Auto. Sillä kulkee kaikki!
Niin, jos auto toimii...
Aikanaan Ladassa oli kaksi avainta, oviin ja virtalukkoon. Mutta paninpa paremmaksi, kun ostin lukollisen tankinkorkin suuttuneena bensavarkaudesta Tikkurilassa.
Jo oli kätevä kolmen avaimen systeemi: kumpi on tankin, kumpi ovien avain? Ja nippu oli muutenkin suuri, oli useita työhön liittyviä avaimia ja kotiavain, silloin myös avaimia äidin asuntoon ja Ritun äidin asuntoon. Simcassa ei ollut avainongelmaa, oli virta-avain ja millä tahansa tönkimällä sai kyllä ovet auki.
No, toisessa Ladassa oli vain kaksi avainta. Mutta sitten tuli Fiat, ylellisesti sama avain kävi lukkoon ja virtalukkoon. Ongelmahan siitä seurasi: avain kului noin kuudessa vuodessa niin loppuun mekaanisesti, että piti vaihtaa. Ja kun sen pää oli muovihempulaa, meidän molempien avaimeen piti vippaskonsteilla leikata, liimata, askarrella uusi kaari, sanka, avainrenkaan paikaksi, porata kun ei voinut käynnistyksenestosirun takia. Mutta vaihtohan oli onneksi: käyntihäiriöt, jotka Delta-auton mukaan eivät siis voineet johtua avaimista, hävisivät vaihtamalla saman tien...
Nyt on sähkölukot, naps naps! Muuten kaikki on hyvin, mutta kun takaluukun lukko kerää kosteutta ja jäätyy. Ei ole avainpesää, minne tarjota lukkosulaa, tarvitaan kuumaa vettä muovipussissa ensiapuun ja tukankuivaajaa tai sisätilanlämmitintä puhkumaan lukko kuivaksi. Tämmöisinä talvina kiusa on iso, nuoska ja pakkanen vuorottelivat.
Muutenkaan en jaksa ymmärtää kaiken sähköisyyttä, tai paremminkin vain sähköisyyttä.
Esimerkiksi olemme saaneet ikkunan irti, kun tunnoton sähkölaite väkisin runttasi jäätyneen ikkunan auki. Käsin emme olisi rikkoneet, luulisin. Samalla meni muovinen ratashempula hampaistaan sököksi ja nostovaijeri irtosi. Toiseen etuoveen kyllä voi onneksi avainta tarjota - on kuitenkin ensin saatava suojalevy jollakin vehkeellä irti.
Tänään kaivelin varapyörää ulos tarkistaakseni ilmanpaineet. Olihan projekti. Oli kumikaukalo, pohja, tarvikekaukalo, kiertolevy. Ja varapyörä piti vielä nostaa pystyyn, jotta sai venttiilin näkyviin.
Homma olisi ollut liikaa aikaavievä tehdä huoltsikan tarkistusjonossa, ja mihin ne poisotettavat romppeetkaan olisi voinut siististi nostaa, kotona sain tavarat kuuriin talvirengaspinon päälle.
Sillä on siis hintansa, että vararengas työkaluineen ei ole syömässä tilaa kontista, eivät myöskään varoituskolmio, hinausköysi, apukäynnistyskaapeli, kaikki on tasaisen lattian alla piilossa ja siellä piilossa olisi tilaa vielä esim. työhanskoille, parille kunnon työkalulle jne.
Minusta useimmiten muovinen on samaa kuin hempuli. Esimerkiksi tavaratilan pressun tapit, joiden avulla kelautuva suoja pysyy auki, ovat muovia, siis katkeavat - katkesivat - nopeasti. Onneksi tapit olivat sentään tanakassa alustassa ruuvilla kiinni, joten sain porattua sopivat pultinreiät ja kiersin pikaliimakierteiset, letkulla päällystetyt pultit tilalle.
Simcan saranamalliset takasivuikkunat irtosivat kiinnikkeistään, ne piti lasiliimalla panna paikoilleen.
Fiatin tuulilasiin liimattu peili piti myös liimata uudelleen. Silloin oli 15:n asteen pakkanen, ja kun liima vaati parikymmentä astetta lämmintä, hiustenkuivaajaa (ja Mikkoa) taas tarvittiin - oli hiukan pelottava ajatus koko ajan mielessä, että kylmä lasi ei paikalliskuumennuksesta oikein pidä ja halkeaa, samoin varoitin kaikkia osumasta peiliin päällään, olkapäällään tms. ja odotin kesää pienellä pelolla, lasi kai lämmössä laajenee.
Kesti se.
Eri autojen tiellejättämiset olen jo kertonut aiemmassa blogissa. Viimeisin hinuritarve jaksaa kuitenkin yhä harmittaa. Mitä ilmeisimmin syy käynnistymättömyyteen oli tiivis lumimöykky tungettuna pakoputkeen. Kaksi syytä on näin päätellä. Pari päivää myöhemmin jopa näin jäämöykyn tungettuna putkeen, en olisi muuten osannut silloinkaan katsoa, ellei auton alle olisi jäänyt isoa möykkyä, jossa oli juuri pakoputken pään kokoinen syvä onkalo. No tämän juuri ja juuri näkyvän möykyn rikoin ja kaavin miten kuten pois pitkällä ruuvimeisselillä. Se toinen todiste on, että olin edellisenä päivänä yritellyt käynnistää autoa, yritin myös aamulla. Auto pääsi kyydillä huoltoon (muusta syystä tilattu), ja pojat pihalla käänsivät avaimesta käyntiin.
Epäilen, että raaka bensiini ja moottorin paine olivat poistaneet tukon - onneksi se ei ollut rätti, tappi tai perunasta sorvailtu.
Kyllä. En unohda auton tuomaa mukavuutta ja sähköisten lisälaitteiden antamaa viihtyisyyttä. Mutta asiat voi tehdä joko hyvin tai myyntiä varten. Toivottavasti autoissa ei yleisty kodinkoneiden kaltainen kulutustavara-ajattelu. Ja niin kuin kuvasta näkee, autolla pääsee, pääsee vaikka metsäretkelle poikien kanssa!
Niin, jos auto toimii...
Aikanaan Ladassa oli kaksi avainta, oviin ja virtalukkoon. Mutta paninpa paremmaksi, kun ostin lukollisen tankinkorkin suuttuneena bensavarkaudesta Tikkurilassa.
Jo oli kätevä kolmen avaimen systeemi: kumpi on tankin, kumpi ovien avain? Ja nippu oli muutenkin suuri, oli useita työhön liittyviä avaimia ja kotiavain, silloin myös avaimia äidin asuntoon ja Ritun äidin asuntoon. Simcassa ei ollut avainongelmaa, oli virta-avain ja millä tahansa tönkimällä sai kyllä ovet auki.
No, toisessa Ladassa oli vain kaksi avainta. Mutta sitten tuli Fiat, ylellisesti sama avain kävi lukkoon ja virtalukkoon. Ongelmahan siitä seurasi: avain kului noin kuudessa vuodessa niin loppuun mekaanisesti, että piti vaihtaa. Ja kun sen pää oli muovihempulaa, meidän molempien avaimeen piti vippaskonsteilla leikata, liimata, askarrella uusi kaari, sanka, avainrenkaan paikaksi, porata kun ei voinut käynnistyksenestosirun takia. Mutta vaihtohan oli onneksi: käyntihäiriöt, jotka Delta-auton mukaan eivät siis voineet johtua avaimista, hävisivät vaihtamalla saman tien...
Nyt on sähkölukot, naps naps! Muuten kaikki on hyvin, mutta kun takaluukun lukko kerää kosteutta ja jäätyy. Ei ole avainpesää, minne tarjota lukkosulaa, tarvitaan kuumaa vettä muovipussissa ensiapuun ja tukankuivaajaa tai sisätilanlämmitintä puhkumaan lukko kuivaksi. Tämmöisinä talvina kiusa on iso, nuoska ja pakkanen vuorottelivat.
Muutenkaan en jaksa ymmärtää kaiken sähköisyyttä, tai paremminkin vain sähköisyyttä.
Esimerkiksi olemme saaneet ikkunan irti, kun tunnoton sähkölaite väkisin runttasi jäätyneen ikkunan auki. Käsin emme olisi rikkoneet, luulisin. Samalla meni muovinen ratashempula hampaistaan sököksi ja nostovaijeri irtosi. Toiseen etuoveen kyllä voi onneksi avainta tarjota - on kuitenkin ensin saatava suojalevy jollakin vehkeellä irti.
Tänään kaivelin varapyörää ulos tarkistaakseni ilmanpaineet. Olihan projekti. Oli kumikaukalo, pohja, tarvikekaukalo, kiertolevy. Ja varapyörä piti vielä nostaa pystyyn, jotta sai venttiilin näkyviin.
Homma olisi ollut liikaa aikaavievä tehdä huoltsikan tarkistusjonossa, ja mihin ne poisotettavat romppeetkaan olisi voinut siististi nostaa, kotona sain tavarat kuuriin talvirengaspinon päälle.
Sillä on siis hintansa, että vararengas työkaluineen ei ole syömässä tilaa kontista, eivät myöskään varoituskolmio, hinausköysi, apukäynnistyskaapeli, kaikki on tasaisen lattian alla piilossa ja siellä piilossa olisi tilaa vielä esim. työhanskoille, parille kunnon työkalulle jne.
Minusta useimmiten muovinen on samaa kuin hempuli. Esimerkiksi tavaratilan pressun tapit, joiden avulla kelautuva suoja pysyy auki, ovat muovia, siis katkeavat - katkesivat - nopeasti. Onneksi tapit olivat sentään tanakassa alustassa ruuvilla kiinni, joten sain porattua sopivat pultinreiät ja kiersin pikaliimakierteiset, letkulla päällystetyt pultit tilalle.
Simcan saranamalliset takasivuikkunat irtosivat kiinnikkeistään, ne piti lasiliimalla panna paikoilleen.
Fiatin tuulilasiin liimattu peili piti myös liimata uudelleen. Silloin oli 15:n asteen pakkanen, ja kun liima vaati parikymmentä astetta lämmintä, hiustenkuivaajaa (ja Mikkoa) taas tarvittiin - oli hiukan pelottava ajatus koko ajan mielessä, että kylmä lasi ei paikalliskuumennuksesta oikein pidä ja halkeaa, samoin varoitin kaikkia osumasta peiliin päällään, olkapäällään tms. ja odotin kesää pienellä pelolla, lasi kai lämmössä laajenee.
Kesti se.
Eri autojen tiellejättämiset olen jo kertonut aiemmassa blogissa. Viimeisin hinuritarve jaksaa kuitenkin yhä harmittaa. Mitä ilmeisimmin syy käynnistymättömyyteen oli tiivis lumimöykky tungettuna pakoputkeen. Kaksi syytä on näin päätellä. Pari päivää myöhemmin jopa näin jäämöykyn tungettuna putkeen, en olisi muuten osannut silloinkaan katsoa, ellei auton alle olisi jäänyt isoa möykkyä, jossa oli juuri pakoputken pään kokoinen syvä onkalo. No tämän juuri ja juuri näkyvän möykyn rikoin ja kaavin miten kuten pois pitkällä ruuvimeisselillä. Se toinen todiste on, että olin edellisenä päivänä yritellyt käynnistää autoa, yritin myös aamulla. Auto pääsi kyydillä huoltoon (muusta syystä tilattu), ja pojat pihalla käänsivät avaimesta käyntiin.
Epäilen, että raaka bensiini ja moottorin paine olivat poistaneet tukon - onneksi se ei ollut rätti, tappi tai perunasta sorvailtu.
Kyllä. En unohda auton tuomaa mukavuutta ja sähköisten lisälaitteiden antamaa viihtyisyyttä. Mutta asiat voi tehdä joko hyvin tai myyntiä varten. Toivottavasti autoissa ei yleisty kodinkoneiden kaltainen kulutustavara-ajattelu. Ja niin kuin kuvasta näkee, autolla pääsee, pääsee vaikka metsäretkelle poikien kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti