Tarvittiin Arvi Lind kertomaan toimittajille, millaista on kaunis Suomen kieli.
Tarvittiin: kieli on uutisissa olennainen väline, jolla saadaan aikaan luotettavuus ja selkeys.
Kiitos, Arvi, omasta kauniista esimerkistäsi.
Ranskan akatemian eräs tärkeimmistä tehtävistä on vaalia ranskankieltä. Ranska onkin pysynyt hämmästyttävän puhtaana kielenä, ranskana. Ja muu maailma innolla lainaa esimerkiksi ruoka- tai muotisanastoa. Se, että akatemian jäsenet valitaan eliniäksi, ei toki ole tehnyt kielestä jähmeää, se on edelleen dynaamista.
Akatemia syntyi keskustelupiiristä. Miksi ihmeessä ei suomalaisista keskustelupiireistä voisi syntyä saman tapaista, erittäin useinhan olemme yleiskieleen hyväksytyistä ilmaisuista ja yksittäisistä sanoistakin eri mieltä, ääneenkin. 1635 syntyi Ranskan akatemia valvomaan kieltä, nyt myös kirjallisuutta, aloitteen tekijäksi sanotaan erästä harmaata eminenssiä, Richelieuta.
No, olihan esimerkiksi Neuvostoliitossa lähes kaikki Leninin perustamaa...
Aleksis Kivi on kielen eräs kulmakivi. Näin Kiven päivänä sopii liputtaa miehelle, jonka jälkeen ei ole epäilystä, että suomi kuuluu sivistyskielten joukkoon. Suomeksi voi julkaista kaunokirjallisuutta, tehdä teatteria, suomi käy loistavasti myös tieteen kieleksi: se, että väitöskirjat tehtäisiin suoraan vain englanniksi, on sairas ajatus ja halveksii suomea. Suomessa suomea; jos teos on merkittävä, käännettäköön se englanniksi (ranskaksi, venäjäksi,...) ja, koska vastaväittäjä on usein kansainvälinen huipputieteilijä, hänen kielelleen tai ainakin yhteiselle kielelle.
Ei kieli jämähtää saa. Maailma kehittyy, tarvitaan uusia sanoja. Ei Lönnrotkaan väärässä ollut keksiessään sanoja. Kaikelle on vaikea keksiä nasevaa ilmausta ”puhtaalla” suomella: on varmaan ihan viisasta googlata eikä etsiä tietoa hakukoneella.
Kun olin opettajakorkeakoulussa, puhetaidon lehtori vaati puhumaan hyvää yleiskieltä. Äidinkielen lehtori puolestaan sanoi, että äidinkielen tunneilla ei sovi murre.
Jo toisten tunteja seuratessa tuli sellainen tunne, että yleiskieleksi olisi kelvannut esimerkiksi helsinki, ei sentään slangi. Mutta itämurteet, jopa tauotukset ja aksentin, arvon lehtorit heti halusivat pois! Siis hyvä kieli on kuulijan korvassa?
Olin ns. hyvä äidinkielessä. Korva kertoo herkästi, erottelee ”virheet” ja erilaisuudet. Tähän sopii lisätä erinomaisen äidinkielen lehtorini Pentti Immosen opit, edelleen on käytössä kohtuullinen pilkutustaito ja useita tyylikeinoja ja riittävästi tietoa, jotta voisi tahallaankin irrota oikeakielisyydestä. Myös uuden kieliopin olen aika hyvin omaksunut - hiveli päästä työpaikalla asemaan, jossa moni kysyi milloin mitäkin äidinkieliasiaa.
Tuossapa onkin riittävästi pohjaa sille, että voin helposti ruveta pilkunnussijaksi tai kielipoliisiksi.
Oikeus? Ihan sama kuin vaikkapa arvostella toisten vaatteet, kasvatusmenetelmät, ruoat, elämänmalli.
Ei. Kielipoliisiksi en ala ja esimerkiksi fb-päivityksiä en oikolue. Mutta...
Viisaat päät yhteen! Tavallinen kyläilyseura, no ehkä vähän akateeminen, monta kertaa totesi, että taas on hyväksytty suomeen viralliseksi ilmaisuksi jotakin korvaan koskevaa. Joku rupesi tahallaan käyttämään näitä ”alkaa puhumaan”-tyyppisiä ilmauksia ja alkoi niellä possessiivisuffikseja pois.
Hyvälle kaverille sai huomauttaa asiasta, ja kielikeskustelu alkoi, ei vain kerran, vaan usein, lähes aina tavatessa. Ja jos televisio oli joskus - harvoin toki - auki, senkin asiaohjelmissakin alkoi korva erottaa kummallisuuksia. Joku kertoi ”kielitoimiston” toilailuista ja oli sitä mieltä, sai muutkin vakuutetuksi, että kieleen hyväksytään liian helposti pahalta tuntuvia sanoja. Kielestä ei huolehdita, kielen annetaan liukua huonoon suuntaan. Hän käytti jopa ilmaisua ”kielellä huorataan” ja oli sitä mieltä, että kosiskellaan heikkoa ainesta tai helsinkiläisiä ja tamperelaisia, joiden yleiskieli oli television alkuaikojen takia tullut lähes jokaisen arkeeen.
Puhuminen ei riitä? Ei riitä myöskään se, että itse ei huonoina pitämiään ilmaisuja käytä.
Piti tehdä jotakin!
Pitkän puhumisen ja monen tapaamisen jälkeen keinoksi valikoitui lausuntojen antaminen. Tarvittiin hyvin vakuuttava ja arvovaltainen nimi. Kielipoliisi, pilkunnussija - ei käy, ei tehoa, tuntuu jarrulta, ei kehitykseltä. Kun ei rekisteröidytä, vapaus valita oli suuri, ja niin tehtiin Suomen kielen vaalimistoimikunta. Kellekään ei toki kerrottu, etä kyse oli täysin epävirallisesta kaverusporukasta.
Joku osasi tehdä vakuuttavat kotisivut. Joukon taiteilija piirsi jopa uljaan logon. Aloitettiin vaatimattomasti: Fb:iin laadittiin iso sivu, kuinka emme hyväksy muotoa ”me istuttiin” ja kaksoispassiivia ”ollaan syöty”. Ilmoitus sai kiitettävästi huomiota ja sai aikaan valtaisan keskustelun. Jopa ”Kielitoimisto” reagoi ja osallistui. Seuraavaksi pääsimme läpi Helsingin sanomien mielipidesivulle. Keskustelua syntyi, koko Suomi tuntui heräävän huomaamaan oman kielen kauneuden ja vaalimistarpeen.
Nyt olemme tienristeyksessä. Joko alamme vastata (ei alamme vastaamaan) tiedusteluihin oikeakielisyydestä tai sitten pitäydymme vain antamaan lausuntoja silloin kun meistä siltä tuntuu. Ja kun meitä on vain muutama perhe, resurssit riittävät vain lausuntoihin. Eikä lausuntojakaan saa antaa liian usein, niiden tason on säilyttävä. Mutta ennen muuta on pidettävä huoli, että pidämme saavuttamamme auktoriteettiaseman, jonka kaappasimme ”Kielitoimistolta”.
Tarvittiin: kieli on uutisissa olennainen väline, jolla saadaan aikaan luotettavuus ja selkeys.
Kiitos, Arvi, omasta kauniista esimerkistäsi.
Ranskan akatemian eräs tärkeimmistä tehtävistä on vaalia ranskankieltä. Ranska onkin pysynyt hämmästyttävän puhtaana kielenä, ranskana. Ja muu maailma innolla lainaa esimerkiksi ruoka- tai muotisanastoa. Se, että akatemian jäsenet valitaan eliniäksi, ei toki ole tehnyt kielestä jähmeää, se on edelleen dynaamista.
Akatemia syntyi keskustelupiiristä. Miksi ihmeessä ei suomalaisista keskustelupiireistä voisi syntyä saman tapaista, erittäin useinhan olemme yleiskieleen hyväksytyistä ilmaisuista ja yksittäisistä sanoistakin eri mieltä, ääneenkin. 1635 syntyi Ranskan akatemia valvomaan kieltä, nyt myös kirjallisuutta, aloitteen tekijäksi sanotaan erästä harmaata eminenssiä, Richelieuta.
No, olihan esimerkiksi Neuvostoliitossa lähes kaikki Leninin perustamaa...
Aleksis Kivi on kielen eräs kulmakivi. Näin Kiven päivänä sopii liputtaa miehelle, jonka jälkeen ei ole epäilystä, että suomi kuuluu sivistyskielten joukkoon. Suomeksi voi julkaista kaunokirjallisuutta, tehdä teatteria, suomi käy loistavasti myös tieteen kieleksi: se, että väitöskirjat tehtäisiin suoraan vain englanniksi, on sairas ajatus ja halveksii suomea. Suomessa suomea; jos teos on merkittävä, käännettäköön se englanniksi (ranskaksi, venäjäksi,...) ja, koska vastaväittäjä on usein kansainvälinen huipputieteilijä, hänen kielelleen tai ainakin yhteiselle kielelle.
Ei kieli jämähtää saa. Maailma kehittyy, tarvitaan uusia sanoja. Ei Lönnrotkaan väärässä ollut keksiessään sanoja. Kaikelle on vaikea keksiä nasevaa ilmausta ”puhtaalla” suomella: on varmaan ihan viisasta googlata eikä etsiä tietoa hakukoneella.
Kun olin opettajakorkeakoulussa, puhetaidon lehtori vaati puhumaan hyvää yleiskieltä. Äidinkielen lehtori puolestaan sanoi, että äidinkielen tunneilla ei sovi murre.
Jo toisten tunteja seuratessa tuli sellainen tunne, että yleiskieleksi olisi kelvannut esimerkiksi helsinki, ei sentään slangi. Mutta itämurteet, jopa tauotukset ja aksentin, arvon lehtorit heti halusivat pois! Siis hyvä kieli on kuulijan korvassa?
Olin ns. hyvä äidinkielessä. Korva kertoo herkästi, erottelee ”virheet” ja erilaisuudet. Tähän sopii lisätä erinomaisen äidinkielen lehtorini Pentti Immosen opit, edelleen on käytössä kohtuullinen pilkutustaito ja useita tyylikeinoja ja riittävästi tietoa, jotta voisi tahallaankin irrota oikeakielisyydestä. Myös uuden kieliopin olen aika hyvin omaksunut - hiveli päästä työpaikalla asemaan, jossa moni kysyi milloin mitäkin äidinkieliasiaa.
Tuossapa onkin riittävästi pohjaa sille, että voin helposti ruveta pilkunnussijaksi tai kielipoliisiksi.
Oikeus? Ihan sama kuin vaikkapa arvostella toisten vaatteet, kasvatusmenetelmät, ruoat, elämänmalli.
Ei. Kielipoliisiksi en ala ja esimerkiksi fb-päivityksiä en oikolue. Mutta...
Viisaat päät yhteen! Tavallinen kyläilyseura, no ehkä vähän akateeminen, monta kertaa totesi, että taas on hyväksytty suomeen viralliseksi ilmaisuksi jotakin korvaan koskevaa. Joku rupesi tahallaan käyttämään näitä ”alkaa puhumaan”-tyyppisiä ilmauksia ja alkoi niellä possessiivisuffikseja pois.
Hyvälle kaverille sai huomauttaa asiasta, ja kielikeskustelu alkoi, ei vain kerran, vaan usein, lähes aina tavatessa. Ja jos televisio oli joskus - harvoin toki - auki, senkin asiaohjelmissakin alkoi korva erottaa kummallisuuksia. Joku kertoi ”kielitoimiston” toilailuista ja oli sitä mieltä, sai muutkin vakuutetuksi, että kieleen hyväksytään liian helposti pahalta tuntuvia sanoja. Kielestä ei huolehdita, kielen annetaan liukua huonoon suuntaan. Hän käytti jopa ilmaisua ”kielellä huorataan” ja oli sitä mieltä, että kosiskellaan heikkoa ainesta tai helsinkiläisiä ja tamperelaisia, joiden yleiskieli oli television alkuaikojen takia tullut lähes jokaisen arkeeen.
Puhuminen ei riitä? Ei riitä myöskään se, että itse ei huonoina pitämiään ilmaisuja käytä.
Piti tehdä jotakin!
Pitkän puhumisen ja monen tapaamisen jälkeen keinoksi valikoitui lausuntojen antaminen. Tarvittiin hyvin vakuuttava ja arvovaltainen nimi. Kielipoliisi, pilkunnussija - ei käy, ei tehoa, tuntuu jarrulta, ei kehitykseltä. Kun ei rekisteröidytä, vapaus valita oli suuri, ja niin tehtiin Suomen kielen vaalimistoimikunta. Kellekään ei toki kerrottu, etä kyse oli täysin epävirallisesta kaverusporukasta.
Joku osasi tehdä vakuuttavat kotisivut. Joukon taiteilija piirsi jopa uljaan logon. Aloitettiin vaatimattomasti: Fb:iin laadittiin iso sivu, kuinka emme hyväksy muotoa ”me istuttiin” ja kaksoispassiivia ”ollaan syöty”. Ilmoitus sai kiitettävästi huomiota ja sai aikaan valtaisan keskustelun. Jopa ”Kielitoimisto” reagoi ja osallistui. Seuraavaksi pääsimme läpi Helsingin sanomien mielipidesivulle. Keskustelua syntyi, koko Suomi tuntui heräävän huomaamaan oman kielen kauneuden ja vaalimistarpeen.
Nyt olemme tienristeyksessä. Joko alamme vastata (ei alamme vastaamaan) tiedusteluihin oikeakielisyydestä tai sitten pitäydymme vain antamaan lausuntoja silloin kun meistä siltä tuntuu. Ja kun meitä on vain muutama perhe, resurssit riittävät vain lausuntoihin. Eikä lausuntojakaan saa antaa liian usein, niiden tason on säilyttävä. Mutta ennen muuta on pidettävä huoli, että pidämme saavuttamamme auktoriteettiaseman, jonka kaappasimme ”Kielitoimistolta”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti