saattaa saada jopa 40 poikasta saman vuoden aikana ja kun asenteissani on mustaa surmaa myöten kaikkea mukana, rotta sai mennä.

Uljas trapperimme ryntäsi sisälle kehumaan, ja eikös vaimokultakin tullut ihailemaan saalista.  Asianmukaisesti saalis valokuvattiin.

Ja sitten seurasivat kunniattomat hautajaiset, kompostori kutsui...

Kertoimia?

Pisa.  Ainoa sana, jota porvaripoliitikko koulutuksessa kunnioittaa, vähän pelkääkin.  Monesko Suomi on - meneekö maailman parhaan koulun maine?

Pisa.  Lupa huonontaa, halpuuttaa koulutusta.  Kun kerran olemme tällä kurjistamisella yhä näin hyviä, voimme supistaa, kurjistaa, yhdistää, leikata vielä lisää. Siis  ... ööö .... kehittää. Miksi ei muka keskiarvo riittäisi?

Pisa.  Lupa syyllistää tuloksen tekijät yhä tuottamattomiksi loistyön tekijöiksi.  Maailman paras koulu ei ole tuottavuutta, ei sitä ainakaan palkita saa eikä kunniaa antaa ainakaan työn tehneille.

Pisa.  Kehityksen, edistyksenkin jarru.  Meillä on nyt hyvin, jos emme tee mitään, meillä on aina hyvä koulu!

Mitä on Pisa-tutkimus?  Kyllä se mittaa valmiuksia, taitoja ja kykyjä lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä.  Sen sijaan sillä ei missään nimessä voi mitata maiden paremmuutta.
Kova väite, mutta jo se, että ottaisiin huomioon vertailuissa kaikki panostukset ja suhteutettaisiin ne tuloksiin, muuttaisi luultavasti järjestystä. 

Pitäisi olla taso 1 ns. keskiarvolle monessa - tähän en etsi kaikkia - tulokseen vaikuttavassa tekijässä.  Siitä poiketessa kerroin olisi joko yli tai alle yhden.
Kuinka pitkä on koulumatka?  Ovatko tilat asianmukaiset ja toimivat?  Onko sisäilmaongelmia?  Ovatko opetusvälineet ajanmukaiset ja toimivat?  Onko riittävästi opetusmateriaaleja ja koulutarvikkeita? Vastaako opetussuunnitelma vaatimuksia?  Kuinka iso on luokkakoko? Mikä on opettajien koulutustaso ja pätevyysvaatimukset?  Onko erityisopetus ajan tasalla ja riittävää?  Raha/oppilas?

Todella isoja kertoimia saisi esimerkiksi tyypillinen kehitysmaakoulu, olen itsekin vieraillut esimerkiksi puun alla - sadeaikana ei siis ollut koulua.  Myöskään omakielinen opetus ei todellakaan ole itsestään selvyys.  Koulumatka saattaa kävellen viedä useita tunteja ja kotona odottavat muut kuin koulutyöt, vaikkapa maanviljelys, myllytys, paimenen työ, kotityöt, vedenhaku, puunhaku...

On myös paljon yleisiä yhteiskunnallisia asioita, jotka tietenkin heijastuvat koulumenestykseen, vaikkapa vanhempien osallisuus, kotitehtäviin käytetty aika, koulua tukevat harrastukset, kouluruokailu, asenne kouluun.  Mitä vapaa-aikana lapsen työksi laitetaan, vaikuttaa myös.
Yhtenäiskulttuurissa on toki paljon helpompaa saavuttaa hyvät tulokset.

Ikävin asia on tietenkin, että on sota tai sisällissota.  Hanki siinä sitten koulutusta.

Siis: jos suomalainen lapsi saa testistä esimerkiksi 40 pistettä se ei olisi edes puolta vaikkapa nigeriläisen lapsen 40 pisteestä.  (mahtaako Niger olla mukanakaan Pisa.tutkimuksissa...)

Niin että eri aikojen sannit ja muut kouluvaltiaat, lopettakaa puhe koulun kehittämisestä, kun kyse on alasajosta.  Uskokaa edes omia tutkijoitanne, ja kun pedagogiikka on teille vain pedakomiikkaa, uskokaa vaikka talousviisaita: kouluun sijoitettu prosentti lisää lisää tuottavuutta yli kaksi prosenttia.
Tuhoaja älköön ylpeilkö koululla.  Minä saan omastani olla ylpeäkin, olin aika kauan mukana, mutta ei se koulu toki saa paikoilleen museoitua.

Minut saa kyllä aikanaan laittaa vitriiniin Kesämäen koulun tiloihin.  Tekstiksi vaikka: Hän uskoi koulutukseen

Kuva on Eurooppa-koulusta Luxista.  Siellä on Ope!