Sodan jumalalle pyhitetty

- Matit ja Mikot on miehii, Jussii kasvaa kankaalla! sanoi Maijan kummisetä, kun huomasi pienen pojan muka jäävän vähemmälle huomiolle toisen lapsen kummien tullessa kylään.  Tehosi.  Liekö hänelle itselleen sanottu samoin, Matille?

Matti, Matteus, Mattias.  Kukaan ei nimeä antaessaan raamatullista taustaa ajattele?  Varmaan keskiaikainen pappi ajatteli, kun korvasi hienoja suomalaisia nimiä Raamatun nimillä.  Mutta nimet suomalaistettiin helpoiksi sanoa.
Näitähän meilläkin sitten riittää. Maria-johdannaiset taitavat yhä olla maailman yleisimpiä etunimiä, eikä Jeesuksen mummi, Anna, nykyään kovin harvinaista nimeä kantanut.  Kyllähän niitä vanhoja suomalaisiakin silti yhä on, vaikkapa Panu tai Ahti.

Meillä veljessarjassa Pekka Juhani on tietysti Pietari Johannes,  Antero on veljensä Andreas, Matti on Matteus, itse olen Markus.  Sitten tulee kummallinen poikkeus, kuninkaan nimi Erik eli Erkki, pyhimys toki.  Sarjaan sopivasti hänestä tehtiin (isä, vääräleuka, teki) Luukas: luukasa, kun hän kasvoi nopeasti ja oli honkkelo ja romuluinen, muka.  Risto Sakari on pyhä Kristoforos Sakarias, mutta Olli Veikko, hän saa tyytyä olemaan pyhä Olavi.  Ja Tiina Sisko Kaarina: Tiina voisi olla väännös esimerkiksi Justiinasta (suvussa on ollut Justiina-Musteri, kuvakin on Nuottarannan seinällä ja täti on tosi tomera) tai sitten isän suvun puolen Kristiinasta.  Toivottavasti ei kuitenkaan Jaakobin tyttärestä Diinasta, jolle kaupungin pojat tekivät tai yrittivät tehdä sitä, mitä kuuluu ohjelmaan tytöt ja pojat ja tykkääminen, ja veljet tappoivat ja möivät orjiksi kaupungillisen porukkaa (siis Raamattuhan on kaikin osin pyhä kirja?)  Kaarina sentään on esimerkiksi pyhä Katariina tai Kaisa-keisari.

Erik-Erkki ja Olav.  Onhan paljonkin germaanista ja skandinaavista.  Miehet ovat usein sotaisia, esimerkisi nimessä on lopussa - helm, kypärä tai alussa Tor.  Ernesti taas on hyvin miehekäs, läpi näkyy saksan sana ernst, vakaa, vakava, sanoisinpa jopa jäyhä.  Onhan suomalaisilla omakin, mielestäni aivan kamala nimi, Taisto.  Montakohan Kaarle- tai Kalle-nimeä Kaarle XII sai aikaan: mokoma  muka sankarikuningas, joka oikeastaan jätti valtakunnan hoitamatta ja peuhasi raunioiksi sotimisellaan koko Ruotsin suurvalta-aseman.  Hallitsijat ja heidän puolisonsa antoivat usein nimen aluksi aatelille ja papin perheelle, mutta myöhemmin rahvaallekin, enkä oikein vieläkään osaa ymmärtää, kuinka vaikka savolaiseen "aatelisnimeen" voi ympätä hienousnimiä.
Jos nyt kirjoitan mallin, toivon syvästi, ettei sen nimistä ole...  Vaikkapa Charlotta Loviisa Elisabet Mähönen.  No, Lottahan hän!

Oma nimeni Markku?  Markus, Marsille pyhitetty, Marsin oma.  Sotaisahan minä!  Vai olisikohan apostoli.  Ei kumpikaan, ihan Markku vain, jo vanha ja yhä käyttökelpoinen suomalainen nimi.  Tosisuomalainen: ulkomaanelävät vääntävät sen Marco-muotoon tai ainakin jättävät sen toisen K:n pois, eivätkä osaa sanoa mitenkään oikein.  Ihme, että Markus-apostoli ei ottanut käyttöön kristillistä nimeä, mallina vaikka Leevi/Matteus.  Hyvinhän tuo Markus-nimi korostaa uskon kuuluvan kaikille, ei vain juutalaisille.

Luonto antaa nimiä.  Maailman suosituimpia jopa, esimerkiksi Lauran eli Daphnen, laakeripuun lehvän.  Onhan vaarillakin kaksi pienpetoa, Leo-leijona ja Otso-karhu.
Luontonimissä saapi harkita!  Esimerkiksi, onko kiva ihan ikivanhana olla vaikkapa Tytti - on, jos nimi asettuu ja istuu jo aikanaan.  Jos käy oikein pohtimaan, ei ystäväni Vesakaan voi ikuisesti olla se nuori, uusi verso, kohta on itsekin patriarkkaiässä.
Luonnonnimet ovat usein kauniita - vanhempien toiveita?  Tai korostavat toivottua ominaisuutta: ehkä et kuitenkaan antaisi tytölle nykyisin nimeksi esimerkiksi Siviä?
Yksi kauneimmista nimistä on mielestäni Ritva, Eino  Leinon koivun ritva, riemun ritva.

Ihan pienellä muutoksella luontonimestä tulee usein uudenaikanen ja raikas.  Kaisla on jo kaunis nimi, mutta kun siitä tehdään Kaisli.  Minulla tähän tyttöön liittyy vielä oikein mukava mielikuva tätä nimeä kunnialla kantaneesta tytöstä.  Niin, nimet leimaantuvat.  Työssäni olen joutunut kohtaamaan noin 400 oppilasta ihan "ominani", ja moni nimi sitoutuu niin johonkin ominaisuuteen tai vanhempiin, että sitä ei ainakaan esimerkiksi omille lapsille olisi halunnut antaa.

Onko nimeä, joka olisi kelvannut kantajalleen aina? Manka, Make, jopa Magnus (suurensuuri!) - nyt nuo väännökset lähinnä inhottavat.  Vaikka nimi olisi kuinka lyhyt, siitä täytyy porukassa syntyä väännös tai ainakin hellyttelymuoto.  Onko lyhyempää kuin Esa  (Esaias, Jesaja tai Primus, esikoinen) - siitäkin saa vaikka Esukki-nimen.  Nimesi on kuitenkin se, joka oli kauneinta tai parasta, mitä vanhempasi sinulle halusivat antaa, ei taakka.

Ei nimi miestä pahenna, jollei mies nimeä.  Tai nainen.  Meille suomalaisille on syntynyt hieno tapa käyttää etunimeä kuin titteliä, korostetusti sanottuna.
Ei meidän tarvitse toistaa: - Bond.  James Bond.

Paistettu lintu ei suuhun lennä

Silittämättä siisti.  Minullakin kaksi paitaa, joista toinen on harmikseni ihan loppuun ajettu.
Toinen on vielä aivan kunnossa, joskin ikivanha sekin.
Miehen keksintö: ei naisen töitä ole miehen mielestä tarvis vähentää, mutta joku tekstiili-insinööri on jostakin syystä joutunut itse silittämään vaatteitaan?  Ilmeisesti insinööri on muitakin kodinkoneita joutunut käyttämään, sillä esimerkiksi ergonomia ja mukavuus on huimasti lisääntynyt.

Kauluspaita mieluummin, kotonakin.  T-paita on harvoin päällä, useimmiten aluspaitana tai sitten silloin, kun oikea paita on kuin takkina kotiasuna.  Totta kai se T-paitakin silitetään!
Siis paidan silitystä piisaa, eihän enää vaatteita vaihdeta lauantaisin saunan jälkeen vaan joka päivä.
Kuka siis silittää?

Tänään silittelin aamulla muutaman paidan.  Kyllä, itse olen paitani silittänyt ennenkin, itse asiassa jo ennen kuin Ritvan kanssa yhteen muutimme.
Mikäpäs siinä.  Koulutettukin olen, erään tyttöystävän äiti näytti, miten hänen mielestään on se ainoa oikea tapa, eikä tuo kummoinen konsti ollut.  Näytti tuo myöskin housujen prässäämisen.

Kaikilla naisilla on se ainoa oikea tapa, miehistä en niinkään tiedä.  On neuvojia piisannut - enpä ole piitannut.  Ensin olkapäät, hihat, kaulus, lopuksi torso. Kaulus joidenkin mielestä ekaksi - sanoisin, että riippuu paidasta.

Olen siis alkanut ihmetellä, miten moni mies ei itse huolla vaatteitaan.  Mutta se, että ei osaa - välitä oppia - ei kenties olekaan uusavuttomuutta vaan opittu tapa pinnata.  Aivan sama koskee ruoanlaittoa, siivousta, pyykkiä, tiskiä, kaikkea kotityötä.

Entä jos mies tekee tuota kaikkea?  Jaetaanko muutkin kotityöt sitten oikeasti?
Maankääntäminen, halonhakkuu, lumityöt?  Autonpesu, nurmikonleikkuu, haravointi, pikku remontit?  Jos ei ole enää vain naisten töitä, on kuitenkin vain miesten töitä?

Se tekee, joka osaa.  Huono vihje, jokainen voi oppia.  Ihan turha pilata vaatteita pesukoneella tai tiskata astioita rikki, toisella kerralla osaa. Jos yrittää - jos saa yrittää!

Se tekee, kellä on aikaa.  Huono vihje tämäkin, sillä kaikki me olemme loistavia keksimään korviketoimintoja, näennäisesti tärkeää samanaikaistekemistä.  Ja minun tekemiseni on aina tärkeämpää kuin sinun, aina voin pyytää tekemään.  Mutta pahus vie, eläkeläisen kiireet eivät ihan riitä tekosyyksi, pienten lasten äidin kiireet kyllä usein, oikeasti.  Huonosta omastatunnostako meidän täytyy jotakin tekemään pyytäessämme aina sanoa, mitä itse teemme samaan aikaan?
Usein tekemisen pakko ja oppiminen lähtee oikeasti siitä, että on saatava nopeasti jotakin, vaikka housut lyhennettyä tai puhdas, valkoinen paita.  Siis huokailen ja odotan, että vaimo tulee töistä - ja tarve meni jo keskipäivällä. No en.

Aika unelma olisi tila, jossa jotakin tehdään siksi, että toiselle tulee hyvä mieli.  Kuka sitä tahallaan pahaa mieltä aiheuttaisikaan?  Siinäkin on kääntöpuoli: se toinen ei välttämättä edes huomaa, että olet saanut aikaan jotakin erityistä.
Oman hyvän mielen tavoittelu toimii varmasti.
Mistä tiedät, mitä sinun odotetaan tekevän? Tietää sen.  Usein jättää aivan selvät vihjeet kyllä huomaamatta.  Esimerkiksi oven suuhun kannettu roskakori on selvä viesti tarpeesta viedä roskat sekajätteeseen, mutta onko minun sen hetkinen tekemiseni vähemmän arvokasta kuin kenkien etsiminen ja kadun laidassa juokseminen juuri nyt?  Tai sinun tekemisesi.

Jos saisi kotitöitä valita, kai ne lumityöt ottaisi, sitten tiskin.  Mikä imuroinnissa ja muutenkin siivoamisessa on niin vaikeaa - varmaan ne hirmuiset esityöt, kaikenlaisten kasojen siirtely edestä pois.  Itse asiasssa esimerkiksi sohvatyynyjen laittaminen paikoilleen ja vilttien viikkaaminen on jo puolet olohuoneen siivouksesta ja hämää asiaan vihkiytymättömiä; sentään en heitä Toluun kasteltua villasukkaa sohvan taa narraamaan puhdistusaineen käytöstä

Työ on tehtävä.  Ei siinä muuta.  Ennemmin tai myöhemmin.  Minua ei "myöhemmin" juuri kiusaa, kesken työn saatan iloisesti tehdä vaikka mitä, esimerkiksi soitella tai käydä koneella.  Ja voinhan tehdä huomennakin. Koti on kuin koulu: sielläkin siirryttiin normaaleihin työaikoihin siivouksessa, mikä tarkoittaa, että luokka tai muutkin tilat siivotaan silloin kun niissä ei ole oppilaita.  Ns. siisti luokka ei siis olekaan aina aamulla vastassa vaan johonkin aikaan päivästä.  Onko kodin oltava siisti juuri perjantai-iltapäivänä?  Maltan kyllä odottaa.

