Emäntä lähdössä Saimaanharjulle. Saan kyydin hänen koululleen asti, otan sukset katolta, kannan kassissa kuivat vaihtovaatteet yläkertaan. Ritu häviää auton kanssa lumisateen sekaan, minä lähden kävelemään kohti lentokentän reunaa. Vain toinen puoli katua on aurattu, ja toiselle puolelle päästäkseni minun on kahlattava aurausvallin läpi, saan lunta molempiin monoihin. Lupaava alku!
Kentän reunassa tapaan seuraavan aurausvallin. Jalkakäytävällä pitää jo laittaa sukset jalkaan, varon luistattamasta yhtään, sillä uuden lumen alta kuultaa hiekka. Kiipeän vallin yli ladulle, joka on vain koululaisten mylläämä ura. Luistelen varsinaiselle ladulle, vaikka pito vähän tökkiikin. Yllättävän hyvä luisto, on ns. silkkikeli, tiedän taas mitä on suksen suihkiminen.
Ladulla hiihtää, hiihtokävelee, pylleröi parikymmentä lasta. Opettaja on keskivaiheilla.
Taas saan todistaa mahdottoman mahdolliseksi: puolen kilometrin matkalla voi syntyä näköjään kilometrin jono. Osa on jo tulossa vastaan voitelukopilta päin, osa on kiitänyt vasta sata metriä. Molemmat ladut ovat pieniä täynnä, hyvältä näyttää!
Voitelukopin kulmalla alkaa vasen latu olla hiihdettävässä kunnossa, jatkan siis periteisellä. Oikea latu on jo tukossa tuiskun takia. Sivumyötäinen puskee avuksi, eikä pyry vasemmalla poskella haittaa. Saa kadehtia partaa, se lämmittää.
Neulaset ja roskat ovat uuden lumen alla. Huomaamatta, tolppia laskematta, itsekseen sukset vievät kilometrin tolpalle. Melkein saan kiinni edellä hiihtävän, joka urheasti puskee oikean reunan tukkoista latua, mutta hän jatkaa suoraan, minä kurvaan Maasotakoulun lenkille. Yhdyslatua ei ole aurattu, suksi muljahtelee latu-urassa, mutta luisto ja yllättäen myös pito ovat hyvät.
Kuntoladulle tullessa on suurin piirtein pakko pysähtyä, oikealta voi mäkeä tulla joku todella kovaakin. Ketään ei näy, harppaan ladulle. Seuraa pieni pitotesti: pieni nousu onnistuu ihan latua pitkin ilman haarakäyntiä, vaikka irtolumen luulisi haittaavan pitoa paljonkin. No, täytyy todella polkaista, ei nyt sentään seinäpitoa ole.
Kone on käynyt aamulla, joku on hiihtänyt juuri ennen minua, on ilo mennä äänettömin suksin. Kiire ei ole mihinkään. Tulee lettipää tyttö vastaan, kiitos hänelle, pääsen vähän kovemmalle pohjalle. Viimeksi tässä oli tehty latu vähän matalammalla uralla, ei ihan kiskoiksi, luulen, että armeijan suksella on silloin helpompi hiihtää.
Kuusimäen puoleinen reuna on koko ajan loivaa ylämäkeä. Ihan tasatahdilla pääsee, pitoa on. Huhtiniemeen vievän polun kohdilla mutkissa on niin tiukkoja käännöksiä, että yleensä suksi rahnuttaa ladun reunoihin (vaikka onkin vain 187 cm), nyt silkissä vain suhahtaa. Pieni alamäki auttaa lähes pienen ylämäen päälle. Sitten onkin ainoa haarakäyntinousu: vilkaisen taakse: ketään ei tule, ei kiireitä, tamppaan ylös kaikessa rauhassa.
Mäki maksaa velkansa. Tämän lenkin alamäki on tässä, kerrankin lumen takia roskattomana. Mäki vie seuraavalle mäelle, tasatyönnöillä voi jatkaa vielä monta kymmentä metriä. Muutama potku, ja taas mäki auttaa kumpareelle. Tasatahtia mennään, tällä suoralla on koululaisten kilpailuissa aina maali. Ja rinnettä ylös suorin suksin, ei sentään hiihtämällä, kuntotelineille. Armeijan kelkka pörrää uria metsään, taitaa olla edessä pojilla hiihtosuunnistusta? Muutama sata metriä, ja tämä lenkki on tehty. Jatkan samalla ladulla vielä kuitenkin puolisen kilometriä: on mukavampi hiihtää kumpuja metsässä kuin tasankoa ja autiutta kentän reunassa.
Yhdyslatua ei ole. Joku on kahlannut jonkinlaisen uran, siinä on huonompi hiihtää kuin vieressä, kun välillä suksen alla on kantavaa, välillä höttöä. No 50 metriä vaikka kontaten.
Suoralla ei näy ketään kummassakaan suunnassa. Vasen latu on enemmän hiihdetty, sille siis. Kakkosen tolpan kohdilla väistän pontevannäköistä pariskuntaa ja yllätyn, kuinka hyvin oikeakin latu luistaa, mutta muljuaa suksen alla. Vasenta jatketaan. Tasatyönnöllä pääsee aivan hyvin mäen alle, suorin suksin taas ylös, ihan hiihtämällä.
Vastaan tulee niin monia, että siirryn pitkäksi aikaa oikealle. Lievää ylämäkeä on yli puoli kilometriä, mutta tällä vauhdilla se ei mäeltä tunnu. Pikku metsikössä on usein rojua ladulla, nyt ei. Vastaantulijoita ei näy, takaisin väärään reunaan. Saan kiertää vasemmalla koko lentokentän Lavolanpuoleisen pään, kiivetä puolivälikulmalta jopa mäelle. Tunneliin pitää toki laskea oikeaa reunaa.
Tunnelista nousen niin pehmeää, uutta latua pitkin, että sauvat uppoavat. Mutta kun näkyvyyttä ei ole ja vastaantulijoilla on alamäki, kiltisti oikeaa reunaa vain! Paraneehan se latu ja eikös vain, parikin hiihtäjää työntelee lisävauhtia alamäkeen.
Helppo nousu, mutta pari sataa metriä. Näin päin tämä tasankolatu tuntuu lähes koko ajan ylämäeltä, kokeile vaikka!
3 km jäljellä. Nyt oikea latu alkaakin olla parempi kuin vasen, jolle tuuli kasaa enemmän lunta. Lumisade harvenee ja on hetken vain neuloja, loppuu kokonaan. Vastaantulijoita on tasaisin välein, luistelijoita ei yllättäen juuri ketään.
Oranssinvalkean maston luota alkaen tuulikaan ei juuri haittaa, sen verran metsää on kuutostien reunassa. Ilmaista kyytiä pääsen aina seuraavalle tunnelille asti.
Taas nautiskelen löysää haarakäyntiä, kun ei ole kiire eikä kilpailu. Hartiat ovat märät toki ihan tästäkin, ja ihmettelen, miten ilman teknisiä alusasujakin joskus hiihdettiin - ja paljon hiihdettiinkin. Joku sujahtaa lujaa vastaan alas tunneliin.
Kaasulinjalla on tyhjää, taas on vasen liukkaampi latu. Joku tulee vastaan, häviää mutkan taa - mutta sitten ei ilmestykään näkyviin, mitäs nyt? Tulen kohdalle, tyttö punaisessa anorakissaan puhuu kännykkäänsä siististi poissa ladulta. Monasti olen kännyköitä nähnyt, itsekin vastannut - usein vain näyttää siltä, että kännykkä on oiva tekosyy pitää pieni huilaustauko... Kännykkä on aina mukana niin ladulla kuin metsässä minullakin, kun ikääkin alkaa olla. Olenpa kerran soittanut auton hakemaankin yhtä pumppuvikaista. Ja olen oppinut kysymään sauvoihin nojaavilta vanhemmilta herroilta, onko kaikki kunnossa.
Tunneliin taas. Tunnelissa on superluisto, siellä kun on vain vanhaa , kovaa lunta.
Täältä noustaan oikein hiihtämällä, vaikka näkyy tuossa haarakäyntiäkin mennyn. Sitten onkin jäljellä enää tylsää, tuulista laakiota. Nuo pikkukoivut ovat kyllä joskus timantteja täynnään, mutta eivät nyt, pilvisellä. Ykkösen tolppa, seiskan tolppa, Rintajouppi, konttorikonekauppa.
Oikaisenko? Ei ole latuja, on vain valkoinen autius. Hiukan kuumottaa vanha latupohja, sille siis: vikatikki, kova pohja loppuu heti, joudun kahlaamaan lähes polvia myöten 50 metriä. Ja sitten pääsenkin taas koululaisten mylläykselle ja otan sukset pois ennen aurausvallia.
Näissä liikennevaloissa saa aina seisoa, eikä hikinen halua kylmässä seisomisesta nauttia. Vaihtuvat sentään. Kävelen Ritun koululle, panen sukset lastauslaiturille. Puhelin soi: Pasin veli soittelee, olenko kotona, hän tulisi hakemaan säätöpöydän. Sovitaan, että kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen kotona.
Vaihdan sisällä ylle kuivat kengät, kuivan pusakan ja kuivat hatun ja hanskat, moikkailen tutut. Ja jo onkin kiire kävellä kotiin.
On hyvä olo. Suihkuun - ja heti valmiina mihin vain. On kiva olla terve.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti