Solidaarisuus

Mansikkametsässä ensimmäistä kertaa.  Pari kertaa, siis jo viikkoa ennen juhannusta jopa, olen kotiin kourallisen mansikoita tuonut, mutta tänään aloitin joulumansikoiden keräämisen.
Kummasti mieli metsässä rauhoittuu.  Kummasti ajatus vaeltaa.  Huomasin hymiseväni työväenlauluja, "heräsin" , kun päässä soi Veli, sisko.

IIlma vilisi vapaita assosiaatioita, yhteen tartuinkin.  Rupesi pyörimään ajatus solidaarisuudesta.
Meille hyvin, kyllä.  Mutta kaikille muillekin hyvin, niinhän se menee.  On eräs työväenliikkeen johtoajatuksista, ja hieno onkin, ja tätä ajatusta on jopa pyritty toteuttamaan niin oman työväen sisällä kuin kansainvälisestikin.

Menestys on vaihdellut.  Esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä ei todellakaan ole paljoista puheista huolimatta saatu paljoakaan aikaan isojen alkuperiaatteiden jälkeen.  Miksi edelleen on matalapalkka-aloja tai naispalkka-aloja, ellei sitten epäsolidaarisen heti-mulle-kaikki-politiikan takia?  Paperimieskin on vasta pakosta oppinut, mitä on epävarmuus ja palkkapolitiikassa samalla viivalla oleminen.

Ns.  avainalat ovat voineet kiristää, solidaarisesti tietysti.  Jäänmurtajat ihan yllättäen eivät liiku kovana talvena eivätkä voimalat tuota lämpöä. Yhteiskunnan alat ovat taas aina ns. sosiaalisessa palkkauksessa, ajatellussa sopivassa välyksessä.  Huippu solidaarisuutta oli eräänä vuonna markkinoitu palkaaerojen kasvattaminen sillä perusteella, että huippupalkkojen kuluttaminen lsää työpaikkoja ja valuu siis kaikkien hyväksi.

Solidaarisuus on koskenut myös lähinnä eurooppalaisia.  Ei kai nyt sentään mustan pidä saada kunnon palkkaa?  Eikö maahanmuuttajalle kuulukin se ikävä, yksitoikkoinen, likaava suorittava työ pienellä palkalla?  Mitä meille kuuluu kiinalainen alipalkattu lapsityövoima?

Solidaarisuus on myös silloin turha koriste, kun vastakkain on oma etu ja oikeudenmukaisuus.
On meillä oikeus ostaa halvalla kaukoidässä nälkäpalkalla ja epäinhimillisissä työoloissa tuotettua?
Luonnosta voimme myös veisata viis, kunhan saamme halvalla tuotteita.  Luonnosta viis myös siinä mielessä, että ensin pitää nostaa elintaso, vasta ylijäämällä voimme ajatella jotain ekologisia arvoja - tietenkin juhlapuheissa voimme niillä aina muita lyödä.

Yksi ystäväni sanoi aina, että ajatus pitää ajatella loppuun.  Mutta pitihän niitä mansikoitkin kerätä, lisäksi tiedustella lisäpaikkojakin.
Joka tapauksessa työväenpuolueiden kannatuksen hiipumisen eräs syy on ilmiselvästi länsimaisen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden riemuvoitossa, solidaarisuuden kustannuksella.

Kuvassa on mansikkareissukaveri, ketoneilikka odottaa minua taas huomenna.

Pois, muukalaiset!

Maailman paras vattupaikka!  Jokitörmän ylle kaartuu vattupusikko, alla saa kulkea tuoksuvassa holvissa.  Ei tarvitse edes kurkotella, marjat tulevat eteesi juuri sopivalla korkeudella.
Sama paikka on parin vuoden päästä tiheä jättipalsamipusikko, kulkijan hikiseen pintaan tarttuu siemeniä, joita kasvi ampuu pienestäkin hipaisusta.

Ihana, rauhaisa mökkiranta.  Vesilinnut ovat oppineet elämään rinnan ihmisen kanssa, on kiva seurata niiden touhuja.  Mutta saapuu rantarosvo, läheiseltä tarhalta on joskus päässyt minkkejä karkuun.  Ja sitten ei ole vesilintuja lahdella, minkki on liian tehokas suomalaiseen rantaan - ja lienee jo syrjäyttänyt oman vesikkomme?.

Naapurin ökyhuvilalla on isot pihat.  Kasvejakin on vaikka minkä laisia, on perennaryhmiä, yhden kesän kukkia, hoitonurmea.  On piennarkasveja, on varjokasveja, on kasveja suojaamaan ja peittämään solia ja komposteja jopa.  On myös jättiputki, joka karkaa läheiseen lehtoon ja kauas alkuperäiseltä paikaltaan, sinunkin tontillesi.  Älä koske sormin, älä anna sen hipaistakaan ihoasi!
Kitke, niitä, kompostoi, polta - tee mitä vain, eroon et pääse?  Eroon ei myöskään helpolla pääse kurttulehtiruususta.

Ihan kiva olisi, jos tässä lossirannassa olisi vähän muutakin katseltavaa kuin aina sama ranta.  Ai niin, pihalla on lupiini siemenvaiheessa.  Ensi kerralla otan siemeniä taskuun ja heittelen tuohon vähän.
Joku on heitellyt, lupiini on nyt joka paikan kasvi, joka syrjäyttää muut.  Paitsi koollaan ja kasvuvoimallaan, se voittaa myös hernekasvina: se lannoittaa typpibakteereillaan maan niin, että siinä on aivan liikaa typpeä alkuperäisille kasveille.

Virmutjoella on majavia.  Auton nokka sinne päin, luontoelämys saa maksaa paljonkin bensiiniä.  Mutta kas, kun omaan mökkirantaan iskeentyy majava, kaivaa onkaloita rantapenkan täyteen, rakentaa jopa pesän, onkin tilanne toinen.  Eikä metsänomistajakaan oikein haluaisi majavaa omalle palstalle.  Kanadanmajava se on, beaver, eurooppalainen ammuttiin loppuun 1851 Suomessa.

Upeita perhosia!  Lämmennyt ilmasto tuo meille yhä uusia lajeja, ja ennen harvinaiset yleistyvät.  Mutta sama lämmin tuo mukanaan myös yhä uusia tuholaisia, vaikkapa coloradonkuoriaisen.

Ei kaikki tulokkuus tai karkulaisuus ole pahasta.  Esimerkiksi akilleija tai puna-ailakki ovat vallan viehättäviä lisiä luontoomme.  Emmekä ole sentään Australia, jossa ainakin kaktukset ja kanit ovat olleet katastrofi.  Niinhän ovat myös kissa ja rotta monessakin paikassa.
Mutta harkintaa, hyvät ystävät.  Juuri sinun tai minun ei tarvitse olla se, jonka takia luontoomme leviää jotakin sinne todella kuulumatonta.

Kuvan muukalainen on uusi tulokas, mutta itse suolle muuttanut.  Mikä se on?  Baltiantoukokämmekkäkö?

 

Maailma hukkuu paskaan?

Kaksi on maailmassa yli muiden!
McDonaldsista (tai vastaavista) lähtevä saa ripotella jätöksensä, paperinsa, ruokailuvälineensä sirotellen pitkin maisemaa.  Tavallisena aamuna tätä autoista heiteltyä roskaa on lokkien revittävänä monen kilometrin päähän.
Toinen kuningas on tupakkamies.  Ei ole roskaamista vaan luonnollista toimintaa, että askia avatessa sellofaani lentää siihen, missä satut seisomaan.  Jokainen tulitikku putoaa maahan.  Tumppi lentää - ja usein sammuttamattomana - tietenkin maahan, ja kun aski on tyhjä, sen luonnollinen loppusijoituspaikka on juuri sillä kohdalla maassa.  Tupakkamies osaa myöskin räkiä koko seisomapaikkansa kuvottavaan kuntoon.

Pientä on koululaisen karkkipaperi näihin veijareihin verrattuna.

Enää ei juuri näe, että auton ikkunasta työnnettäisiin roskaa maisemaan.  Mutta kyllähän näin yhä on pakko tapahtua: tuossa kuutostiellä oli juuri kevätsiivous, ja noin kahden sadan metrin välein näytti täysi jätesäkki töröttävän odottamassa poiskuljetusta, ja tien toisella puolen samoin.
Useilla paikkakunnilla jokin seura, esimerkiksi Leijonat tai Martat, vastaavat kirkonkylää lähestyvien teiden varsien siisteydestä.  Kunnia heille - mutta koko touhu voisi olla tarpeetonta!

Varsinainen jätehuolto on yksinkertaistettu monelle liian vaikeaksi?  Vai miksi metsäteiden varsille yhä rahdataan akkuja, kodinkoneita, huonekaluja, jäteöljyä?
Onko todellakin helpompaa viedä autolastillinen tai peräkärryllinen metsään kuin kaatopaikalle?
Joka tapauksessa jotuu lastaamaan ja ajamaan.  Useat jakeet otetaan ilmaiseksi vastaan jopa.
Kaatopaikalla tietysti kaikki näkevät, ettet hallitse peräkärryn peruutusta?  Ja kaatopaikalla ei ole sitä jännitystä, jäätkö kiinni ja saatko sakot ympäristörikoksesta.
Kyllä, on paljon tietämistä ja pykälää jätehuollossa, matkaa keskitettyyn maakunnalliseen jäteasemaan on.  Mutta silti...

Tehokkainta olisi tietysti vähentää jätteen syntymistä, so. kuluttaa vähemmän.  Utopiaa?
Kierrätys ja uusiokäyttö ovat jo sanoina tuttuja, olisiko mahdollista saada ne teoiksikin?
Jätehuollon tulisi olla asiakkaalle niin yksinkertaista, että ei syntyisi vaihtoehtoisia ratkaisuja.  Roskiksia ja tyhjentäjiä lisää!

Ja höpönhöpöt.  Ainoa oikea ratkaisu olisi oman vastuun ja toisista välittämisen kulttuuri.  Muissakin kuin ympäristöasioissa on vallalla aivan liian suuri yksilönvapaus valita itsekkyyden ja oikean välillä.
Ei ole kysymys siitä, etteikö oikeaa tiedettäisi - mutta se koskee muita.    

Kuva on Mustilan aboretumista.  Ei roskan roskaa missään, uskomatonta!  Ja silti eväspaikoilla on mm. roskikset varisten penkoa ja kahviosta myydään myös mukaan.

Elämänohjeeksi eläkeläiselle - ai niin, siis minulle

Joka päivälle jokin oikea työ!
Eläkeukolla harvoin on aikataulua.  Ei stressaa työ.  Lähes kaiken tekee vain itselleen, tai joskus ihan päin perhettä.
Houkutus olisi suuri asettua katsomaan muiden kilvoittelua.

Mitäpä siitä seuraisi?  Pitkään nukkumistako?  Vaeltelua katselemassa ja ihmettelemässä esimerkiksi rakennustyömailla.  Istuksimista torilla ukkoringissä ja parlamentissa arvioimassa maailman menoa?  Ison Kristiinaan aulan penkille katsomaan eläviä ihmisiä?

Vai oikaisisiko peräti sohvalle aamusta alkaen, vaeltaisi välillä jääkaapille ja oikaisisi toiselle sohvalle vaihteeksi.  Ja tv auki koko päiväksi.

Ei.  Vähän pitää suunnitella.  Oppi edes yhdestä työstä päivittäin on ihan fiksu.   Olisi kiva myös, edes hieman, aikatauluttaa asioita ja laatia päivärytmi.  Vaikkapa yhteisen aterian laatiminen tiettyyn kellonaikaan olisi poikaa.  Onneksi vaimon työ tarjoaa myös tilaisuuden kulttuuripläjäyksiin aika usein, ei tarvitse niitäkään hakea.

Mitäs kesällä, kun pääsee ulos ja on lukemattomia lukemattomia kirjoja ja puutarhaksi muuttunut piha.  Ja aina on jotakin nykäisemistä tarjolla jo pihassakin, kuten talossa, saati alkava matonpesuprojekti.  Ja tulevat taas pojat oljamiin, siinä sitä on vaarille projektia.  Alkaa vaimon loma ja hänen suunnittelemansa ohjelmointi.  Luonto posauttaa joka aamuksi uudet katsottavat, eikä entinenkään heti häviä.  Aamuja en osaa nukkua hukkaan, poluille, luistelemaan, metsään siis.

Aivan kylliksi olen tyhjäsilmäisiä maleksijoita ja sohvaperunoita nähnyt.  Jopa ikäisiäni, eikä vain syrjäytyneitä nuoria.  Monelle eläke tarkoittaa pois hiipumista parissa vuodessa, kun eläkeajan pitäisi olla parasta aikaa elämässä.