Vihdoinkin lunta!
Ihanaa, valkoista, pehmeää pakkaslunta oli satanut valaisemaan joulukuista pimeyttä.
Oli pakko pistää nenä ulos jo ennen aamiaista, siis jopa ennen kahvia.
Jo oli kissa juossut pihalla. Aina sekin samasta kohdata tulee naapurin pihalta, luuhaa samat nurkat, menee portaiden ali, aitan viertä. Lintulautaa on myös kytättävä, nam. Johan siinä nytkin puikahtelee tinttejä tasaiseen tahtiin, aamupimeässä.
Isompia lintuja on mennyt pitkin askelin, tutkinut. Myös kaverieni ”Teputtajien” jäljet ovat pihassa, on pyöritty lintulaudan alla, ympyrää on laajennettu, eihän sitä tiedä, vaikka evästä olisi toisessa kohdassa tänään?
Teputtajat ovat opportunistinen pulupari, joka ei paukukaan karkuun, kun Markku pihassa puuhastelee. Toinen on helppo tunnistaa, siivissä on kivasti valkeaa ja otsassa on vaalea läiskä, toinen on - niin, pulunharmaa. Kun ei pölähdä aina karkuun, saa evästä. Nämä kaksi syövät rauhassa aivan vieressä, kengän päältä, hyvänä päivänä jopa kädestä ja muu parvi, ne tavikset, höntimmät, katsovat kateellisina antennilta. Mitäs eivät tule alas, syömään, ei Markku ole pienelle paha. Kysyköön vaikka Kurrelta, joka myös käy säännöllisesti evästä hakemassa minusta riippumatta.
Lintulaudalle pulu ei oikein mahdu, eikä ruoka oikeastaan ole puluille tai variksille, naakoille, harakoillekaan tarkoitettu. Mutta varsinkin harakka osaa pelin, laskutelineet edellä päin lintulautaa, lauta kiikkumaan ja kas, joku parvesta saa varissutta herkkua lintulaudan alla. Ja kun Teputtaja kerran on kaveri, jopa niin, että kun kesällä istuin pihakeinussa, he tulivat keinun orsille seurustelemaan, annan heille kourallisen päivässä lintulaudan alle maahan. Ei, siihen siemenet ja pähkinät eivät jää, jos maahan ruokkii, on oltava varma, että syöjät ovat heti paikalla, tai tulee kutsumattomia vieraitakin.
Ja eikö vain tuossa olekin aivan vääriä jälkiä! Lintulaudan alle on tullut ruokavieras, joka ei ole tervetullut. Rotan jäljet tulevat aitan alta, seuraan niitä edelleen kompostorin taitse kadulle.
Tämän aamun jälkeen useamman kerran näkyy rotan jälkiä, vieras on oppinut tähän ruokapöytään. Ja pari kertaa näemmekin rosmon, mutta aina se ehtii aitan alle karkuun. Tuosta on päästävä!
Ilmakivääri olisi kätevä, mutta laiton tapa. Sitä paitsi en ajatellut viettää öitä kyttäämässä, valvoa rotan takia. Myrkky ei käy, kissakin voisi saada annoksen. Orava tuskin myrkkyyn koskisi, jos sen laittaa aitan alle, orava kun ei koloja piilokseen etsi. Mutta tintit? Siis loukku?
Mistä loukkuja saa?
Marketissa tiesin osaston, jossa oli puutarhatavaraa, muurahaismyrkkyjä, hyttysmyrkkyjä. Ja kas vain, olihan siellä hiirenloukkujakin, mutta kovin olivat he pieniä ja hentoja ”kissakokoiselle” rotalle.
Kahtakin merkkiä myrkkyä melkein houkutti ostamaan. Otin Ratax-paketin jopa käteen lukeakseni selosteen. Hyvä kun otin, paketin takana oli kuin olikin kokoelman helmi, oikein jysky rotanloukku, ihan irrallaan, ilman hintalappuja tai pakkausta, mistä tietenkin kassalla meni aikaa koodeja ja hintaa selviessä.
Nyt oli loukku. Oli myös tutkittava, kuinka loukku viritetään, pakkausta ja ohjeita ei ollut. Aikani pähkäilin ja tutkin ja sainkin loukun vireeseen. Toimisiko se - pitää kokeilla. Jousi oli niin jäykkä, että iskuvoima olisi hirmuinen, lisäksi reuna oli hammastettu niin, että kitumaan ei rotta jäisi. Ja niin
urhea metsästäjämme loukkua oikeasti kunnioittaen varovasti painoi lyijykynän tylsällä päällä syöttialustaa. Rämps! Loukku oli samassa puoli metriä eri paikassa, kynä oli poikki ja toinen pää lentänyt seinään. Oli siinä voimaa, kyllä se toimii!
Ja ihan varmasti tätä ei lasten saataville jätetä, voima riittä varmasti sormen katkaisuun.
Mitä syötiksi? Pähkinöitä tai auringonkukan siemeniä en voi laittaa, sillä niitä saattaisi haluta jokin muukin kuin rotta. Onneksi oli todella voimakasaromista, kovaa juustoa: rotta on tunnetusti ovela, eikä koske kenties viikkoihin syöttiin, juusto kestäisi "hyvänä" kauankin kylmässä. Siis juustoa syöttialustan kynteen kiinni, loukku va-ro-vas-ti vireeseen ja pihalle.
Mihin loukku? Lintulaudan alla saisin varmasti saalista, mutta en rottaa. Aitan, viime keväänä rakennetun vajan alle? Mutta on juuri niin matala rako, että piti oikein arvella, mahtuuko loukku laukeamaan, sanka kun vaatii ylöspäin yli 10 cm tilaa laueta Ja taas piti laukaista vehje, tikulla tällä kertaa, ja mitata tarvittava tila, virittää loukku uudestaan ja asetella vajan alle, mahtuu noin kahden millin varalla.
Pari päivää meni, ei mitään. Mutta eräänä päivänä loukku oli lauennut. Ei verta, ei jälkiä, syötti yhä koskematta. Oliko rotta, Rotta ollut ovela ja selvinnyt, oliko se saanut kuonolleen?
Nakki vireeseen ja odotus jatkui. Meni joulu, meni uusi vuosi. Juusto alkoi olla jo aika mielenkiintoisen värinen. Joka päivä ei edes muistanut vajan alle kurkistaa. Mutta eilen taas muistin, 12. tammikuuta, ja kas, loukku häämötti kaukana käden ulottumattomissa, niin kaukana, että ei nähnyt edes, oliko siinä saalista. Syötti oli irrallaan vajan edessä. Olin hiihtämästä tulossa, oli suksisauva kädessä valmiina ja niin vedin loukun pois rakennuksen alta. Mukana seurasi jäykkänä poikana todella komea, kiiltäväkarvainen, pulska rotta.
En todellakaan voi sanoa rottaa iljettäväksi, se on kaunis eläin. Eikä todellakaan ole rotan syy vaan ansio, että se osaa hyödyntää ihmisen tarjoamat mahdollisuudet, se on vielä parempi opportunisti kuin Teputtajapulu. Kulttuurieläin jos mikä! Muta kun rottapari saattaa saada jopa 40 poikasta saman vuoden aikana ja kun asenteissani on mustaa surmaa myöten kaikkea mukana, rotta sai mennä.
Uljas trapperimme ryntäsi sisälle kehumaan, ja eikös vaimokultakin tullut ihailemaan saalista. Asianmukaisesti saalis valokuvattiin.
Ja sitten seurasivat kunniattomat hautajaiset, kompostori kutsui...
Ihanaa, valkoista, pehmeää pakkaslunta oli satanut valaisemaan joulukuista pimeyttä.
Oli pakko pistää nenä ulos jo ennen aamiaista, siis jopa ennen kahvia.
Jo oli kissa juossut pihalla. Aina sekin samasta kohdata tulee naapurin pihalta, luuhaa samat nurkat, menee portaiden ali, aitan viertä. Lintulautaa on myös kytättävä, nam. Johan siinä nytkin puikahtelee tinttejä tasaiseen tahtiin, aamupimeässä.
Isompia lintuja on mennyt pitkin askelin, tutkinut. Myös kaverieni ”Teputtajien” jäljet ovat pihassa, on pyöritty lintulaudan alla, ympyrää on laajennettu, eihän sitä tiedä, vaikka evästä olisi toisessa kohdassa tänään?
Teputtajat ovat opportunistinen pulupari, joka ei paukukaan karkuun, kun Markku pihassa puuhastelee. Toinen on helppo tunnistaa, siivissä on kivasti valkeaa ja otsassa on vaalea läiskä, toinen on - niin, pulunharmaa. Kun ei pölähdä aina karkuun, saa evästä. Nämä kaksi syövät rauhassa aivan vieressä, kengän päältä, hyvänä päivänä jopa kädestä ja muu parvi, ne tavikset, höntimmät, katsovat kateellisina antennilta. Mitäs eivät tule alas, syömään, ei Markku ole pienelle paha. Kysyköön vaikka Kurrelta, joka myös käy säännöllisesti evästä hakemassa minusta riippumatta.
Lintulaudalle pulu ei oikein mahdu, eikä ruoka oikeastaan ole puluille tai variksille, naakoille, harakoillekaan tarkoitettu. Mutta varsinkin harakka osaa pelin, laskutelineet edellä päin lintulautaa, lauta kiikkumaan ja kas, joku parvesta saa varissutta herkkua lintulaudan alla. Ja kun Teputtaja kerran on kaveri, jopa niin, että kun kesällä istuin pihakeinussa, he tulivat keinun orsille seurustelemaan, annan heille kourallisen päivässä lintulaudan alle maahan. Ei, siihen siemenet ja pähkinät eivät jää, jos maahan ruokkii, on oltava varma, että syöjät ovat heti paikalla, tai tulee kutsumattomia vieraitakin.
Ja eikö vain tuossa olekin aivan vääriä jälkiä! Lintulaudan alle on tullut ruokavieras, joka ei ole tervetullut. Rotan jäljet tulevat aitan alta, seuraan niitä edelleen kompostorin taitse kadulle.
