Silittämättä siisti. Minullakin kaksi paitaa, joista toinen on harmikseni ihan loppuun ajettu.
Toinen on vielä aivan kunnossa, joskin ikivanha sekin.
Miehen keksintö: ei naisen töitä ole miehen mielestä tarvis vähentää, mutta joku tekstiili-insinööri on jostakin syystä joutunut itse silittämään vaatteitaan? Ilmeisesti insinööri on muitakin kodinkoneita joutunut käyttämään, sillä esimerkiksi ergonomia ja mukavuus on huimasti lisääntynyt.
Kauluspaita mieluummin, kotonakin. T-paita on harvoin päällä, useimmiten aluspaitana tai sitten silloin, kun oikea paita on kuin takkina kotiasuna. Totta kai se T-paitakin silitetään!
Siis paidan silitystä piisaa, eihän enää vaatteita vaihdeta lauantaisin saunan jälkeen vaan joka päivä.
Kuka siis silittää?
Tänään silittelin aamulla muutaman paidan. Kyllä, itse olen paitani silittänyt ennenkin, itse asiassa jo ennen kuin Ritvan kanssa yhteen muutimme.
Mikäpäs siinä. Koulutettukin olen, erään tyttöystävän äiti näytti, miten hänen mielestään on se ainoa oikea tapa, eikä tuo kummoinen konsti ollut. Näytti tuo myöskin housujen prässäämisen.
Kaikilla naisilla on se ainoa oikea tapa, miehistä en niinkään tiedä. On neuvojia piisannut - enpä ole piitannut. Ensin olkapäät, hihat, kaulus, lopuksi torso. Kaulus joidenkin mielestä ekaksi - sanoisin, että riippuu paidasta.
Olen siis alkanut ihmetellä, miten moni mies ei itse huolla vaatteitaan. Mutta se, että ei osaa - välitä oppia - ei kenties olekaan uusavuttomuutta vaan opittu tapa pinnata. Aivan sama koskee ruoanlaittoa, siivousta, pyykkiä, tiskiä, kaikkea kotityötä.
Entä jos mies tekee tuota kaikkea? Jaetaanko muutkin kotityöt sitten oikeasti?
Maankääntäminen, halonhakkuu, lumityöt? Autonpesu, nurmikonleikkuu, haravointi, pikku remontit? Jos ei ole enää vain naisten töitä, on kuitenkin vain miesten töitä?
Se tekee, joka osaa. Huono vihje, jokainen voi oppia. Ihan turha pilata vaatteita pesukoneella tai tiskata astioita rikki, toisella kerralla osaa. Jos yrittää - jos saa yrittää!
Se tekee, kellä on aikaa. Huono vihje tämäkin, sillä kaikki me olemme loistavia keksimään korviketoimintoja, näennäisesti tärkeää samanaikaistekemistä. Ja minun tekemiseni on aina tärkeämpää kuin sinun, aina voin pyytää tekemään. Mutta pahus vie, eläkeläisen kiireet eivät ihan riitä tekosyyksi, pienten lasten äidin kiireet kyllä usein, oikeasti. Huonosta omastatunnostako meidän täytyy jotakin tekemään pyytäessämme aina sanoa, mitä itse teemme samaan aikaan?
Usein tekemisen pakko ja oppiminen lähtee oikeasti siitä, että on saatava nopeasti jotakin, vaikka housut lyhennettyä tai puhdas, valkoinen paita. Siis huokailen ja odotan, että vaimo tulee töistä - ja tarve meni jo keskipäivällä. No en.
Aika unelma olisi tila, jossa jotakin tehdään siksi, että toiselle tulee hyvä mieli. Kuka sitä tahallaan pahaa mieltä aiheuttaisikaan? Siinäkin on kääntöpuoli: se toinen ei välttämättä edes huomaa, että olet saanut aikaan jotakin erityistä.
Oman hyvän mielen tavoittelu toimii varmasti.
Mistä tiedät, mitä sinun odotetaan tekevän? Tietää sen. Usein jättää aivan selvät vihjeet kyllä huomaamatta. Esimerkiksi oven suuhun kannettu roskakori on selvä viesti tarpeesta viedä roskat sekajätteeseen, mutta onko minun sen hetkinen tekemiseni vähemmän arvokasta kuin kenkien etsiminen ja kadun laidassa juokseminen juuri nyt? Tai sinun tekemisesi.
Jos saisi kotitöitä valita, kai ne lumityöt ottaisi, sitten tiskin. Mikä imuroinnissa ja muutenkin siivoamisessa on niin vaikeaa - varmaan ne hirmuiset esityöt, kaikenlaisten kasojen siirtely edestä pois. Itse asiasssa esimerkiksi sohvatyynyjen laittaminen paikoilleen ja vilttien viikkaaminen on jo puolet olohuoneen siivouksesta ja hämää asiaan vihkiytymättömiä; sentään en heitä Toluun kasteltua villasukkaa sohvan taa narraamaan puhdistusaineen käytöstä
Työ on tehtävä. Ei siinä muuta. Ennemmin tai myöhemmin. Minua ei "myöhemmin" juuri kiusaa, kesken työn saatan iloisesti tehdä vaikka mitä, esimerkiksi soitella tai käydä koneella. Ja voinhan tehdä huomennakin. Koti on kuin koulu: sielläkin siirryttiin normaaleihin työaikoihin siivouksessa, mikä tarkoittaa, että luokka tai muutkin tilat siivotaan silloin kun niissä ei ole oppilaita. Ns. siisti luokka ei siis olekaan aina aamulla vastassa vaan johonkin aikaan päivästä. Onko kodin oltava siisti juuri perjantai-iltapäivänä? Maltan kyllä odottaa.
Millaisen viestin annat kumppanillesi, jos aina odotat hänen tekevän kaiken? Kun oikein olet pinttynyt odottamaan valmista, et joka kerran edes tee tietoista tasa-arvon vastaista valintaa, olet jo paatunut. Miten kukaan voi tuommoisen mallin hyväksyä - tunnen joitakin. Mielestäni myös kaiken tekeminen itse on huono viesti, useinhan se tarkoittanee: - Olen vain nainen, Herrani ja Valtiaani.
Kovasti kiitollinen olen pitkistä kesälomista. Nälkäänhän sitä olisi kuollut, repaleissa kulkenut ja lapset aina likaisissa, jos ei olisi vähitellen opetellut monenmoista, kun vaimo puursi tarhalla.
Vielä enemmän on tasa-arvokysymys kuitenkin se toisen työn arvostaminen. Ajatelkaa vaikkapa myötäjäisiä: naisen työpanos niin kotona kuin talon töissäkin oli muka niin vähäarvoista, että sulhaselle piti maksaa, jotta hän veisi naisen syömästä taloa köyhäksi.
Arvostamista voi osoittaa monin tavoin. Hyvä sana silloin tällöin, kiitosta ruoasta, huomaamalla. Välittämistä tai toisen arvostamista on myös sovitun aikataulun pitäminen.
Itsestään selvää palvelua ei ole. Jokainen tahtoo - tahtoisi - palkkansa. Taivasosuutta ei pitäisi joutua odottamaan.
Toinen on vielä aivan kunnossa, joskin ikivanha sekin.
Miehen keksintö: ei naisen töitä ole miehen mielestä tarvis vähentää, mutta joku tekstiili-insinööri on jostakin syystä joutunut itse silittämään vaatteitaan? Ilmeisesti insinööri on muitakin kodinkoneita joutunut käyttämään, sillä esimerkiksi ergonomia ja mukavuus on huimasti lisääntynyt.
Kauluspaita mieluummin, kotonakin. T-paita on harvoin päällä, useimmiten aluspaitana tai sitten silloin, kun oikea paita on kuin takkina kotiasuna. Totta kai se T-paitakin silitetään!
Siis paidan silitystä piisaa, eihän enää vaatteita vaihdeta lauantaisin saunan jälkeen vaan joka päivä.
Kuka siis silittää?
Tänään silittelin aamulla muutaman paidan. Kyllä, itse olen paitani silittänyt ennenkin, itse asiassa jo ennen kuin Ritvan kanssa yhteen muutimme.
Mikäpäs siinä. Koulutettukin olen, erään tyttöystävän äiti näytti, miten hänen mielestään on se ainoa oikea tapa, eikä tuo kummoinen konsti ollut. Näytti tuo myöskin housujen prässäämisen.
Kaikilla naisilla on se ainoa oikea tapa, miehistä en niinkään tiedä. On neuvojia piisannut - enpä ole piitannut. Ensin olkapäät, hihat, kaulus, lopuksi torso. Kaulus joidenkin mielestä ekaksi - sanoisin, että riippuu paidasta.
Olen siis alkanut ihmetellä, miten moni mies ei itse huolla vaatteitaan. Mutta se, että ei osaa - välitä oppia - ei kenties olekaan uusavuttomuutta vaan opittu tapa pinnata. Aivan sama koskee ruoanlaittoa, siivousta, pyykkiä, tiskiä, kaikkea kotityötä.
Entä jos mies tekee tuota kaikkea? Jaetaanko muutkin kotityöt sitten oikeasti?
Maankääntäminen, halonhakkuu, lumityöt? Autonpesu, nurmikonleikkuu, haravointi, pikku remontit? Jos ei ole enää vain naisten töitä, on kuitenkin vain miesten töitä?
