Maailman suurimmat ajankohtaiset ongelmat liittyvät Markun hiihtämiseen. Kun nämä ratkaistaan, maailmassa on rauha, kaikilla vettä ja ravintoa, terveyspalvelut pelaavat ja koko maailma kehittyy tasa-arvoisena. Luontokin pelastuu.
Kun hiihdän, ne ovat läsnä. Siksi ne ovat hiihtäjälle tärkeitä.
Hienousrouva ladulla on kauhistus. Häntä ympäröi hajupilvi. Hänellä on aivan liian näyttävät kamppeet, jotta hän voisi hiota ja oikeasti hiihtää. Mutta jos se ihme tapahtuu, hänen soma nenunsa saattaa vuotaa. Siisti rouvamme kaivaa paperinenäliinan, niistää sirosti nenänsä ja antaa paperin pudota ladulle.
No mitä yksi paperi? Hiihdäpä sellainen kiinni nuoskakelin pitovoiteeseen, niin tiedät, mitä tarkoitetaan nyppimisellä. Suurimpia riemujani on poimia nenäliina, hiihtää rouvuus kiinni, ojentaa paperi ja sanoa: - Anteeksi. Teiltä taisi pudota tämä....
Koululainen sirottelee karkkipapereita ladulle. Ne ovat näkyvämpiä, onneksi.
Luonto itsekin sirottelee vaikka mitä vierasesineitä: latu-ura voi olla oksia, kaarnanhelpeitä, urpuja, käpyjä täynnään jopa. Luistelija voi vähän väistellä, pertsailija ei.
Tahallista ilkivaltaa on myös. Yhtä isäntää harmitti herrasväen joutilas hiihtely niin, että hänen piti maaakaasuhiihtoviikonloppuna kalkita juuri se kymmenmetrinen kaista pellostaan, millä latu oli. Ja kun latua siirrettiin, hän taas kalkitsi. Kalkki oli aavistuksen harmaata lumeen verrattuna, mutta kymmenet hiihtäjät saivat suksensa hiihtämättömään kuntoon kaukana kotoa.
Seiskaluokkalaisen näköiset kossit kaatoivat pussista kalkkikivimurskaa laduille Lentokentän Lavolanpuoleisen pään metsikössä. He jäivät katsomaan, kuinka mm. minä naarmutin sukseni ja menin turvalleni. Ja sitten sanotaan, että nuoriso on laiskaa!
Pirkkolassa nuoriso viritti juuri kaulan korkeudelle narun laskuun. Ja hämärää oli. Onneksi ensimmäinen tulija oli niin uupunut, ettei jaksanut ottaa laskuasentoa, joten hän törmäsi vain rinnallaan naruun ja viaton pila paljastui.
Hiihtäjä voi olla itsekin törppö. Joka vuosi löytyy se, jonka mielestä laduilla on vain yksi kulkusuunta, hän toitottaa uhkauksia varsinkin lapsille. Sitten ovat ne hikiperseet, jotka eivät näe, kuule, väistä, koko baana on vain heille.
Porukka on myös joskus aika hurja kokemus, varsinkin pimeällä: molemmat ladut käytössä, keskellä vielä pari luistelijaa, juttu lentää, muita ei huomata. Rauhallisetkin voivat törppöillä: onko esimerkiksi juttuhetki pidettävä keskellä, sukset poikittain?
Kaikki eivät pidä koirista. Jotkut pelkäävät koiria koosta riippumatta. Irtokoira ei kuulu yleiselle ladulle.
Koirankusettajat hihna pitkänä muka omilla poluillaan ovat vielä suurempi uhka. Tästä on oma, karmea kokemuskin. Tulin loikalla pienen mäen yli. Heti mäen takana, alle kymmenen metriä harjalta, koirankusettajien polku menee ladun poikki. No, koira oli jo yli, eukko vasta ladun toisella puolella: hihna kietoutui jalkoihin, koira pyöri ja pöllytti lunta ja naru veti sen suksien päälle. Onneksi se koira huusi, so. ei kuollut. Eukkokin huusi. Mutta ei ole heitä näkynyt enää.
Onpa hevonenkin tullut vastaan kansanhiihtoladulla, lomps lomps, tehnyt luistelubaanan aika rivon näköiseksi. Ja aina helmikuun loppupuolella alkaa lentokentän laidassa akkaporukka kävellä laduilla. Kun mulkaisee pahasti, on tullut joskus pyytämättä palautettakin: - Jo työ ootte tässä saaneet monta kuuta hiihtää! Sama taaperrus alkaa aurinkoisina talvipäivinä myös Ruohosaaren laavulle vievällä ladulla ja satamarannassa.
Latukone ärsyttää joskus myös. Kun on vanha, hyväksi liippaantunut latu, luisto on mainio. Tulee kone. Uusi latu on esimerkiksi kylmä ja luistoton, sen reunat kahnuttavat suksiin ja mononkantteihin, lipsuu. Tietysti kone yleensä on hyväksi, mm. kätkee ne rojut tai kaivaa vanhan lumen ladun pohjaksi, uusi lumihan ei usein luista.
Hiekoitus on ilmiselvästi tärkeintä siellä, missä latu ja tie kohtaavat. Esimerkiksi Skinnarilan lenkillä joutuu ottamaan 9 (yhdeksän) kertaa tienylityksen takia sukset pois. Mäntylän ladulla latu on kuutostien sillan alla hiihtämättömässä kurassa ja suolassa. Ja nousu sillan alta on aurauspenkalla, so. suolan ja hiekanmurujen vallassa.
Lasten hiihtokamppeet ovat samat kuin olokamppeet, mikä tarkoittaa hirvittävän kuumaa hiihtoreissua. Vetoketjut aukeavat, tumput tungetaan taskuihin ja putoavat ladulle. Hiihto on inhottavaa.
Kamppeet voivat olla ensiluokkaiset, mutta mitä niillä tekee, jos isät eivät niitä hoida? Luistoa osaa jokainen laittaa, välineiden koon tarkistaa. Pitoakin oppii laittamaan yhdellä opettelulla. Mutta kun ei... Siis sukset muuttuvatkin paskoiksi hikilaudoiksi ja hiihto loppuu, kun koulu ei enää sinä kautena hiihtotunteja pidä.
Aina se kotiolot voittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti