Silloin ennen, hyvään aikaan hiihtolomaa odotti ihan siksi, että pääsi hiihtämään. Kun muuten hiihto piti rajoittaa koulun aikataulujen mukaan, lomalla sai aamulla käydä esimerkiksi Piiluvassa, lounaan jälkeen vielä toisella lenkillä ja illalla vielä vaikka Akkasaaressa. Jossain välissä vielä ehti mäenlaskuun ja hyppyrintekoon. Koulupoikana
oli aina kaveri, aina porukka jossakin. Unohtamatta silti luistelua ja pelejäkään.

Nyt hiihtoloma on kaverin loma. Hiihtämään pääsen muutenkin, mutta yhdessä olemaan ja jotain poikkeuksellista tekemään yhdessä on vain loma-aika.

Hiihtoloma oli taitekohdassa. Aika monena vuonna loman aikana aurinko otti ylivallan niin, että valon puoleiset rinteet menivät hiihtämättömään kuntoon, metsäladut saivat roskakerroksen ja latujen hoito loppui. Mutta tulivat hankikelit ja jäällä pääsi pitkälle, äkkiä oppi lähtemään niin aikaisin, että pääsi hupsahtamatta takaisinkin.

Eilen, hiihtoloman aatonaattona, oli se vuoden ensimmäinen plussakeli. Puiden alla oli hanki reikäistä, joka suunnalta kuului tippumista ja maailma humisi raskaasti - märässä tuulessa on ihan oma sointi. Pilvet olivat paksun pehmeitä. Jo nenän ensimmäisellä ulospistämisellä tiesi, että ei hiihdetä, ei: nyt tulee lunta katolta. Mutta oli myös odotettavissa toisenlaista lumityötä.

Jo ennen kuutta tein alta pois normaalit viiden sentin lumityöt, ja sitten humahti alas noin puolet kadunpuoleisen katonlappeen lumista. Hirmuinen urakka alkoi, katuun iskeytunyt jäämöykkyjen sekainen lumi vaatii voimaa ja vääntöä ja rahtikin on pisimmillään. Selvisin sentään, ja hyvissä ajoin ehdin saunaan. Juuri kun olin saanut kuivat päälle, rymisi katolta loput kadunpuoleisesta lumesta...Mikä auttaa kuin mennä takaisin, hiota uudestaan, vaihtaa kamppeet - jos et mene, voi aura olla heittänyt jäät seinälaattoihin tai autoilijoilla olla kohtuuttomia esteitä, eikä kiinnijämähtäminen myöskään helpota työtä iltapäivällä.

Kouluun sitten. Oli muka 6. luokan sijaisuus, mutta olikin tunteja kaikille luokille 1. - 5. ensin ja vasta viimeisellä tunnilla tapasi "oman" luokkansa puolikkaan.

Kahden jälkeen tulin kotiin ihmettelemään taas kerran, miksi katonräystäässä pitää olla sellaiset vedenohjaussysteemit, jotka estävät lumen tulon alas. Pihan puolella roikkui todella hurjan näköisiä jääpatjoja räystään päällä. Odottakoot, jos ei kerran ole pudottu, otan heidät käsittelyyn vasta myöhemmin.

Kahvit ja vähän voileipää ja pihalle, huonot kamppeet ja huonot hanskat päällä. Varustus muovilaatikot, lapio ja harkkosaha. Katolta pudonneesta lumesta pari lapiolllista laatikkoon, pieni kantaminen, lumiharkon kaataminen muurin päälle, ja grillin edustan lumilinna alkoi nousta.
Mutta ei se niin helppoa saa olla: kattolumi alkoi olla niin kovaa ja jäämöykkyistä, että oli siirryttävä hankilumen käyttöön. Yllättäen nuoskaa olikin vain pieni kerros, lapiolla oli kuorittava hankea aivan pinnasta, ja työ hidastui.
Tilkintälumi, se muurauslaastikin piti hakea aina vain kauempaa.

Kohteliaasti kattolumi odotti.

Kun linna alkoi olla melkein valmis, otin pitkän lumenpudotuskolan ja vähän kolisuttelin räystäitä ja vetelin alas kaikkein vaarallisimpia jäitä. Ja humps, niinhän noin neljännes pihan puolen lumista tuli alas. Hyvä: vaikka olin uupunut kuin kalossi, juuri tämän kohdan lumista on suuri vaara niin lehdenjakajalle kuin meille itsellemmekin. Kola kutsui!

