Rikkaat idiootit

Rikas?  Kohtuullinen + pieni eläke.  Mutta kaikki iso ja paljon enemmänkin on jo hankittu.  Siinähän sitä elää köllötellään, elättivariksina.
Ikinä ei sentään ole ollut kädestä suuhun-tilannetta.  Ikinä ei varsinaista pulaa ole mistään ollut, toki on jouduttu odottamaan, tavoittelemaan, tekemään valintoja, asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen.
Aina (paitsi ennen opiskelun alkua) on molemmille työtä piisannut ja useimmiten on ollut jopa virka selkänojana.
Ja maailman mitakaavassa jokainen suomalainen on rikas.

Oikein heräsin huomaamaan, mitä on olla rikas - ja idiootti - Prahassa elokuussa 1990.
Kyllä, Praha on edelleen ehkä se kaikkein hienoin kaupunkilomakokemus, mutta tämä anekdootti kuitenkin liittyy ihan mitäänsanomattomaan pikkukatuun, kujaseen.  Siellä oli pieni valokuvausliike, näyteikkunassa monenlaista itäblokkivehjettä (esimerkiksi Smena-kamerat olivat todella hyviä!), mutta myös haalistunut mainos ja myös itse laite, Minolta 3500-kamera. Ja halvalla, verrattuna Suomen hintoihin - melkein ostimme.
Kotiin palattuamme ei mennyt kuin pari viikkoa, kun meillä oli tämä kamera...

Automaattitarkennus, automaattisalama, automaatti myös pitkällä putkella.  Mutta oli myös käsisäätömahdollisuuksia, pääsi lähelle, pystyi pysäyttämään liikkeen, ei siis ollut vain näppäilylaite se.  Vallan maino peli - mutta jos, niin kuin useimmiten, antoi automaatin hoitaa, todellakin suunniteltu rikkaille idiooteille.    
Kamera maksoi vähän itseään, oli mukana Namibian reissulla seuraavana vuonna ykköskameranani, toisella, pikku-Cosinalla napsin mustavalkeita kirjan kuvituksia.  Mutta oliko täysautomaatti hyvä kuivassa Namibiassa?  Ei sinne päinkään: hienon hieno hiekkapöly ja kuivuus pakottivat käsikäytölle, ja pelkäsin jo, että kamera on mennyttä kalua.  Mutta kaikki palautui Suomessa ennalleen.
Kuka käyttää enää filmikameraa?

Nyt on useita digivehkeitä.  Ne vasta idioottivarmoja ovatkin, kun ei tarvitse filmiä säästää.  Ja toimintoja riittää, ja hyväkin laatu mahtuu jo taskuun.  Mutta kun kameraa ei edes ota mukaan!
Kännykkä!  Kännykkä se vasta onkin idioottien peli, tekee puolestamme vaikka mitä, muistatko esimerkiksi puhelinnumerot tai kirjoitteletko paperikirjeitä?

Auto.   On nimensä mukainen ”itse” hän.  On automaattivaihteet, lukkiutumattomat jarrut, kaistanvahti, tihkukytkin, vakionopeus- ja huippunopeussäätimet, automaatti-ilmastoint, päivänvaloautomatiikka,...
Konehuoneeseen hädin tuskin uskaltaa kurkistaa, juuri mihinkään ei kannata itse koskeakaan, vähän vain voi nesteitä tarkistella.  Vielä sentään saa ohjata ja päättää, minne mennään - ellei viereinen penkki sano sitäkin.

Ostin hiihtelyäni varten voiteita.  Voi hyvä tavaton, me idiootit emme enää edes viitsi tai osaa voidella suksia.  Siitä vain purkista sen vaahtomuovilla voide suksen pohjaan, pieni kuivausaika ja liinasella kiiltäväksi ja jo mennään hurukyytiä!  Ja pitovoide suksen keskelle toisesta vaahtomuovista, sitä ei tarvitse/saa edes silitellä.  Jollain idiootilla on jopa karvasukset, ei pitovoiteita lainkaan.
Minulla on Optigrip-Karhut eli pitopohjat pikku pakkasesta pitkälle plussan puolelle.  Ei tarvitse osata ns. potkaista edes, sen kun siirtelee jalkoja, ja pito on varma.

- - -

Miltei millä elämän alalla tahansa kehitys on ollut niin huimaa, että en voi ymmärtää ns. uusavuttomuutta.  Kahvia ei pusata hellalla tai takassa, ruoat saa puolivalmisteina (esimerkiksi liha leikattuna ja pakattuna), pesukone pesee, linkoaa, jopa joskus kuivaa, tiskit pesee kone, robotti imuroi.  Vaattet ostetaan valmiina, kukaan ei parsi tai paikkaa.  Luulisi selviytyvän.
Mutta mietipä olevasi viikko sähköttömällä saarimökillä, ainoina eväinä esimerkiksi suola ja matopurkki, huomaat heti, mitä tarkoitan sanomalla meitä idiooteiksi.

Ihminen tyhmistyy.  Se on jo tutkimuksin todettu.  Asiaa ei paranna, että yhä vähemmän pähkäilemme ja ratkomme asioita.  Yhä vähemmän teemme oikeasti itse.

Melkein hyvä?

Katolle alkaa kertyä liikaa lunta.  Kiipeänkö?  Oma paino voisi lumikuorman lisänä olla liikaa.  Ritva ei pidä ajatuksesta, että seitsenkymppinen koluaa katolla jäiden seassa, vaikka olisi turvavehkeitäkin.
Eipä hätää, löytyy apu: pitkä teleskooppivarsi, kovamuovinen kola päässä.  Silläpä vetelen!
Vetelin minkä vetelin.  Kevyt lumi tuli helposti alas, kola oli jopa vähän turhan pieni, ei haukannut tarpeeksi.  Mutta jos on lumikerroksia, tiiviimpää, painavampaa, eivät teleskooppivarren liitokset pidä, varsi venyy, putket saattavat jopa irrota.  Ei liiku lumi.
Ja eikös vaimokulta kopauttanut nurkan jääpuikkoa, kops, ja kas vain, kovamuovi ei sitä kestänyt, pala lohkesi - puikko ei.
Mitä tekee lumen hyväilimellä?  Töihin siitä ei juuri ole.

Monot piti ostaa.  Ja pitää ostaa toisetkin heti, jos kirpparilla on kokoa, sillä SNS-systeemi on poistumassa.  Neljät sukset on SNS-siteellä, siteeet olisivat älyttömän kalliit vaihtaa.
Kivat monot, sirot jopa ja juuri sopivan jäykkäpohjaiset turistihiihtelyyn.
Ihan pieni ja ärsyttävä vika tietysti on: vetoketju ei pysy kiinni, koska se ei mene kiinni asti.  Juuri ja juuri saa vetoketjun kiinni, jos jalka ei ole monossa, mutta solmun yli ei mitenkään ihan perille asti.
Hieno idea suojata mononnauhat kastumiselta ja jäätymiseltä, mutta miksi idea on jätetty loppuun asti toteuttamatta?    
Monikohan muksu on saanut tulla luokkaan asti, kun monoja ei jäisinä saa jalasta.  Omassa luokassa hyvinkin moni, johtuisiko siitä, että tarvinnut muutenkaan riisua, jos aikoi välitunneilla hiihdellä.
Vanhoissa monoissa on saman ongelman vanhempi versio.  Vetoketjulla suljetaan nauhat peittävä läppä, ja sulku varmistetaan läpän päässä olevalla tarralla.  Vaan eipä suljeta, kun tarra ei mitenkään yletä vastakappaleensa, ei edes ilman sisällä kengässä olevaa jalkaa, eli vetoketju aukeaa ja kesken reissun sitä saa vedellä kiinni päin.                

Hiihtohanskat pitää olla.  Rukkanen ja siellä vielä sisähanska kovalla pakkasella ovat ainoa konsti.  Normaalikeleillä?  On monenlaisia, thinsulatea, tuulisuojattua, sormikasta ja sorkkamallia.  Hienoja, kalliita, hyvännäköisiä.  Yksi yhteinen huono asia löytyy lähes kaikista: peukalohangassa on sauma tai juuri tämä kriittisin kohta on liian heikko ja kuluu puhki.  Kolmet hanskat talvessa eli noin 1000 km:ä kohti, älytöntä!
Voisiko joku keksiä ihan yksinkertaisen asian: peukalohankaan täytyy koko leveydeltä saada kunnon nahkainen suoja.  Olen niitä liimaillut, romuhanskoista leikeltyjä nahkapaloja hiihtokäsineisiin, ommellut saumoja, käytän niitä kolmea paria vuodesta toiseen, mutta joskus olisi kiva löytää alun perin hyvät hanskat.
Ja miksi ihmeessä muutenkin tiukka ranneosa on pakko vielä kiristää tarranauhoilla tai neppareilla?
On aikamoista haastetta saada hanska nopeasti pois esimerkiksi vastataksesi puhelimeen, ottaaksesi valokuvan, kaivaaksesi autonavaimet taskusta,...
Vihoviimeinen juttu hiihtohanskoissa on, että niiden sisäkalut tulevat hikistä kättä riisuessa mukana.  Voisiko sormenpäät ommella kiinni paikkaansa?  Märkiä sisäosia on pakkasessa todella mielenkintoista yrittää uittaa sormiinsa.

Puhelin on 70-vuotiaalle myös turvalaite.  Se on aina mukana.  Mutta usein se on kuollutta painoa ja täysin turha kapine, se kun ei toimi pakkasessa.  Malli on S eli steel, siis erittäin nopeasti jo nollakelissä hyytyvä.  Ihan pikkupakkasessa esimerkiksi voi ottaa yhden kuvan, ja laite on kotiin asti pois pelistä, eropeli kiinni!  Apple-uskovaiset voivat olla muutakin mieltä, mutta minusta puhelimen pitää toimia.

Liikaa sähköisiä toimintoja?  Autossa oli keskuslukitus, niin aina.  Yleensä ovet pelasivat niksnaks, mutta takakontti ei nuoskan jälkeisillä pakkasilla mitenkään.  Huollossa vaihtoivat mikrolukon,  maksoi paljon, mutta kun työn vastaanottaja osasi sopivasti pelotella tulipalovaaralla jos lukko ei voi pelata, vaihtoon meni - eikä edelleenkään toiminut.  Kosteus pääsi rakenteisiin, vesi tunnetusti jäätyy.
Mutta mitenkään ei voinut mistään lukkosulaa laittaa, minkäänlainen teippaus  ei auttanut.
Tosi kätevää on lastata auto takapenkn yli...
No, yksi autoistamme oli jarruiltaan niin avonainen, että takapyörät jäätyivät pyörimättömiksi monta kertaa.  On hupaa renkaille semmminen peli.  Tai vanteitten takominen erilaisilla työkaluilla ei oikein kivalta aamuhämärissä tuntunut.

Mikäs kiire telkkarin katsojalla olisi?  Joskus olisi kiva olla kuitenkin varma, että tv käynnistyy kerralla.  On koeiltu monella tavalla: on käynnistetty ensin tv, sitten digiboksi tai päin vastoin.  Mutta useimmiten telkkari sammuu ja uudellen voit painaa on-nappia vasta kymmenen sekunnin päästä.  Toisella kerralla käynnistyy varmasti, mutta miksi ei ensimmäisellä?

Suomessa luulisi olevan asiantuntemusta vaikka rakentaa lumikola.  Luulisi, niin.  Mutta aisa vääntyy ja ennen pitkää katkeaa, etureuna vääntyy kaarelle ja teräsosa irtoaa.  Lumi ei irtoa kolasta tai kola ei luista.  Kahta kolaa on hitsailtu kuntoon, yhteen on tehty lasta vesijohtoputkesta, moneen on taottu suoraa etureunaa ja pultteja ja muttereita on kosolti uusittu ja kiristetty.
Vihje: suksiparafiini tekee hyvää kolan sisä- ja ulkopuolella.  Ensin kola suihkukaappiin sulamaan ja kuivumaan ja sitten lämpöiseen pintaan paraffiinia. Kola kannattaa säilyttää sateelta suojassa, jäätyvä räntä ei helpota hommia yhtään...

Jäähakku.  Hyvä, pyöreä metallivarsi, riittävän painava, terä tarpeeksi - ei liian - leveä.  Viistetty ja terävä, tällähän selviän vuosia.  Siis kesti kolme iskua...
Terä irtosi, oli hitsattu suoraan putken päähän koloamatta  kiinni mitenkään.  Korjattiin, ja on hyvä.

Insinööri suunnittelee.  Moni asia suunnitellaan sinne päin, moni asia myydään ennen lopullista kehittymistä.  Moni asia tehdään vain hyvän näköiseksi, myyntiin. Tavaran ei ole tarkoituskaan kestää, mutta usein tuntuu, että tarkoitus ei ole edes toimia ajatellulla tavalla.  Usein on laite suunniteltu niin kuin kaikki rakastaisivat nippeleitä ja ohjelmointia, eikä ainakaan naisten (edelleen tekevät useimmat kotityöt) työtä helpoteta.
Voisiko olla toisinkin?