Se tekee, joka osaa. Huono vihje, jokainen voi oppia. Ihan turha pilata vaatteita pesukoneella tai tiskata astioita rikki, toisella kerralla osaa. Jos yrittää - jos saa yrittää!
Se tekee, kellä on aikaa. Huono vihje tämäkin, sillä kaikki me olemme loistavia keksimään korviketoimintoja, näennäisesti tärkeää samanaikaistekemistä. Ja minun tekemiseni on aina tärkeämpää kuin sinun, aina voin pyytää tekemään. Mutta pahus vie, eläkeläisen kiireet eivät ihan riitä tekosyyksi, pienten lasten äidin kiireet kyllä usein, oikeasti. Huonosta omastatunnostako meidän täytyy jotakin tekemään pyytäessämme aina sanoa, mitä itse teemme samaan aikaan?
Usein tekemisen pakko ja oppiminen lähtee oikeasti siitä, että on saatava nopeasti jotakin, vaikka housut lyhennettyä tai puhdas, valkoinen paita. Siis huokailen ja odotan, että vaimo tulee töistä - ja tarve meni jo keskipäivällä. No en.
Aika unelma olisi tila, jossa jotakin tehdään siksi, että toiselle tulee hyvä mieli. Kuka sitä tahallaan pahaa mieltä aiheuttaisikaan? Siinäkin on kääntöpuoli: se toinen ei välttämättä edes huomaa, että olet saanut aikaan jotakin erityistä.
Oman hyvän mielen tavoittelu toimii varmasti.
Mistä tiedät, mitä sinun odotetaan tekevän? Tietää sen. Usein jättää aivan selvät vihjeet kyllä huomaamatta. Esimerkiksi oven suuhun kannettu roskakori on selvä viesti tarpeesta viedä roskat sekajätteeseen, mutta onko minun sen hetkinen tekemiseni vähemmän arvokasta kuin kenkien etsiminen ja kadun laidassa juokseminen juuri nyt? Tai sinun tekemisesi.
Jos saisi kotitöitä valita, kai ne lumityöt ottaisi, sitten tiskin. Mikä imuroinnissa ja muutenkin siivoamisessa on niin vaikeaa - varmaan ne hirmuiset esityöt, kaikenlaisten kasojen siirtely edestä pois. Itse asiasssa esimerkiksi sohvatyynyjen laittaminen paikoilleen ja vilttien viikkaaminen on jo puolet olohuoneen siivouksesta ja hämää asiaan vihkiytymättömiä; sentään en heitä Toluun kasteltua villasukkaa sohvan taa narraamaan puhdistusaineen käytöstä
Työ on tehtävä. Ei siinä muuta. Ennemmin tai myöhemmin. Minua ei "myöhemmin" juuri kiusaa, kesken työn saatan iloisesti tehdä vaikka mitä, esimerkiksi soitella tai käydä koneella. Ja voinhan tehdä huomennakin. Koti on kuin koulu: sielläkin siirryttiin normaaleihin työaikoihin siivouksessa, mikä tarkoittaa, että luokka tai muutkin tilat siivotaan silloin kun niissä ei ole oppilaita. Ns. siisti luokka ei siis olekaan aina aamulla vastassa vaan johonkin aikaan päivästä. Onko kodin oltava siisti juuri perjantai-iltapäivänä? Maltan kyllä odottaa.
Millaisen viestin annat kumppanillesi, jos aina odotat hänen tekevän kaiken? Kun oikein olet pinttynyt odottamaan valmista, et joka kerran edes tee tietoista tasa-arvon vastaista valintaa, olet jo paatunut. Miten kukaan voi tuommoisen mallin hyväksyä - tunnen joitakin. Mielestäni myös kaiken tekeminen itse on huono viesti, useinhan se tarkoittanee: - Olen vain nainen, Herrani ja Valtiaani.
Kovasti kiitollinen olen pitkistä kesälomista. Nälkäänhän sitä olisi kuollut, repaleissa kulkenut ja lapset aina likaisissa, jos ei olisi vähitellen opetellut monenmoista, kun vaimo puursi tarhalla.
Vielä enemmän on tasa-arvokysymys kuitenkin se toisen työn arvostaminen. Ajatelkaa vaikkapa myötäjäisiä: naisen työpanos niin kotona kuin talon töissäkin oli muka niin vähäarvoista, että sulhaselle piti maksaa, jotta hän veisi naisen syömästä taloa köyhäksi.
Arvostamista voi osoittaa monin tavoin. Hyvä sana silloin tällöin, kiitosta ruoasta, huomaamalla. Välittämistä tai toisen arvostamista on myös sovitun aikataulun pitäminen.
Itsestään selvää palvelua ei ole. Jokainen tahtoo - tahtoisi - palkkansa. Taivasosuutta ei pitäisi joutua odottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti