Sumu velloo maisemassa. Pihakoivun latvaa ei näe, näkee, ei näe.
Nopeasti liikkeelle! Pitää ehtiä jonnekin korkealle, ennen kuin sumu hälvenee.
Auton nokka Viipurintielle. Jo Ratakadulta kääntyminen hirvitti: tuleeko tuolta sumun seasta kylkeen joku valoton? Ei tullut. Seuraavissa liikennevaloissa laitan takasumuvalon päälle.
Joku ajaa ohitseni. On kiire odottamaan, ja seuraavissa valoissa purjehdin omaa, vakaata vauhtiani hänen ohitseen, kun hän vasta kerää vauhtia. Onneksi suhahtaja kääntyy kohti Imatraa.
Tunnen sympatiaa mopoilijaa kohtaan. Hänellä on aivan surkea takavalo maastomopossaan, mutta komeasti hän ajaa aivan reunassa ja huomioliivi on päällä. (Kotona tarkistan, toimiiko takavalo omassa mopossa.) Mutta vilkkua tuo ei ymmärrä käyttää poistuessaan Karhuvuoren ympyrässä.
Alkaa kahdeksankympin alue. Alkakoon aivan rauhassa, kuusikymppiäkin vähän hirvittää, kun muistaa, että uusissa autoissa päivänvalovaloja käyttäessä eivät takavalot toimi. Peräänajo on täysin mahdollinen. Aurinkokin alkaa paistaa sumun läpi miten kuten: tuntuu kuin koko sumuseinä olisi valaisevaa, häikäisevää pintaa.
Ykskaks on tukkirekka suurin piirtein takakontissa, se painattaa onneksi saman tien ohi. Onko nuorella kuskilla oikeasti noin kiire, onko hänen näkökykynsä noin paljon parempi?
Kuin opettaaksen tyhjä tukkirekka jarruttaa, jarruttaa alle minun ajonopeuteni ja köröttelee jonkin aikaa tukkeenani, kunnes ykskaks lisää vauhtia ja häipyy usvan sekaan. No tietysti hidastan edelleen, nyt tiedän, että edessä on lähes näkymätön iso auto.
Mutta ei, ei se rekka minua opettanutkaan, olen saavuttanut itse vielä hitaammin ajavan autoilijan, sitä se rekka jarrutteli?
Enpä ohita, näkyvyyttä ei ole riittävästi, sitä paitsi matkaa on enää pari kilometriä tällä tiellä.
Alan miettiä, kuinka mahdolliset perässäajajat näkevät, että aion kääntyä vasemmalle. Mutta voi ihmettä: juuri tienhaarassa ei ole sumua juuri lainkaan, aurinko valaisee monen sadan metrin matkaa!
Ehdinkö siis sittenkään ajoissa Tupavuorelle?
Pikkutiellä on mentävä todella hiljaa. Eniten pelottaa mäennyppylä, normaalistikin siinä on ajettava äärimmäisen oikealla. Entä jos vastaantulija tulee vanhasta muistista kovaa omaa rallitietään?
Ei tullut kukaan vastaan. Ajan auton tutulle paikalleen. Joku on jättänyt jalallisen tulisijan tähän aukiolle. Aika kätevältä näyttää, mutta lähemmin tarkasteltuna se on suurin piirtein kertakäyttöinen, hempulitekoa.
Polulle siis. Raivurimies on tehnyt siistiä jälkeä. Varmaan se tulisija oli hänen taukopaikkansa kaluste.
Hyvä jälki tarkoittaa esimerkiksi sitä, että raivauspuut ovat kaikki latvat samaan suuntaan, on siis edetty järkevästi ja osattu tekniikka. Ja taas tulee mieleen, että sinne ne jäävät lepänrangat ja koivunrangat. Tässäkin olisi kottikärryn ja moottorisahan kanssa saatavilla päivässä monta peräkärryllistä erittäin korkealaatuista puuta, leppää parempaahan ei olekaan takkapuuksi.
Mutta keltäpä kysyisit? Itse tekisin noin metrisiä pätkiä ja kärräisin ne parkkipaikalle peräkärryyn.
Oksassa roikkuu raivaussahan kannatinliivi, Husqvarna. Hyvää laatua, ei harrastelija siis. Se on raivatun alueen rajana. Polku kapenee, risut läämivät housut märiksi. Vielä on ojakärsämöitä ja jopa harakankelloja.