Lumi oli tietysti jäistä, hirvittävän raskasta ja jämähti heti kiinni. Kiire, yöksi on tulossa pikkupakkanen. Jos et heti poista, joudut kangella ja jääraapalla pilkkomaan ennen rahtausta. Tähän ei saa paakkua jäädä, tai pihassa tulvii, kun sulaminen alkaa.

Aivan poikki! Loppui sentään. Sisään ja haukkaamaan jotakin, saunaan - ja mielessä, että miksi sen lopun lumen vielä piti jäädä kyttäämään sinne katolle, miksi se ei voinut tulla kerralla.

Nyt aamulla särkee joka lihasta, kaikki paikat tiukkana ja tietää, missä kaikkialla voi kolottaa. Ja tietysti, humps, iltayöstä se loppu katolappeellisesta iskeentyi pihalle ja yöllä on ollut kolme astetta pakkasta.
Kola kutsuu, toivottavasti se riittää: epäilen, nyt pääsee lohkomaan ja hakkaamaan...

Mutta pihalla seisoo linna, ja nokipannukahvit pitää saada linnassa. Ja tällainen lihaskipukin on sikälis kiva, että se on työperäistä ja paranee.

Marinaa laduilta

Maailman suurimmat ajankohtaiset ongelmat liittyvät Markun hiihtämiseen. Kun nämä ratkaistaan, maailmassa on rauha, kaikilla vettä ja ravintoa, terveyspalvelut pelaavat ja koko maailma kehittyy tasa-arvoisena. Luontokin pelastuu.

Kun hiihdän, ne ovat läsnä. Siksi ne ovat hiihtäjälle tärkeitä.

Hienousrouva ladulla on kauhistus. Häntä ympäröi hajupilvi. Hänellä on aivan liian näyttävät kamppeet, jotta hän voisi hiota ja oikeasti hiihtää. Mutta jos se ihme tapahtuu, hänen soma nenunsa saattaa vuotaa. Siisti rouvamme kaivaa paperinenäliinan, niistää sirosti nenänsä ja antaa paperin pudota ladulle.
No mitä yksi paperi? Hiihdäpä sellainen kiinni nuoskakelin pitovoiteeseen, niin tiedät, mitä tarkoitetaan nyppimisellä. Suurimpia riemujani on poimia nenäliina, hiihtää rouvuus kiinni, ojentaa paperi ja sanoa: - Anteeksi. Teiltä taisi pudota tämä....

Koululainen sirottelee karkkipapereita ladulle. Ne ovat näkyvämpiä, onneksi.
Luonto itsekin sirottelee vaikka mitä vierasesineitä: latu-ura voi olla oksia, kaarnanhelpeitä, urpuja, käpyjä täynnään jopa. Luistelija voi vähän väistellä, pertsailija ei.

Tahallista ilkivaltaa on myös. Yhtä isäntää harmitti herrasväen joutilas hiihtely niin, että hänen piti maaakaasuhiihtoviikonloppuna kalkita juuri se kymmenmetrinen kaista pellostaan, millä latu oli. Ja kun latua siirrettiin, hän taas kalkitsi. Kalkki oli aavistuksen harmaata lumeen verrattuna, mutta kymmenet hiihtäjät saivat suksensa hiihtämättömään kuntoon kaukana kotoa.
Seiskaluokkalaisen näköiset kossit kaatoivat pussista kalkkikivimurskaa laduille Lentokentän Lavolanpuoleisen pään metsikössä. He jäivät katsomaan, kuinka mm. minä naarmutin sukseni ja menin turvalleni. Ja sitten sanotaan, että nuoriso on laiskaa!
Pirkkolassa nuoriso viritti juuri kaulan korkeudelle narun laskuun. Ja hämärää oli. Onneksi ensimmäinen tulija oli niin uupunut, ettei jaksanut ottaa laskuasentoa, joten hän törmäsi vain rinnallaan naruun ja viaton pila paljastui.

Hiihtäjä voi olla itsekin törppö. Joka vuosi löytyy se, jonka mielestä laduilla on vain yksi kulkusuunta, hän toitottaa uhkauksia varsinkin lapsille. Sitten ovat ne hikiperseet, jotka eivät näe, kuule, väistä, koko baana on vain heille.
Porukka on myös joskus aika hurja kokemus, varsinkin pimeällä: molemmat ladut käytössä, keskellä vielä pari luistelijaa, juttu lentää, muita ei huomata. Rauhallisetkin voivat törppöillä: onko esimerkiksi juttuhetki pidettävä keskellä, sukset poikittain?

Kaikki eivät pidä koirista. Jotkut pelkäävät koiria koosta riippumatta. Irtokoira ei kuulu yleiselle ladulle.
Koirankusettajat hihna pitkänä muka omilla poluillaan ovat vielä suurempi uhka. Tästä on oma, karmea kokemuskin. Tulin loikalla pienen mäen yli. Heti mäen takana, alle kymmenen metriä harjalta, koirankusettajien polku menee ladun poikki. No, koira oli jo yli, eukko vasta ladun toisella puolella: hihna kietoutui jalkoihin, koira pyöri ja pöllytti lunta ja naru veti sen suksien päälle. Onneksi se koira huusi, so. ei kuollut. Eukkokin huusi. Mutta ei ole heitä näkynyt enää.
Onpa hevonenkin tullut vastaan kansanhiihtoladulla, lomps lomps, tehnyt luistelubaanan aika rivon näköiseksi. Ja aina helmikuun loppupuolella alkaa lentokentän laidassa akkaporukka kävellä laduilla. Kun mulkaisee pahasti, on tullut joskus pyytämättä palautettakin: - Jo työ ootte tässä saaneet monta kuuta hiihtää! Sama taaperrus alkaa aurinkoisina talvipäivinä myös Ruohosaaren laavulle vievällä ladulla ja satamarannassa.

Latukone ärsyttää joskus myös. Kun on vanha, hyväksi liippaantunut latu, luisto on mainio. Tulee kone. Uusi latu on esimerkiksi kylmä ja luistoton, sen reunat kahnuttavat suksiin ja mononkantteihin, lipsuu. Tietysti kone yleensä on hyväksi, mm. kätkee ne rojut tai kaivaa vanhan lumen ladun pohjaksi, uusi lumihan ei usein luista.

Hiekoitus on ilmiselvästi tärkeintä siellä, missä latu ja tie kohtaavat. Esimerkiksi Skinnarilan lenkillä joutuu ottamaan 9 (yhdeksän) kertaa tienylityksen takia sukset pois. Mäntylän ladulla latu on kuutostien sillan alla hiihtämättömässä kurassa ja suolassa. Ja nousu sillan alta on aurauspenkalla, so. suolan ja hiekanmurujen vallassa.

Lasten hiihtokamppeet ovat samat kuin olokamppeet, mikä tarkoittaa hirvittävän kuumaa hiihtoreissua. Vetoketjut aukeavat, tumput tungetaan taskuihin ja putoavat ladulle. Hiihto on inhottavaa.
Kamppeet voivat olla ensiluokkaiset, mutta mitä niillä tekee, jos isät eivät niitä hoida? Luistoa osaa jokainen laittaa, välineiden koon tarkistaa. Pitoakin oppii laittamaan yhdellä opettelulla. Mutta kun ei... Siis sukset muuttuvatkin paskoiksi hikilaudoiksi ja hiihto loppuu, kun koulu ei enää sinä kautena hiihtotunteja pidä.

Aina se kotiolot voittaa...

- 5, etelä-kaakkoisviima, lumipyryä, 10 km

Emäntä lähdössä Saimaanharjulle. Saan kyydin hänen koululleen asti, otan sukset katolta, kannan kassissa kuivat vaihtovaatteet yläkertaan. Ritu häviää auton kanssa lumisateen sekaan, minä lähden kävelemään kohti lentokentän reunaa. Vain toinen puoli katua on aurattu, ja toiselle puolelle päästäkseni minun on kahlattava aurausvallin läpi, saan lunta molempiin monoihin. Lupaava alku!

Kentän reunassa tapaan seuraavan aurausvallin. Jalkakäytävällä pitää jo laittaa sukset jalkaan, varon luistattamasta yhtään, sillä uuden lumen alta kuultaa hiekka. Kiipeän vallin yli ladulle, joka on vain koululaisten mylläämä ura. Luistelen varsinaiselle ladulle, vaikka pito vähän tökkiikin. Yllättävän hyvä luisto, on ns. silkkikeli, tiedän taas mitä on suksen suihkiminen.

Ladulla hiihtää, hiihtokävelee, pylleröi parikymmentä lasta. Opettaja on keskivaiheilla.
Taas saan todistaa mahdottoman mahdolliseksi: puolen kilometrin matkalla voi syntyä näköjään kilometrin jono. Osa on jo tulossa vastaan voitelukopilta päin, osa on kiitänyt vasta sata metriä. Molemmat ladut ovat pieniä täynnä, hyvältä näyttää!

Voitelukopin kulmalla alkaa vasen latu olla hiihdettävässä kunnossa, jatkan siis periteisellä. Oikea latu on jo tukossa tuiskun takia. Sivumyötäinen puskee avuksi, eikä pyry vasemmalla poskella haittaa. Saa kadehtia partaa, se lämmittää.
Neulaset ja roskat ovat uuden lumen alla. Huomaamatta, tolppia laskematta, itsekseen sukset vievät kilometrin tolpalle. Melkein saan kiinni edellä hiihtävän, joka urheasti puskee oikean reunan tukkoista latua, mutta hän jatkaa suoraan, minä kurvaan Maasotakoulun lenkille. Yhdyslatua ei ole aurattu, suksi muljahtelee latu-urassa, mutta luisto ja yllättäen myös pito ovat hyvät.

Kuntoladulle tullessa on suurin piirtein pakko pysähtyä, oikealta voi mäkeä tulla joku todella kovaakin. Ketään ei näy, harppaan ladulle. Seuraa pieni pitotesti: pieni nousu onnistuu ihan latua pitkin ilman haarakäyntiä, vaikka irtolumen luulisi haittaavan pitoa paljonkin. No, täytyy todella polkaista, ei nyt sentään seinäpitoa ole.
Kone on käynyt aamulla, joku on hiihtänyt juuri ennen minua, on ilo mennä äänettömin suksin. Kiire ei ole mihinkään. Tulee lettipää tyttö vastaan, kiitos hänelle, pääsen vähän kovemmalle pohjalle. Viimeksi tässä oli tehty latu vähän matalammalla uralla, ei ihan kiskoiksi, luulen, että armeijan suksella on silloin helpompi hiihtää.

Kuusimäen puoleinen reuna on koko ajan loivaa ylämäkeä. Ihan tasatahdilla pääsee, pitoa on. Huhtiniemeen vievän polun kohdilla mutkissa on niin tiukkoja käännöksiä, että yleensä suksi rahnuttaa ladun reunoihin (vaikka onkin vain 187 cm), nyt silkissä vain suhahtaa. Pieni alamäki auttaa lähes pienen ylämäen päälle. Sitten onkin ainoa haarakäyntinousu: vilkaisen taakse: ketään ei tule, ei kiireitä, tamppaan ylös kaikessa rauhassa.

Mäki maksaa velkansa. Tämän lenkin alamäki on tässä, kerrankin lumen takia roskattomana. Mäki vie seuraavalle mäelle, tasatyönnöillä voi jatkaa vielä monta kymmentä metriä. Muutama potku, ja taas mäki auttaa kumpareelle. Tasatahtia mennään, tällä suoralla on koululaisten kilpailuissa aina maali. Ja rinnettä ylös suorin suksin, ei sentään hiihtämällä, kuntotelineille. Armeijan kelkka pörrää uria metsään, taitaa olla edessä pojilla hiihtosuunnistusta? Muutama sata metriä, ja tämä lenkki on tehty. Jatkan samalla ladulla vielä kuitenkin puolisen kilometriä: on mukavampi hiihtää kumpuja metsässä kuin tasankoa ja autiutta kentän reunassa.

Yhdyslatua ei ole. Joku on kahlannut jonkinlaisen uran, siinä on huonompi hiihtää kuin vieressä, kun välillä suksen alla on kantavaa, välillä höttöä. No 50 metriä vaikka kontaten.

Suoralla ei näy ketään kummassakaan suunnassa. Vasen latu on enemmän hiihdetty, sille siis. Kakkosen tolpan kohdilla väistän pontevannäköistä pariskuntaa ja yllätyn, kuinka hyvin oikeakin latu luistaa, mutta muljuaa suksen alla. Vasenta jatketaan. Tasatyönnöllä pääsee aivan hyvin mäen alle, suorin suksin taas ylös, ihan hiihtämällä.

Vastaan tulee niin monia, että siirryn pitkäksi aikaa oikealle. Lievää ylämäkeä on yli puoli kilometriä, mutta tällä vauhdilla se ei mäeltä tunnu. Pikku metsikössä on usein rojua ladulla, nyt ei. Vastaantulijoita ei näy, takaisin väärään reunaan. Saan kiertää vasemmalla koko lentokentän Lavolanpuoleisen pään, kiivetä puolivälikulmalta jopa mäelle. Tunneliin pitää toki laskea oikeaa reunaa.

Tunnelista nousen niin pehmeää, uutta latua pitkin, että sauvat uppoavat. Mutta kun näkyvyyttä ei ole ja vastaantulijoilla on alamäki, kiltisti oikeaa reunaa vain! Paraneehan se latu ja eikös vain, parikin hiihtäjää työntelee lisävauhtia alamäkeen.
Helppo nousu, mutta pari sataa metriä. Näin päin tämä tasankolatu tuntuu lähes koko ajan ylämäeltä, kokeile vaikka!

3 km jäljellä. Nyt oikea latu alkaakin olla parempi kuin vasen, jolle tuuli kasaa enemmän lunta. Lumisade harvenee ja on hetken vain neuloja, loppuu kokonaan. Vastaantulijoita on tasaisin välein, luistelijoita ei yllättäen juuri ketään.
Oranssinvalkean maston luota alkaen tuulikaan ei juuri haittaa, sen verran metsää on kuutostien reunassa. Ilmaista kyytiä pääsen aina seuraavalle tunnelille asti.

Taas nautiskelen löysää haarakäyntiä, kun ei ole kiire eikä kilpailu. Hartiat ovat märät toki ihan tästäkin, ja ihmettelen, miten ilman teknisiä alusasujakin joskus hiihdettiin - ja paljon hiihdettiinkin. Joku sujahtaa lujaa vastaan alas tunneliin.
Kaasulinjalla on tyhjää, taas on vasen liukkaampi latu. Joku tulee vastaan, häviää mutkan taa - mutta sitten ei ilmestykään näkyviin, mitäs nyt? Tulen kohdalle, tyttö punaisessa anorakissaan puhuu kännykkäänsä siististi poissa ladulta. Monasti olen kännyköitä nähnyt, itsekin vastannut - usein vain näyttää siltä, että kännykkä on oiva tekosyy pitää pieni huilaustauko... Kännykkä on aina mukana niin ladulla kuin metsässä minullakin, kun ikääkin alkaa olla. Olenpa kerran soittanut auton hakemaankin yhtä pumppuvikaista. Ja olen oppinut kysymään sauvoihin nojaavilta vanhemmilta herroilta, onko kaikki kunnossa.

Tunneliin taas. Tunnelissa on superluisto, siellä kun on vain vanhaa , kovaa lunta.
Täältä noustaan oikein hiihtämällä, vaikka näkyy tuossa haarakäyntiäkin mennyn. Sitten onkin jäljellä enää tylsää, tuulista laakiota. Nuo pikkukoivut ovat kyllä joskus timantteja täynnään, mutta eivät nyt, pilvisellä. Ykkösen tolppa, seiskan tolppa, Rintajouppi, konttorikonekauppa.

Oikaisenko? Ei ole latuja, on vain valkoinen autius. Hiukan kuumottaa vanha latupohja, sille siis: vikatikki, kova pohja loppuu heti, joudun kahlaamaan lähes polvia myöten 50 metriä. Ja sitten pääsenkin taas koululaisten mylläykselle ja otan sukset pois ennen aurausvallia.

Näissä liikennevaloissa saa aina seisoa, eikä hikinen halua kylmässä seisomisesta nauttia. Vaihtuvat sentään. Kävelen Ritun koululle, panen sukset lastauslaiturille. Puhelin soi: Pasin veli soittelee, olenko kotona, hän tulisi hakemaan säätöpöydän. Sovitaan, että kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen kotona.
Vaihdan sisällä ylle kuivat kengät, kuivan pusakan ja kuivat hatun ja hanskat, moikkailen tutut. Ja jo onkin kiire kävellä kotiin.

On hyvä olo. Suihkuun - ja heti valmiina mihin vain. On kiva olla terve.

Vielä kerran vaaleista

Henkilövaalit, ei mitattu puolueiden voimasuhteita.

Niinistö on suositumpi kuin Haavisto. Kokoomus on suurempi kuin vihreät. OK. Mutta demarit ja Vaskin saivat varmasti alle puolueen kannatusen, esim viimeisin Gallup osoittaa Vas kannatuksen olevan 9% eikä 5.5. Haavisto sai kansanlikkkeellään huikeasti yli vihreiden kannatuksen.

Haaviston kansanliikkeestä osa olikin oikeasti liike Paavo Väyrysen pudottamiseksi toisella kierroksella

Suurikaan hypetys ja valtava sosiaalisen median käyttö ja näkyvyys jäivät kuitenkin pettymykseksi toisella kierroksella. Oli kuitenkin jo tehty tärkein, Väyrynen ja Soini torpedoitu pois.

Haavisto oli kansanliikkeen, ei Vihreiden ehdokas.

Haavisto itse osaa sanoa kiitos kansanliikkeelle ja taustajoukoille eikä sano mitään hyvän tuloksen realisoitumisesta vihreiden kannatukseen esim. kunnallisvaaleissa. Sen sijaan esimerkiksi Heidi Hautala imee koko voiton vihreiden vaaliin - näkeekö kansa tämänkään läpi?

Itsestäänselvyyksiä?

Varakas äänestää oikeistoa. Pienituloinen on vasemmistolainen.
Raha panee suojelemaan rahaa ja hankkimaan lisää rahaa. Perinteisesti köyhällä on sosiaalisempi sydän: vaikkapa kolehti tosiköyhässä seurakunnassa tuottaa enemmän kuin samalla väkimäärällä rintamailla. Kuitenkin, kun rahaa ei kerta kaikkiaan ole, kaikki arvot ovat toissijaisia ja on pakko käpertyä omaan elämään, omaan lähipiiriin, ja vähiten kiinnostaa yhteiskunnallinen ajattelu, jopa äänestäminen ja omien oikeuksien ajaminen on arkielämän kahleissa. Syrjäytynyt on - niin, syrjäytynyt, ei edes vasemmistoa.

Korkeasti koulutettu on oikeistolainen, kouluttamaton vasemmistolainen.
Jos lasketaan akateemisesti koulutettujen suhteellinen osuus puolueen jäsenmäärästä, yllättäen Vasemmistoliittto on akateemisin. Voisipa ajatelle, että ajattelun kautta päätyy vasemmistolaisiin arvoihin, siihen ei siis enää tarvita ns. luokkatietoisuutta tai kaunaa ja Kansalaissodan muistoja. Akateemisuus ei sinänsä ole vasemmistolaisuutta toki, eikä enemmistö akateemisista vasemmistolaisia olekaan.

Oikeistolainen ajattelee rationaalisesti, vasemmistolainen elää tunteella ja impulsiivisesti.
Näinhän se näyttäisi olevan! Suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita on vasemmistolaisia, elämänsä poroporvarillisesti ja säännölliseksi, suunnitelmalliseksi koteloineet ovat perinteisesti porvarillisesti suuntautuneita. Oppineet? Intelligentsija oli kirosana, älymystö kai sitten muka oikeistolaista.

Elintason nousu on tehnyt vasemmistolaisuudesta tarpeettoman.
Enemmän vasemmistolaiseen arvokatoon vaikuttanee ns. savupiipputeollisuuden ja ruumiillisen työn muuttuminen siistiksi sisätyöksi. Mutta totta on, että enää ei tarvitse jokapäiväisesti kamppailla, mikä on johtanut ns. luokkataistelun näennäiseen tarpeettomuuteen. Nyt on kuitenkin noussut uusia, huomaamatta jokapäiväiseen elämään vaikuttavia vaaroja, esimerkiksi finanssikapitalismin tunteettomuus. Myös globalisaation negatiiviset sivupiirteet vaativat uudenlaista kansainvälistä vasemmistolaisuutta. Uusimpana on noussut rahan valta yli poliittisen(kin) päätöksenteon.

Oikeiston kannatus on lisääntynyt
Oikeistolainen äänestää. Vasemmistolainen , kaikkein köyhin ja syrjäytynein ei edes äänestä. Oikeistolaisia ei ole tullut paljoakaan lisää, mutta oikeiston suhteellinen osuus äänestäjistä on kasvanut. Onko vasemmistolaisuudesta tullut oikeistolaisen kehityksen jarru, kun se ennen oli uudistusten aallonharjalla - ainakin ns. kansassa vallitsee tietty toivottomuus ja näköalattomuus, talous ja sen bulvaani eli oikeisto tuntuu aina ainoalta ratkaisuvoimalta.

Vaalipäivä... missä on vasemmistolainen ehdokas?