Tihkua, sumua, mutta lämmintä. Koko kesä -76 on jäänyt sateisena ja koleana mieleen. Kuljemme, opiskelija-Ritva ja minä, Kylkisniityllä, maistelemme mesimarjoja, polku jatkuu ja mäki alkaa nousta vasemmalla. Metsuri kaataa sahalla rinteessä , ei meitä huomaakaan. Ylhäällä on komeaa metsää, oikein pylväspuuta odottamassa päätehakkuuta. Ikivanhan metsäpalon jälkiä on siellä täällä tyvillä, mutta metsä on siitä upeasti toipunut. Sumu tihenee, ollaan laella ja kai pilvessä. Kiertelemme mäkeä, löydämme jopa kosteikon sieltä korkealta. Joltain reunalta pitäisi näkyä Päijänteellekin, mutta ei tänään.
Mutta mehän olimme sukulaismökille kyläilemään menossa. Sahan ääni kuuluu, oikaisemme sumussa sitä kohti huimaa jyrkännettä ja louhikkoa pitkin alas. Hyppelemme kiveltä kivelle, vesi lirisee kaukana allamme.
Maasto on aivan erilaista kuin tullessa - olemme aivan eri puolella vuorta. Toinen sahaaja! Tulemme pitkän rämpimisen jälkeen metsäautotielle.
- Tuonne louhikkoon ja vuorelle en takaisin mene!
Aurinko vähän pilkahti, saimme suuntia selville.
Niinpä kävelemme tietä myöten Nisulaan asti, pikatietä Viisarinmäkeen ja vielä kilometrin Noromäkeen, autolle ja autiotalolle. (Nythän siinä on, n. 7 m paikkaa vaihtaneena, kaunis keltatiilinen talo.) Eikä tullutkaan kuin 14 kilometriä ylimääräistä, jotenkin sauna maittoi sukulaismökillä.
Kevättalvi. Olemme Joensuussa. Huikea lämpöaalto sulattaa tiet ja pihat parissa päivässä.
- Ajetaan Toivakan kautta kotiin! Mennään katsomaan suvun metsää! Juuri oli äiti selvittänyt, että sieltä saisi hakea polttopuuta niin paljon kuin tarvitsi, ja olisi uusi metsäautotie. Ja niin mentiin, Kylkisen metsäautotielle sentään päästiin ihmettelemään, mistä se oma metsä alkaisi ja mihin loppuisi. Maastoon ei ollut mitään asiaa, hankea piisasi vyötärölle, eikä ollut hankiaisesta tietoakaan. Mutta tästä tulisi se oma metsä. Eipä kolauttanut.
Mutta monta vuotta ennen vuotta 1994, jolloin metsää perin, kävin jo ojaa kaivamassa ja rankoja harventamassa. Omin päin ja ilman selkeää suunnitelmaa, mutta aina tehden ensin ns. oikeaa metsänhoidollista, vasta sitten keräilin polttopuuta.
Ei tule perintöriitoja, ei. Äiti oli - oliko - kaukaa viisas ja suunnitteli omaisuudenjaon jo ennen kuolemaansa ja niin perimme Anteron kanssa metsää.
Se, että käy mielellään metsässä tarkoitti että haluaa omistaa metsää? Ei, minusta tällainen alkutuotantoasia ei edes kuuluisi virkamiehelle vaan on osa maataloutta.
41,3 hehtaaria. Seitsemää erilaista tie-, ojitus, taimitus-, taimistonhoitolainaa: - Niissä on niin pieni korko! (3 %) Juu, oli korko pieni, mutta kas kun se pääomakin (parikymmentä tuhatta) piti lyhentää, eikä metsästä olisi tuloja ihan heti. Äiti oli kammannut kaiken puun, oli eri ikäisiä taimikoita ja oli istutustarpeita, raivaustarpeita ja pinta-alaan kohdistuva vero vielä heti maksettavaksi, kiitos vain. (Äiti ei kyllä omaa elämäänsä metsänmyynnillä kohentanut, kaikki oli yhteiseksi hyväksi, veromätkyihin tai esimerkiksi kaikkien ennakkoperintöveron maksamiseen!)
