Imikkäretki Savistoon

Mopo metsätien reunaan.  On pantava pari tanakkaa kapulaa jalan alle, sillä muuten 104 kiloinen kaverini ottaisi tauon kyljellään, eikä se olisi oikein sopivaa, kun tuorevoiteluautomaatista öljyt valuisivat satulan alle konttiin, ehkä akkukin irtoaisi.
Kypärä vaihtuu hatuksi ja ajohanskat tavallisiksi.  Otan kameralaukun kontista: pikkukameran ripustan kaulaani, isompi saa kyytiä laukussaan.

Tässä oli ennen komea männikkö ja tuolla alempana kuusikko.  Tänä keväänä on varmaan istutus.
Olen vuoden etuajassa, mikäli haluaisin korvasieniä - ensi keväänä sitten.  Kävelen kuitenkin hakkuuaukkoa ja kierrän tahallani pitemmän reitin, kun säännöllisiin riveihin istutettu kuusikko tarjoaa metsätiellä vain sitä samaa kuusirivistöä.
Tuolla aukean reunan korkeassa kuusessa oli joskus hiirihaukan pesä, nyt ei ainakaan vielä ole latvassa päivystäjää.

Mustarastas hyppii edellä ja nostaa pyrstöään hauskasti melkein pystyyn.  Rouva rastas liittyy joukkoon, ja niin me kolme loikimme ojan viertä.  Nousen komeaan männikköön ja ihailen siirtolohkareita.   Notkelmassa on leppiä ja tapaan ensimmäiset näsiät.  Yksi on jo melkein ohikukkinut, vaaleanpunainen.  Sen latvoissa on jo isot lehdet: kohta, kun kukat karisevat, se muistuttaa minipalmua.

Ojaa on perattu.  Onneksi tutussa metsässä on jäljellä ne porraskivet tämän ojan yli.
Nyt on näsiöitä runsaasti.  Kiipeän mäelle katselemaan puita väärii eli tarvitsen kunnollisen katajaisen ovenkahvan.  Melkein hyviä on paljon, en varsinaisesti jää etsimään, mutta ohimennen vilkuilen muuallakin juuri katajia.  Kiviaita on tutulla paikallaan.  Ihan kumma paikka, ei tässä kai ole peltoa ollut?

Mäen takana on metsäkoneura.  Se on jo viisivuotinen, vahvasti heinittynyt ja sillä kasvaa jo leppäpiiskojakin.  Myös rinteessä on kuusentaimia ja joitakin aika isojakin leppiä.  Hyvä niin!
Tässä oli aikanaan paras tuntemani imikkäpaikka.  Sitten hakattiin, ja koneurat sekä kuivuminen uhkasivat koko kasvustoa.  Onneksi oli jokin sateinenkin kesä!
Kuljen koneuraa.  Viime hetkellä tajuan väistää punaista imikäntainta, se piileskelee ruskean saniaisen alla.  Alempana kukkii vaikka miten moni, alkaa näkyä vaaleanpunaisia, lohenpunaisia, aivan sinisiäkin kukkia.  Ylempänä enimmät kukat ovat polun vasemmalla puolella, mutta alhaalla, voi hyvänen aika, on kukkivia imiköitä aivan mattona!  Molemmat kamerat saavat osansa!
Pikkukameralla on todella vaikea tarkentaa juuri kukkaan, se tahtoo tarkentaa maahan.  Pari näsiää kuvaan myös.

Kiipeän takaisin ylös ja jatkan metsätietä.  Poikkean mäen yli katsomaan, onko pikkulepinkäinen pesäkolollaan.  Ei ole - koko pökkelö on kaatunut.  Ihan lähelläkään ei ole mitään keloa tai sopivaa lahopuun onkaloa, noinkohan menetin yhden ystävän?
Kaksi kohtalaisen isoa korvasientä kasvaa tienreunan murtumakohdassa.  Kasvakoon, jospa viereiseen hakkuuaukkoon pöllähtäisi pari itiötä?

Palailen imikkäpaikalle ja jatkan luhdan reunaa kohti entistä Savilahdentietä.  Kaikki vaarin vaalimat lehmukset on hakattu hukkapuina pois.  Onneksi löytyy joitakin taimipiiskoja, jospa joku saisi kasvaa aikuiseksi metsän komistukseksi.  Näsiöitä on paljon, täällä ei uskoisi, että ennen piti kieltää kaupitttelu.  Kiipeän tielle varovasti: niinpä, kyllä tässä ovat vieläkin ne imikät, jotka viime keväänä löysin.  Kävelen tietä myöten.  Vasemmalle jää jokin kummallinen kiviladelma, jota en ennen ole huomannutkaan.  Aikaa on, käyn löytämässä kellaria suuremman, asuinkorsua pienemmän kivistä ladotun tilan, jonka päälle on mätetty maata.  Sammal kaunistaa.  Täällä on paljon taisteluhautoja ja louhoksia, jopa kaivoja ympäri maastoa, ja joissain paikoissa ovat nilkat vaarassa, jos sammalten välistä se kivenkolo löytyy.  Löytyy se.
Ja taas poikkean tieltä, pitäähän käydä katsomassa se toiseksi paras imikkäpaikkakin.  Kuusten takana aukealla näsiät käskevät lähemmäksi, ja siellähän ne imikät ovatkin, useimmat vielä nuppusina.
Siis voin myöhemmin tuoda jonkin kaverin, he odottavat ja aukeavat sitten?

Mopo siinä jo odotteleekin.  Kypärä hatun tilalle, kone käyntiin.  Viime tingassa tajuan ripustaa kameralaukun kaksine kameroineen kaulaan ja kyljelle roikkumaan, pois kontista hyppimästä; tie tänne oli aivan kamalaa rynkytystä, ja mikä sen olisi korjannut?

Pysähdyn sillalle katsomaan Muukonkankaan seitsemää tuulivoimalaa.  Myös kukkivat raidat vaativat huomiota.  Mutta pois on tultava: menen erään hurmaavan rouvan kanssa lounaalle...

Kätevä peli!

Auto.  Sillä kulkee kaikki!
Niin, jos auto toimii...

Aikanaan Ladassa oli kaksi avainta, oviin ja virtalukkoon.  Mutta paninpa paremmaksi, kun ostin lukollisen tankinkorkin suuttuneena bensavarkaudesta Tikkurilassa.
Jo oli kätevä kolmen avaimen systeemi: kumpi on tankin, kumpi ovien avain?  Ja nippu oli muutenkin suuri, oli useita työhön liittyviä avaimia ja kotiavain, silloin myös avaimia äidin asuntoon ja Ritun äidin asuntoon.  Simcassa ei ollut avainongelmaa, oli virta-avain ja millä tahansa tönkimällä sai kyllä ovet auki.

No, toisessa Ladassa oli vain kaksi avainta.  Mutta sitten tuli Fiat, ylellisesti sama avain kävi lukkoon ja virtalukkoon.  Ongelmahan siitä seurasi: avain kului noin kuudessa vuodessa niin loppuun mekaanisesti, että piti vaihtaa.  Ja kun sen pää oli muovihempulaa, meidän molempien avaimeen piti vippaskonsteilla leikata, liimata, askarrella uusi kaari, sanka, avainrenkaan paikaksi, porata kun ei voinut käynnistyksenestosirun takia.  Mutta vaihtohan oli onneksi: käyntihäiriöt, jotka Delta-auton mukaan eivät siis voineet johtua avaimista, hävisivät vaihtamalla saman tien...

Nyt on sähkölukot, naps naps!  Muuten kaikki on hyvin, mutta kun takaluukun lukko kerää kosteutta ja jäätyy.  Ei ole avainpesää, minne tarjota lukkosulaa, tarvitaan kuumaa vettä muovipussissa ensiapuun ja tukankuivaajaa tai sisätilanlämmitintä puhkumaan lukko kuivaksi.  Tämmöisinä talvina kiusa on iso, nuoska ja pakkanen vuorottelivat.

Muutenkaan en jaksa ymmärtää kaiken sähköisyyttä, tai paremminkin vain sähköisyyttä.
Esimerkiksi olemme saaneet ikkunan irti, kun tunnoton sähkölaite väkisin runttasi jäätyneen ikkunan auki.  Käsin emme olisi rikkoneet, luulisin.  Samalla meni muovinen ratashempula hampaistaan sököksi ja nostovaijeri irtosi.  Toiseen etuoveen kyllä voi onneksi avainta tarjota - on kuitenkin ensin saatava suojalevy jollakin vehkeellä irti.

Tänään kaivelin varapyörää ulos tarkistaakseni ilmanpaineet.  Olihan projekti.  Oli kumikaukalo, pohja, tarvikekaukalo, kiertolevy.  Ja varapyörä piti vielä nostaa pystyyn, jotta sai venttiilin näkyviin.
Homma olisi ollut liikaa aikaavievä tehdä huoltsikan tarkistusjonossa, ja mihin ne poisotettavat romppeetkaan olisi voinut siististi nostaa, kotona sain tavarat kuuriin talvirengaspinon päälle.
Sillä on siis hintansa, että vararengas työkaluineen ei ole syömässä tilaa kontista, eivät myöskään varoituskolmio, hinausköysi, apukäynnistyskaapeli, kaikki on tasaisen lattian alla piilossa ja siellä piilossa olisi tilaa vielä esim. työhanskoille, parille kunnon työkalulle jne.

Minusta useimmiten muovinen on samaa kuin hempuli.  Esimerkiksi tavaratilan pressun tapit, joiden avulla kelautuva suoja pysyy auki, ovat muovia, siis katkeavat - katkesivat - nopeasti.  Onneksi tapit olivat sentään tanakassa alustassa ruuvilla kiinni, joten sain porattua sopivat pultinreiät ja kiersin pikaliimakierteiset, letkulla päällystetyt pultit tilalle.

Simcan saranamalliset takasivuikkunat irtosivat kiinnikkeistään, ne piti lasiliimalla panna paikoilleen.
Fiatin tuulilasiin liimattu peili piti myös liimata uudelleen.  Silloin oli 15:n asteen pakkanen, ja kun liima vaati parikymmentä astetta lämmintä, hiustenkuivaajaa (ja Mikkoa) taas tarvittiin - oli hiukan pelottava ajatus koko ajan mielessä, että kylmä lasi ei paikalliskuumennuksesta oikein pidä ja halkeaa, samoin varoitin kaikkia osumasta peiliin päällään, olkapäällään tms. ja odotin kesää pienellä pelolla, lasi kai lämmössä laajenee.
Kesti se.

Eri autojen tiellejättämiset olen jo kertonut aiemmassa blogissa.  Viimeisin hinuritarve jaksaa kuitenkin yhä harmittaa.  Mitä ilmeisimmin syy käynnistymättömyyteen oli tiivis lumimöykky tungettuna pakoputkeen.  Kaksi syytä on näin päätellä.  Pari päivää myöhemmin jopa näin jäämöykyn tungettuna putkeen, en olisi muuten osannut silloinkaan katsoa, ellei auton alle olisi jäänyt isoa möykkyä, jossa oli juuri pakoputken pään kokoinen syvä onkalo.  No tämän juuri ja juuri näkyvän möykyn rikoin ja kaavin miten kuten pois pitkällä ruuvimeisselillä.  Se toinen todiste on, että olin edellisenä päivänä yritellyt käynnistää autoa, yritin myös aamulla.  Auto pääsi kyydillä huoltoon (muusta syystä tilattu), ja pojat pihalla käänsivät avaimesta käyntiin.
Epäilen, että raaka bensiini ja moottorin paine olivat poistaneet tukon - onneksi se ei ollut rätti, tappi tai perunasta sorvailtu.

Kyllä.  En unohda auton tuomaa mukavuutta ja sähköisten lisälaitteiden antamaa viihtyisyyttä.  Mutta asiat voi tehdä joko hyvin tai myyntiä varten.  Toivottavasti autoissa ei yleisty kodinkoneiden kaltainen kulutustavara-ajattelu.  Ja niin kuin kuvasta näkee, autolla pääsee, pääsee vaikka metsäretkelle poikien kanssa!