Millaisen viestin annat kumppanillesi, jos aina odotat hänen tekevän kaiken?  Kun oikein olet pinttynyt odottamaan valmista, et joka kerran edes tee tietoista tasa-arvon vastaista valintaa, olet jo paatunut.  Miten kukaan voi tuommoisen mallin hyväksyä - tunnen joitakin.  Mielestäni myös kaiken tekeminen itse on huono viesti, useinhan se tarkoittanee: - Olen vain nainen, Herrani ja Valtiaani.
Kovasti kiitollinen olen pitkistä kesälomista.  Nälkäänhän sitä olisi kuollut, repaleissa kulkenut ja lapset aina likaisissa, jos ei olisi vähitellen opetellut monenmoista, kun vaimo puursi tarhalla.

Vielä enemmän on tasa-arvokysymys kuitenkin se toisen työn arvostaminen.  Ajatelkaa vaikkapa myötäjäisiä: naisen työpanos niin kotona kuin talon töissäkin oli muka niin vähäarvoista, että sulhaselle piti maksaa, jotta hän veisi naisen syömästä taloa köyhäksi.
Arvostamista voi osoittaa monin tavoin.  Hyvä sana silloin tällöin, kiitosta ruoasta, huomaamalla.  Välittämistä tai toisen arvostamista on myös sovitun aikataulun pitäminen.
Itsestään selvää palvelua ei ole.  Jokainen tahtoo - tahtoisi - palkkansa.  Taivasosuutta ei pitäisi joutua odottamaan.

Kolme miestä aamussa

- Mene hakemaan sukat jalkaan!  Viisivuotias taapertaa keittiöön.  Lattia on kylmä, ulkona on 15 astetta pakkasta ja eteisen lämpöpumppu tuntuu täällä vetona lattialla.  Vaari osaa, asuu kotiaan, aina aamulla panee villasukat jalkaan ensimmäisenä.  No, vaari napsauttaa sähköpatterin päälle ikkunan alla ja lähtee virittelemään takkatulta.  Sukkia ei haeta.

Pikkumies käy vessassa.  -  Muistitko pestä kädet?  - Ai nii.  Tulee kohta takaisin, jo alkaa piupiupiu-sarjatuli ja muunkinlainen ampuminen.
- Hiljaa, Mummo nukkuu!
Vaarilla on vähän kiire kalustaa aamiaispaikka tulen ääreen ja vääntää voileipää. Korkea jakkara pöydäksi, pieni istuimeksi.  Jo hipsuttaa se vielä pienempi paikalle, on vielä vasta käynnistymässä.
Mutta tuli takassa!  Vaatii itselleen toisen jakkaran tulen ääreen ja unohtaa pahan tuulensa, unohtaa jopa oman legoautorakettiängriböördilentolaitteensa pieneksi toviksi, vaikka isompi omallaan leikkii yhteisellä jakkarapöydällä.  Otso on loistava tulentuijottajasuomalainen.

Leipiä syntyy kaksi siinä kuin yksikin.  Paahdin rapsahtaa ja Vaari saa voin sulamaan leiville, juustot ja kurkut päälle, leivät lautaselle ja yhteinen lautasen jakkarapöydälle.
-  Maito on keittiön pöydällä.  Takkahuoneen matolle sitä ei saa tuoda!
Pienempi, täysin virkeänä, pamputtaa juomaan heti maitonsa, vasta sitten siirtyy leipätyöhönsä eli syömään sormin juuston ja kurkun, nuolemaan voin leivältä ja vasta sitten leipää nakertamaan.
Isommalle tänään maistuu. 

Vaikka jakkaralla ei paljon tilaa lautaselta jääkään, aina on tilaa hyvisten legorakennelmien ampua piupiupiupiu ja tuuschtuuusch.  Jo hakee pienempikin sohvalta omansa, ja kun kaksi oikeuden puolustajaa tulittaa, ei auta Vaarin hiljaisuuspyyntö: ovi rapsahtaa auki, ja Vanhempi Rouva siirtyy yläkertaan jatkamaan kauneusuniaan.  Eikä syyttä, kellohan on hädin tuskin kuuttakaan.
Ilman aseitakin toki kahdesta miehestä ääntä tulisi riittävästi.

Vaari yrittää pitää miehet takkahuoneessa.  Mutta kun laitteet on lentäviksi rakettu, ne kyllä lentävät, piupiu, keittiö ja takkahuone ovat yhteensäkin varsin rajallinen tila.
No, välillä luetaan vähän Tatua ja Patua, mutta vaikka kumpikin mies on lukumiehiä, lentolaitteet pysyvät käsissä ja aina välillä pitää oikeutta puolustaa.

- Vaari, pelaa minun kanssa!  No, Corner on alakerrassa.  Pari kertaa se jaksaa kiinnostaa.  Otso pelaa ihan omalla koordinaatistollaan, osoittimet näyttävät vähän mitä sattuu, mutta mies valitsee aina mieleisensä värin.  Tarkkaan ottaen Otso lukee ihan oikein toista nuolta, mutta toisesta ei ole väliä.  Mutta isompaa se ei tällä kertaa haittaa!  Tärkeämpää on katsoa, paljonko pisteitä saa, ja laskea yhteen.  Kymmenylitys sujuu viisivuotiaalta helposti!
-  Minä haen taksipelin!

Vaari raivaa tilaa keittiön pöydälle.  Pelilauta levitetään.  Vaari saa viisi satasta - Leo tietää, että se on yhtä paljon kuin viisisatanen, jonka hän ottaa ja antaa toisen Otsolle.  Kyytilappu otetaan.  Kahdella nopalla heitetään ja viisivuotias laskee helposti yhteen silmäluvut.  Otso heittää noppia, Vaari sanoo luvut ja sitten Otso laskee aina laajoin harppauksin matkan seuraavaan tai vaikka samaankin piipaa-asemaan tai junanradalle.  Otson rahakasa kasvaa, on tuhansia.  Mutta Otso pelaa ihan omaa peliä, ei haittaa, Leo pelaa Vaarin kanssa.

Laatikko rojahtaa lattialle.  Siinä ovat rahat, kyytikortit, sattumakortit, yllätyskortit, ja Leo joutuu aina kiipeämään penkiltä, kun niitä tarvitaan.  - Nosta laatikko takaisin pöydälle!  -  Ei kun mie haen!
ja kohta seuraakin väistämätön kysymys: - Miksi aina minä joudun hakemaan kortin?
Miten ollakaan, ihan oikein pelaten Leo aina saa arpavoittoja ja löytää rahaa taksia siivotessa, Vaari taas ostaa polttoainetta ja renkaita ja saa "jullikoita", maksamattomia asiakkaita, ja kun rahat lopulta lasketaan, Vaarilla on vain 550 ja Leolla 1100.  Mutta Otsolla on monta tuhatta.  Ei se mitään , Otso sanoo, että Otso voitti, Oo-o voitti , Vaari voitti.

Jo hipsii Äitikin paikalle.  On paljon asioita Äidille.  Ja piupiupiu alkaa taas, nyt puolustettava alue on jo portaiden alapäähän asti.  Vaari saa tilaa pukeutua ja käydä laittamassa auton lämpiämään.
Mummo on siirtynyt yläkerran perimmäiseen nurkkaan nukkumaan.

Keitellään aamukahvit.  Yritän lukea lehteä ja vähän syödä jotakin, mutta vähän väliä käy isompi pyytämässä mukaan leikkiin, lukemaan tai pelaamaan. Myös Äitiä: - Ole kiiiiltti!
Pojat osaavat oikein hyvin leikkiä keskenäänkin, mutta kun siinä on aikuisia.
Toisaalta, näitä hetkiä on Vaareilla harvassa, ja kohta olemmekin taas lukemassa.

Eräänä aamuna television lastenohjelmat ja Äiti laskivat Vaarin ladullekin.  Tunti omaa aikaa, omaa nautiskelua,  ja taas pojat saivat lisäarvoa.  Siihen paljoon.

Vaarius jatkuu ulkona...