Olimme mahdottomassa tilanteessa. Mistä pappi tai opettaja saisi rahaa ylläpitää tuottamatonta kivikkoa? (metsän kasvun kannalta vaari sanoi kuulemma parhaaksi) Eikä Vaarin maata sovi myydä!
Ensimmäisiin lainoihin panimme yhtymän tilille omaa rahaamme, tuntui se! Olimme perineet menoja, lainoja ja hirmuisen työmaan, ja ihan oikeasti olin kiipelissä ja vähän katkerakin.
Mutta sitten onneksi tuli lupa valita, onko arvonlisäverovelvollinen vai pysyykö pinta-alaverotuksessa. Arvonlisävero maksettaisiin vain myynnistä, ehkäpä se kelpasi! Mutta sitä varten piti muodostaa kiinteistöyhtymä.
Metsänhoitoyhdistys soitteli: pitäisi heti raivata vesaikkoa 7,5 hehtaaria. Miten minä, työssäkäyvä, lappeenrantalainen sen teen, osaan, ehdin. Oli jo annettu äidille määräaika, se oli nyt ummessa. Siis yhdistys raivasi meidän kustannuksellamme, heti. Mistä siihen rahat? Onneksi sama metsänhoitoyhdistys etsi kaikki mahdolliset tuet ja halvat lainat. Joka tapauksessa siinä kohtaa päätin, että metsän tulee maksaa ainakin itsensä.
Marssin keväällä - 95 yhdistyksen Toivakan toimistoon. Sain valtavan hyvää palvelua. Sain ohjeet, millaisia työvälineitä tarvitsen, lohkokartat, jopa työohjeet näyttöä myöten. Myöhemmin olen saanut lainaksi esimerkiksi istutusvälineet ja aina ajankohtaiset suunnitelmat, jopa alueen satelliittikuvat, kunnolliset väärävärikuvat, joista heti näkee puuston laadun ja esimerkiksi raivaus- tai harvennustarpeet.
Mikä parasta, viimeisen päätehakkuun jäljiltä oli jätetty puita ns. siemenasentoon vuorelle. Liikanen, metsäneuvoja, aarre miehekseen rahaongelman hyvin ymmärtäen, sanoi, että ne voisi hakata, ja niin metsä alkoi ensimmäisen kerran tuottaa jopa niin paljon, että meille ilmestyi tietokone.
Sittemmin on parin hehtaarin koivikko kaatunut ja (muka, luvattiin, oli puoliverovapaata) verovapaasti myytynä ensiharvennuspuuta ja metsä on todellakin ylläpitänyt itsensä, vaikka on useitakin istutuksia ja tientekoja jouduttu maksamaan. Aika oli sellainen, että aukkohakkuu oli ainoa sallittu menetelmä. Tuloja? Aina pitää olla tilillä rahaa maksaa lainaerät, tieosuusmaksut, sorastukset ja muut menot. Ja huomaa 22% arvonlisävero kaupoissa ja noin kolmannes kauppahinnasta aina taimitukseen, nippa nappa olemme omillamme, so. tilillä on seuraaviin maksuihin rahaa.
Ihan alkuun, jo 80-luvulla, olin söhlännyt vesurin ja halkosahan kanssa, sen minkä osasin ja sen minkä muutamana pyhäpäivinä ehti. Ja lapiotakin tarvittiin tienpitoon pienemmällä metsätiellä ja ojien perkauksessa . Matkaa oli se kolme tuntia suuntaansa, päivä jäi lyhyeksi. Ja jos aikoi jotain rankaa tai leppää polttopuuksi saada, varsinainen taimistonhoito sen kun lyhenisi. Eli kunnon välineet ja leirejä.
Lappeenranta on sentään vain 220 km:n päässä, mutta oululainen veljeni ei savotalle joutanut, pyhätyöläinen, myöhemmin ei terveys sallinut. Kerran kyllä olimme, sekä Anteron perhe että meidän perhe, yhtaikaa kiipeämässä maisemia katsomaan vuorelle. ja kerran Antero oli mukana laittamasssa ilmakuvaussignaaleja palstan rajojen mutkakohtiin. Vävy ja poika, joskus jopa Ritva ovat lähinnä halkourakoihin osallistuneet eli minä olen saanut loitota raivurin kanssa ns. tuottavaan työhön - on se: hehtaarin raivaus maksaisi n. 450 euroa, ja olen parissa kymmenessä vuodessa tallannut varmaan joka neliömetrin, jotkut vesaikot useaan kertaan. Usein olen tehnyt työpäivän jälkeen halkohommia pari tuntia, sillä kallein halko ei ole se, joka haetaan satojen kilometrien päästä, vaan se, mikä jää metsään makaamaan. Vain silloin tällöin olen kuormia kotiin ajanut, sillä puulla on metsässä hyvää tilaa alkukuivumiseen, eikä peräkärryn kanssa jurruttaminen oikein ole mieleen.
Metsä aikaansaa yllättäviä asioita. Olen ollut tieosuuskunnan kokouksissa, maanmittarien pakeilla uusien tiesuunnitelmien, yhteismaasta luopumisen ja uusien tieosuuksien takia, tutustunut mukaviin ihmisiin. Olen jopa käynyt Leivonmäellä antamassa hyväksymisen vesialuejakoon. Olen antanut rauhoittaa jyrkännemetsää ja ilman rauhoitustakin säästänyt puronvarren kaartuvat rantalepikot. Muutenkin luontoarvoja haluaisi ottaa huomioon: esimerkiksi raivaus keväällä ja alkukesällä on ihan pesimärauhankin takia aika tylyä, mutta toki se taloudellinenkin syy löytyy, vesakot versovat entistä hurjemmiksi, jos ennen juhannusta niihin puuttuu. Joskus on pakko ja onhan toki ylitiheää taimikkoa ilman vesaikkoakin esimerkiksi männikössä. Mutta istutapa kuusta, saat koivua - olenkin usein jättänyt vauraampia runkoja koivua ja leppää ihan tahallani kasvamaan halkomittaan, tien lähelle.
Kerran metsä oli maksaa henkeni. Oli varsinainen sadekesä. Ja taas oli yhdistys kohteliaasti antanut raivaustavoitteen. Tavoite oli samaa kuin velvoite: jos ei aikataulu pidä, metsä ei olekaan standardin mukaista, so. puukauppa ei käy. Koska olin sitoutunut yhdistyksen hoitosuunnitelmiin, aina sanottiin, että jos ei itse aikataulun mukaan raivaa, yhdistys raivaa ja me maksamme. Eipä isännille näin sanota? Telttailin, mikä tarkoitti, että ikinä ei päivällä kastunut vaatetus yöllä kuivunut ja olo oli surkea, nukuin huonosti. Mutta työ joutui, ja neljäntenä iltana huomasin, että huomiseksi jäisi vain alle puoli hehtaaria. Siis iltapalan jälkeen takaisin metsään, sateeseen, alkukesän hämärään viikko ennen juhannusta, tänne sateeseen en enää yöksi jää!
Miten kuten sain työn valmiiksi. Heittelin makuupussit, patjan autoon sisään, teltan ja työkalut ja märän kaiken survoin pakkaamatta peräkärryyn. Ja ajamaan. Kirkonkylällä ei ollut mitään liikettä. Ajoin Kangasniemelle, sain sentään sieltä huoltoasemalta ison kupin kahvia ja kävelin vähän.
Ja kotiin päin. Mitenkään erityisesti ei väsyttänyt.
Korkea-ahon risteyksen kohdalla, melkein kotona, suutuin todella. Joku nuorisoauto kurvasi aivan liian läheltä edestäni Korkea-ahoon päin, jouduin kunnolla jarruttelemaan. Radiosta kuului toinen ärsyttäjä, oikein imelästi joku emäntä lauloi :- Jää mun luo!
Ja kilometri tästä heräsin kolinaan, kun auto osui vasemmalle sillankaiteeseen ja pyöri vaakatasossa ympäri. Kännykkä lensi kuin ohjus pääni ohi ja kirskunta oli valtavaa.
Peräkärri piti pystyssä. En loukkaantunut mitenkään, mutta autosta mm. vetoakselit lensivät paikoiltaan ja peräkärryn aisa vääntyi korkkiruuviksi. Auto kävi yhä, sammutin, hätävilkut vain päälle ja soittelemaan 112. Ja kotiin toinen soitto.
Hengenmeno lähellä? No, metrin aiemmin vasempaan laitaan, ja olisin rusinana Mattilasta Kesämäkeen johtavan tunnelin edessä rinteessä muutama metri alempana. Kaide pelasti. Olen ilmeisesti ainoa, joka on TVL:lle ilmoittanut rikkoneeni kaiteen ja insinööri ihmetteli, pahoitteli, sanoi laittavansa laskun - eipä ole kuulunut, luulenpa että niille kuuluu, jotka saadaan muuten selville.
Unet kyllä teltassa maittavat. Mutta kun laulurastas kiljuu juuri pääsi yäpuolella eikä pitkäksi aikaa häviä kapuloita heittelemälläkään! Ainoa teltanpaikka on tieristillä, muualla on kivikkoa.
Kun olen kivistä latonut kunnollisen tulisijan, aina on kivet heitelty pois seuraavalla kerralla.
Joskus laitoin lapun, että raivausrankoja ja tuulenkaatoja voi ottaa polttopuuksi, seuraus oli, että n. 2 kolmasosaa valmiista klapipinostani lähti. Rangoistahan ne! Joskus on pino ladottu uudestaan, kuoripuoli päällepäin ja eri lailla tuettuna. Tekijä ilmoittautui ja virnisteli, oli vähän sukuakin.
Metsäautotie Kylkiselle tietysti maksaa, osuusmaksu on joitakin kymppejä. Mutta onhan sitä korjattava, perusparannettava, reunavesakot raivattava ja ojat putsattava, joskus tulee isokin lasku.
Vanha tilustie toisella puolella on vuosittain raivattava vatuista ja lepistä ja kaksi kertaa se on puukauppoihin tarvinnut caterpillarin apua, Rahaa pyrkii aina säästämään, esimerkiksi omalla työllä. Mutta esimerkiksi reunojen raivaaja otti palkakseen reunoilta saatavan energiapuun, aika kätevää. Ja kerran on tie kunnolla sorastettu rallin maailmanmestarin pitkien harjoittelujaksojen jälkeen hänen laskuunsa. Ja yhdistys hoitelee avustusten haut, niitä rahoja ei sitten koskaan kyllä näekään, menivät aina suoraan. Ja toinenkin tie on hintansa vaatinut paitsi lapiotyönä, myös oikein caterpillarin kustannuksina, kun piti työntää kärrytie sileäksi tukkirekan ajaa - hyödyin tästä pikkumenosta
(1080 mk) tavattomasti, sillä olen päässyt autolla työmaalle asti myös Noromäen puolella. Kone on myös laikuttanut isoimmalla istutustyömaallani.
Jos olisin laskuttanut kaiken oman työni tai edes matkani...?
On matka useinkin vaarallinen ollut, varsinkin silloin, kun Kangasniemeltä Toivakkaan piti ajaa sitä vanhaa tietä. Kerran poliisi pysäytti jonon valtavan mäen alla. Omalla vastuulla saa ajaa ylös, piti ottaa kova vauhti. Puolessa välissä oli rekka sen verran poikittain, että poliisi siinä ohjasi liikennettä, so antoi alhaalta tulevalle tilaa säilyttää vauhtinsa. Hurja paikka ankarassa lumipyryssä, pohjana jäinen tie ja irtolunta päällä. Mutta tämä oli jo esihysteerisenä aikana, kun piti mennä Ritvan luo Jyväskylään ja renkaat Taunuksessa eivät koskaan olleet uusia. Uusi tie tuli vasta, kun meille oli hankittu ensimmäinen upouusi auto, Lada, eli vuosi on 1987. Riittävästi on ollut liukkautta, ruuhkaa sadetta, sumua, milloin mitäkin. Yksi todellinen vaara on tienvarren hirviä tai joutsenparvia ihmettelemään hidastava vilkuton autoilija!
