Täällä vielä pitkään

Moraaliton auttaminen-keskustelu jäi alitajuntaan ja monenlaista pyörii päässä.

On onneksi tällainen blogi, jossa pohtia.

Jos olemme vain nisäkäslaji, joka älykkytensä ja siitä johtuvien toimiensa avulla on valtiaslaji ja pystynyt lisääntymään liian tehokkaasti, olemme luonnon erehdys ja luonto jotenkin korjaa erehdyksensä tuhoamalla lajin.

Älykkyys sinänsä toimii sekä lajin säilymisen pitkittäjänä että myös lyhentäjänä. Olemme sopeutuneet olosuhteisiin, tietomme, yhteistyömme, tekniikkamme mahdollistaa yhä paremmin selviytymisen - ja tuhoaa samalla elämämme edellytyksiä ja samalla koko luomakunnan mahdollisuuksia. Voihan kaikkea tätä suunnata planeetan hyväksikin?

Totta kai laji tuhoutuu. Mutta se ei tuhoudu huomenna, ei minun näköpiirissäni olevana aikanakaan. Olisiko minulla oikeus, lupa vai velvollisuus toimia lähimäisen hyväksi? Nyt.

Mitä minulle kuuluu, mitä ihmiselle käy tuhannen vuoden perspektiivillä? Kuuluu se: kai minun jälkeni voisi näkyä vielä silloinkin esimerkiksi asennekasvatuksen tuloksena tai vaikkapa sen syntyvän pelastajan henkiinjäämisen mahdollistajana.Yhteen pelastajaan en itsekään usko, uskon ajattelijaan, kellokkaaseen, johonkuhun, joka saa vaikutusvaltaa - osaltaan.

Toiminta jopa vähentää sitä haitallista biomassaa, elinolojen kohotus on parasta syntyvyyden laskemista. (Tähän silloin yöväittelyssä tuli vasta-argumentiksi, että mittakaava on niin pieni, että asialla ei ole merkitystä. Ei, vaikka tukeminen kertautuu ja tapahtuu sadoissa paikoissa yhtä aikaa.)

Olemmeko siis Luojan erehdys - avautuu aikamoinen maisema siihen, onko olemassa kaikkivaltiasta, erehtymätöntä Jumalaa. Jos on Jumala, miksi hänen pitäisi leikkiä laboratoriota ja kokeilla esimerkiksi ihmisillä tai aiemmin vaikkapa dinosauruksilla? Oliko mennyt maailmakin niin huono, että se täytyi meteorilla tuhota - vai oliko meteorikin jotain, mille ei kaikkivaltias mitään mahtanut... Vai tuliko työ valmiiksi ja näkemiin, uusi työ alkoi muualla.

Vai suunnitteliko Luoja ihmisen vain puolivalmiiksi ja tämä ruoja kehittyi itse kilpailemaan ja haastamaan Jumalan - tuhohan on jumalallinen asia. Johan Raamattu kertoo haastajasta, esimerkiksi Nimrodista. Pliisu uskonnollinen selitys: emme tiedäLuojan suurta suunnitelmaa...

Raamatussa on aika hieno juttu: ihminen asetetaan hallitsemaan luomakuntaa.
Ajatus sisältää vastuun, ei pelkkää hyödyn repimistä. Ihminen on jo pahuutensa näyttänyt:
missä on se iso rangaistus (taas kerran: olihan vedenpaisumus, sekö se taas...)?
Jokin valtava luonnonkatastrofi ei oikein ole jumalallistakaan: mitä ne muut eliöt olivat tehneet tuhoutuessaan ihmisen mukana? Ajatteleeko Luoja(kin) vain ihmisen kannalta?

Onko eläinten oikeuksien puolustaminen moraalitonta? Nekin ovat lajeina vain aikansa elävää biomassaa. Mitään moraalitonta ei siis ole siinä, että ihminen on tuhonnut jo tuhansia lajeja, jos kerran ihminen on vain liikaa levinnyt nisäkäslaji. Olisiko moraali jokin ero ihmisen ja luonnon välillä? Osaahan ihminen tietoisesti jopa toimia moraalinsa vastaisesti.

Toki ymmärretään, että ihmisen vaikutuksen vähentäminen kaikilla tasoilla antaisi luonnolle tilaa toimia ja tässä mielessä rakennetut suojelusysteemit varmaan moralistillekin sopivat, samoin tuskin kukaan haluaa tahallisen kärsimyksen tuottamisen sallimista.
Biodiversiteetit ja ilmastot kylläkin alistuvat muodille tai kaupalle milloin vain.
Suurin ihmisen synneistä onkin oikeastaan oman ekologisen lokeronsa rajan ylittäminen jo kauan sitten, meillä ei enää ole tehtävää eikä paikkaa luonnossa?

Miksi pysähtyä maapallolle? Onko moraalitonta tukea ihmiselämää myös siksi, että eräänä päivänä maailmankaikkeuskin tuhoutuu/muuttaa muotoaan? Jo lähiaikoina (näissä mitoissa)
esimerkiksi aurinko turpoaa punaiseksi jättiläiseksi jne., mitä tässä pitkittämään kärsimystä!
Johtopäätös: kannattaa siis niin nopeasti kuin mahdollista käyttää kaikki mahdollinen irti saatava ja elää kovaa, kohta me kuolemme...

Miksi edes pohdiskella? Eikö sekin ole asettumista yläpuolelle. Ei kun kaikki selvitymään hampain ja kynsin tuonne pakkaseen!