Tämän aamun jälkeen useamman kerran näkyy rotan jälkiä, vieras on oppinut tähän ruokapöytään. Ja pari kertaa näemmekin rosmon, mutta aina se ehtii aitan alle karkuun. Tuosta on päästävä!
Ilmakivääri olisi kätevä, mutta laiton tapa. Sitä paitsi en ajatellut viettää öitä kyttäämässä, valvoa rotan takia. Myrkky ei käy, kissakin voisi saada annoksen. Orava tuskin myrkkyyn koskisi, jos sen laittaa aitan alle, orava kun ei koloja piilokseen etsi. Mutta tintit? Siis loukku?
Mistä loukkuja saa?
Marketissa tiesin osaston, jossa oli puutarhatavaraa, muurahaismyrkkyjä, hyttysmyrkkyjä. Ja kas vain, olihan siellä hiirenloukkujakin, mutta kovin olivat he pieniä ja hentoja ”kissakokoiselle” rotalle.
Kahtakin merkkiä myrkkyä melkein houkutti ostamaan. Otin Ratax-paketin jopa käteen lukeakseni selosteen. Hyvä kun otin, paketin takana oli kuin olikin kokoelman helmi, oikein jysky rotanloukku, ihan irrallaan, ilman hintalappuja tai pakkausta, mistä tietenkin kassalla meni aikaa koodeja ja hintaa selviessä.
Nyt oli loukku. Oli myös tutkittava, kuinka loukku viritetään, pakkausta ja ohjeita ei ollut. Aikani pähkäilin ja tutkin ja sainkin loukun vireeseen. Toimisiko se - pitää kokeilla. Jousi oli niin jäykkä, että iskuvoima olisi hirmuinen, lisäksi reuna oli hammastettu niin, että kitumaan ei rotta jäisi. Ja niin
urhea metsästäjämme loukkua oikeasti kunnioittaen varovasti painoi lyijykynän tylsällä päällä syöttialustaa. Rämps! Loukku oli samassa puoli metriä eri paikassa, kynä oli poikki ja toinen pää lentänyt seinään. Oli siinä voimaa, kyllä se toimii!
Ja ihan varmasti tätä ei lasten saataville jätetä, voima riittä varmasti sormen katkaisuun.
Mitä syötiksi? Pähkinöitä tai auringonkukan siemeniä en voi laittaa, sillä niitä saattaisi haluta jokin muukin kuin rotta. Onneksi oli todella voimakasaromista, kovaa juustoa: rotta on tunnetusti ovela, eikä koske kenties viikkoihin syöttiin, juusto kestäisi "hyvänä" kauankin kylmässä. Siis juustoa syöttialustan kynteen kiinni, loukku va-ro-vas-ti vireeseen ja pihalle.
Mihin loukku? Lintulaudan alla saisin varmasti saalista, mutta en rottaa. Aitan, viime keväänä rakennetun vajan alle? Mutta on juuri niin matala rako, että piti oikein arvella, mahtuuko loukku laukeamaan, sanka kun vaatii ylöspäin yli 10 cm tilaa laueta Ja taas piti laukaista vehje, tikulla tällä kertaa, ja mitata tarvittava tila, virittää loukku uudestaan ja asetella vajan alle, mahtuu noin kahden millin varalla.
Pari päivää meni, ei mitään. Mutta eräänä päivänä loukku oli lauennut. Ei verta, ei jälkiä, syötti yhä koskematta. Oliko rotta, Rotta ollut ovela ja selvinnyt, oliko se saanut kuonolleen?
Nakki vireeseen ja odotus jatkui. Meni joulu, meni uusi vuosi. Juusto alkoi olla jo aika mielenkiintoisen värinen. Joka päivä ei edes muistanut vajan alle kurkistaa. Mutta eilen taas muistin, 12. tammikuuta, ja kas, loukku häämötti kaukana käden ulottumattomissa, niin kaukana, että ei nähnyt edes, oliko siinä saalista. Syötti oli irrallaan vajan edessä. Olin hiihtämästä tulossa, oli suksisauva kädessä valmiina ja niin vedin loukun pois rakennuksen alta. Mukana seurasi jäykkänä poikana todella komea, kiiltäväkarvainen, pulska rotta.
En todellakaan voi sanoa rottaa iljettäväksi, se on kaunis eläin. Eikä todellakaan ole rotan syy vaan ansio, että se osaa hyödyntää ihmisen tarjoamat mahdollisuudet, se on vielä parempi opportunisti kuin Teputtajapulu. Kulttuurieläin jos mikä! Muta kun rottapari saattaa saada jopa 40 poikasta saman vuoden aikana ja kun asenteissani on mustaa surmaa myöten kaikkea mukana, rotta sai mennä.
Uljas trapperimme ryntäsi sisälle kehumaan, ja eikös vaimokultakin tullut ihailemaan saalista. Asianmukaisesti saalis valokuvattiin.
Ja sitten seurasivat kunniattomat hautajaiset, kompostori kutsui...