Jokaisella metsänomistajalla pitää olla peräkärry. Aluksi lainailin milloin kummaltakin langolta, naapurilta, tutuilta, mutta käyttöä rupesi olemaan niin paljon, että oma hankittiin. Se oli ns. omavalmiste, hain sen Raisiosta asti hyvin halvalla. Kerran siitä oli vähällä pudota kumpikin pyörä: akselit oli vain kiilattu jousikumeilla paikoilleen, ja Pasin kanssa kilkutimme ne metsätiellä kirveenhamaralla takaisin. Kotona kiinnitin ne kunnolla, porasin reiät sisäpäihin ja tiukkasin ne vaijerilla kiinni toisiinsa, liikevaraa ja joustoa piti olla ja kiinteää liitosta ei voinut ajatellakaan. Toisen kerran meni pyhäiltana pimeässä räntäsateessa rengas, ja piti hakea uusi Leivonmäeltä. Varsinainen onni on tiepalvelunumero kännykässä, auki oleva rengasliike venäläiskaupan takia ja hyväpohjainen bussipysäkki renkaanvaihtoon. Se räntäsade taisi olla bonusta. Tuuria oli, että kuorma oli rankoja eikä klapeja, oli paljon nopeampi purkaa ja taas lastata, ja sain rangoista jopa rotia kärryn alle eikä se ollut pelkän tunkin varassa.
Peräkärry saattoi myös siis kerran pelastaa henkeni. Peräkärryssä kulkevat halot ja rangat, mutta myös isot työkalut, jos ihmeekseni jonkun kaverikseni autoon sain. Ja omakotiasukaas tarvitsee monasti kärryä muutenkin.
Toivakkaan lähtöaamuissa oli aivan oma virityksensä. Useimmiten lähtö oli todella aikaisin, jotta ehti valoisaan aikaan tehdä mahdollisimman paljon. Aamukahvit rauhassa ja tukevasti syötävää. Kahvitttelun aikana porisi iso termoksellinen mukaan. Sitten eväsleipiä veistämään ja kylmiä juomia pakkaamaan. Vaihtovaatteet koriin. Sahat, bensiinit, öljyt, pöytä, tuoli , keitin autoon kaikessa rauhassa. Tietty rutiini tuli, ja oppi ihan kovalla kädellä varmistamaan esimerkiksi WC-paperia, vaihtorillit tai pesunesteen mukaan, suojavarusteet myös - aloittelin paljain käsin ja esimerkiksi Hai-saappailla tai lenkkikengillä. Varsinaisen ruoan ja usein ihan leivänkin ostelin usein Toivakan kirkolta, jos en ollut liian aikaiseen siellä.
Matka on pitkä. Vakiintuneeksi tavaksi muodostui tauko Kangasniemen TB:llä - se kiva rantakahvila ei niin aikaisin ole auki. Ja aina sama tilaus, iso kahvi ja tyttömunkki. Ja vaikka olin satunnainen kävijä, minut alettiin tuntea. Esimerkki: kun kerran eivät munkit vielä olleet valmiina, myyjärouva sanoi, että niitä juuri tehdään, odota viisi minuuttia. Enkä ollut ehtinyt mitään kysyä, toljotin vain kassalla pelkän kahvin kanssa.
Paluumatkalla oli pakollinen tauko Läsäkoskella, satoi tai paistoi, söin eväänjämät, join lopun kahvin.
Upea paikka. Aina oli evästä jäljellä, sillä kovassa työssä ei tule nälkä, niin hullulta kuin se kuullostaakin. Lopulta en viitsinyt edes lämmintä ruokaa tehdä, en aina edes makkaraa paistaa.
Matka kotiin Toivakasta on saattanut kestää seuraavaankin päivään, esimerkiksi tänä kesänä oli hyvä tauko Mikkelissä, hienot ruoat, saunat, ja yötä myöten ajettiin Savitaipaleelle purkamaan osa kuormaa ja nukkumaan, Pitkälti jälkeen puolen päivän oltiin kotona. Ihan tuli mieleen muistikuva Mummista, joka joskus 50-luvulla lähti Vapon virka-autolla Toivakkaan, otti mukaansa Pekan ja Anteron (meille veljeksille kateeksi kävi) ja valmistautui kuin suureenkin projektiin. Reissu vei monta päivää. No, ne tiet!
Vaarin kotitila VIhijärvi
Ruskailotulitusta, joutsenia, kurkia, rusakoita. Joutsenia, joutsenia! Hirviä ja lisää hirviä. Puron kohina, joka vähitellen kesän mittaan muuttuu solinaksi. Luonto on antanut paljon ajomatkoilla ja omassa metsässä. On saanut sienet ja mesimarjat ja puolukkaa olisi mäellä enemmän kuin missään, ja se on paljon sanottu, se, koska ystävien mökkirinne on mahdoton puolukkapaikka. Olen usein kävellyt ja nauttinut, vain ollut ja aistinut, esimerkiksi leiriaamuina, ennen kuin ilkeää sahoja käyntiin päräyttää. Mutta tästähän ei nyt tarvitse luopua, onneksi meillä on jokamiehenoikeus!
Toivakassa itsessäänkin riittää nähtävää. Aika jännä on kunnantalon ja palokunnantalon avioliitto. Lukumiehen erikoiset kirkkomaalaukset syystäkin saivat julkisuutta, eikä jokainen niitä kyllä vieläkään hyväsy, ei värimaailmansa takia saati sitten siksi, että esimerkiksi "syntinen nainen" on hyvinkin syntinen nainen eikä perinteiseen tapaan kuvattu. Eikä se Lukumiehen talokaan ihan klassinen ole, sitä vain ei pikatieltä näe.
Hirviporukoilla on pysyvä lupa metsästää maillamme, vastikkeetta. Ihan tarpeeksi on katkottuja taimikoita nähty, olenkin oppinut jättämään haapaa kaluttavaksi, ettei mene aina se paras männyntaimi. Silloin Mummin aikaan , joskus vielä Äidin aikaan, tuli Toivakasta komea paketti hirvenlihaa. Eipä ole kuulunut, ei myöskään peijaiskutsua. Mitä näistä, mutta yksi on törkeää: ikinä, monista pyynnöistä huolimatta, ei ole tullut ilmoitusta, milloin se jahti on. On jokseenkin tylsää ajaa yli kaksisataa kilometriä todetakseen, että autotie on tukossa ja parkkipaikkani tien varressa varattu (metsäautotien laitaan ei muualle siellä mahdu), oranssinuttuja joka puolella. Käynnistä siinä sitten raivuri tai saha. Onneksi palsta on iso, olen ajanut muutaman kilometrin ja lähestynyt alueen toista päätä Noromäen kautta ja joutunut suunnittelemaan työpäivän uudelleen. Useita kertoja näin, vaikka olen ihan paikan päällä asiasta sanonut, soittanut, kirjelmöinyt. Hyvin lähellä on, etten ole päräyttänyt kiukkuisena sahaa juuri keskelle jahtia.
Puhtaus on kesäaikana ihan helppo juttu. Olen kaivanut puroa vähän syvemmäksi kivien välissä. On upeaa istua pohjasorassa ja antaa lämpimän veden juosta. Keväällä vesi yltäisi istujaa kaulaan, loppukesästä saa pesulla vähän voimistellakin. Mutta jos on kesällä kotiinlähtö, olen ottanut tavakseni käydä kirkonkylän uimarannalla. On varsin mukavaa saada kuivaa päälle, sen sijaan että olisi hiessä, pihkassa ja kutisisi itikan- ja paarmanpuremissaan sen seuraavan kolme tuntia vielä. (Hirvikärpänen tuli vasta ehkä - 98?) Pyyhe on ehkä se useimmin unohtunut tärkeä asia, mutta tuuli kuivaa ja on ihan mukava seurata muksujen (ja somien äitien) touhuja.
Parhaina reissuina juotavaa meni kahvin lisäksi yli kolme litraa. Yhden kerran olen niin vähällä juomisella ollut, että heikotti, oikein pelotti. Oli istutushommia kaukana tiestä, ja ilman pulloakin oli ihan tarpeeksi kantamista, oli istutusputki, taimikaukalo lastattuna ja yksi taimilaatikko vielä keikkumassa miten kuten mukana, mihin se pullo mahtui. Oppirahoja, nyt on aina tarpeeksi, vaikka olisi kuinka hankalaa.
Ja on! Kannapa saha, raivuri, polttoaine, teräöljy, vähän viiloja, ruuvari ja tulppa-avain esimerkiksi Kylkisvuorelle. Matkaa on ylös 480 metriä, aika vähän? Mutta tällä matkalla on nousua 120 metriä, ja polku on aivan mahdoton ja ainoa tie ylös. Ihan turhaan ei alas päivän mittaan tulla, kun lastattu ukko nousee melkein puoli tuntia puolta kilometriä. Uskokaa pois, metsurin kamppeissa kulkeminen ylämäkeen kamelina on rankka juttu.
Saa miettiä, mihin kohtaan ja miten pakattuna reppuun sitä evästä ja juomista laitat, ettei se polttoaineen kitku maistu.
Turvavarusteet ovat aivan välttämättömiä maastossa, joka muodostuu lähinnä sammalen peittämistä kivikoista ja paljolti rinteestä. Jalansija ja pakosuunta on varmistettava aina ennen sahan käynnistystä. Muutenkin kaikki suojavarustus on opittu käyttämään, kypärä kuulosuojaimineen tietysti, jopa silmät on silmikko suojannut ja kovakärkisaapas on pelastanut koiven, joka jäi ison putoavan halkopöllin kantin alle. Viiltosuojatut hanskat ja housut ovat olleet vain mielialan takia tarpeen toistaiseksi, tosin olen housuni alamäkeen liukuessa katajatapissa vähän repinyt. Äkkiä oppi, että kunnon sahapukki ja kirvespölli ovat todella tärkeitä turvalaitteita myös, eivät vain työn helpottajia. Edes kotona sähkösahakaan ei ilman varustusta starttaa. Ritva on aiheesta ja kivilouhikoista erityisesti huolissaan - lisää siihen matka uupuneena. Mutta holhouksen ja huolehtimisen ero on meille eri asia?
Leppä, rakkain takkapuu. Raivausjäte on kirosana!
Rankinta on kotiinpaluu! Jos ei Läsäkoskella kävelisi ja venyttelisi, jo kävely olisi vaikeaa rankan päivän ja sen päälle autossaistumisen jälkeen. Mutta tavarat, kuten sahaliivi, kirveet, sahapukki, keitin, retkikalusto paikoilleen, märät kuivumaan tai koneeseen, tiskit koneeseen, loput eväät jääkaappiin. Kuormaa ei sentään pureta ja pinota, ja sahat jätetään kuuriin näkyviin, seuraavana päivänä ne teroitetaan, puhdistetaan, joskus tulppaa tai ilmanputsaria ja kipinäverkkoa puhdistellaan. Varsinkin märkä teltta on heti saatava levälleen esimerkiksi pyörien päälle kuuriin. Voi viedä helposti tunninkin, ennen kuin istut saunassa ja olet täysin endorfiininirvanassa. Ja kohta kyllä maistuu iltapala. On upea tunne olla oikealla tavalla väsynyt eikä stressiuupunut. Ja tulla kotiin...
---
Viimeinen kuva vaatii selityksen? Vaarini Lauri Vihinen oli kotoisin juuri Toivakasta, Vihijärven tila (eräässä kuvassa) on yhä metsäpalstamme naapurina. Opintielle tai pois tilalta lähteneet ovat Vihisiä, Lauri opiskeli metsänhoitajaksi ja toimi VAPOn piirimetsänhoitajana sijoituspaikkana Lappeenranta. Vaari peri ja huonoina aikoina osteli tilan ympäriltä torppareilta metsiä ja Noromäen tilan, joka meni siirtolaisasutukseen. Yli 200 hehtaaria metsämaata jakautui sitten hänen lapsilleen Annalle (äitini), Simolle, Eevalle ja Matille, ja pirstoutumisen lopettamiseksi äitini sitten antoi ennakkoperintönä Anteron ja minun yhteisksi metsätilaksi. Ja jatkajia ei ole - toivon, että tila nyt palautuu oikeaan alkutuotantoon eikä tällaisen kaupunkilaisen virkamiehen leikkipaikaksi.
Kiitos, Lauri-vaari.