Palokärki hermostuu ja ilmoittaa, että olen noussut vuorelle. En ollut ihan myöhässä. Sumu jatkaa maisemaa alapuolellani: ensimmäisten puiden takaa näkyy himmeämpi puurivi, sen takaa toinen ja loput voi kuvitella ikuisuuteen asti. Kumma juttu, yleensä sähkölinja häiritsee tässä, nyt se on tavallaan korostamassa jatkuvuuden tunnetta.
Kalliot ovat jo osin auringossa. Sammal ja jäkälä ovat kuitenkin märkiä. Tupavuoren louhikko-osassa en mene lähellekään vaaranpaikkoja, sillä jäkälä ja sammal eivät pitkän kuivuuden jäljiltä ole vieläkään täysin toipuneet ja ovat tallomisvaarassa.
Täällä on käynyt aika moni, polku on selvempi kuin koskaan ja kulumapaikkoja on enemmän.
Vuori laskeutuu portaittain alemmaksi. Ei ole kuin muutama paikka, mistä on hyvä tulla ylös tai mennä alas. Hyvä niin, rinteet säilyvät erämaanoloisina. Mutta mitä: taulu, jossa lukee RAIVAUSALUEEN RAJA! Alkaako nyt se louhiminen, jonka saimme ympäristölautakunnassa torjutuksi?
Metsässä ja polulla on täysi hiljaisuus. En voi kulkea pyöräilijöiden rakentamia siltoja pitkin, sillä puu on tavattoman liukasta. Keppi on siis todella tarpeen kallioilla kiipeillessä.
Kamera toisessa, keppi toisessa kädessä saatan olla huvittava näky, mutta yli kymmenen vuotta olen kepistä turvaa saanut ja siihen luottamaan oppinut, milloin suolla, milloin kivikossa.
Sieniäkin on siellä täällä. Tattejakin on tuossa metsän puolella. Mutta nyt ei olla saalistamassa, nyt on nautiskeluaika. Aurinko alkaa hävittää sumua. Olen hetkittäin pilvessä, välillä taas auringossa.
Jos nyt olisi talvi, sumu sataisi noustuaan kevyenä lumisateena, nyt se vain häviää jonnekin tullakseen taas huomenna, jos korkeapaine jatkuu.
Palokärki ilmoittaa nyt, että se pahis poistuu vuorelta, kaikki kunnossa. Alhaalla koikkuu korppi jossakin kaukana, eipäs se nyt tule moikkaamaan. Joutsenten aamuhuutoa kuuluu, ja hanhiparvi, 22 lintua, kaklattaa yli. Olisiko syksy?
Huomaan polun vieressä tuoreesta puusta veistetyn matkasauvan. Pihlajaa se on, eikä mikä tahansa katkaistu keppi: se on aisattu, siihen on kuorittu kädensija ja päät on vuoltu pyöreiksi. Liian lyhyt se on minulle, muuten se kyllä näyttäisi minun tekemältäni. Ei ole.
Ja kun pääsen autolle, eikös toinen auto pyyhkäise paikalle. Se raivaaja saapui. Ahkera mies, lauantaina tuli töihin; onneksi sain olla Tupavuorella hiljaisuudessa kuitenkin.
Ja kotona yhä nukuttiin, kun minun olisi pitänyt päästä kertomaan reissusta.
Nopeasti liikkeelle! Pitää ehtiä jonnekin korkealle, ennen kuin sumu hälvenee.
Auton nokka Viipurintielle. Jo Ratakadulta kääntyminen hirvitti: tuleeko tuolta sumun seasta kylkeen joku valoton? Ei tullut. Seuraavissa liikennevaloissa laitan takasumuvalon päälle.
Joku ajaa ohitseni. On kiire odottamaan, ja seuraavissa valoissa purjehdin omaa, vakaata vauhtiani hänen ohitseen, kun hän vasta kerää vauhtia. Onneksi suhahtaja kääntyy kohti Imatraa.
Tunnen sympatiaa mopoilijaa kohtaan. Hänellä on aivan surkea takavalo maastomopossaan, mutta komeasti hän ajaa aivan reunassa ja huomioliivi on päällä. (Kotona tarkistan, toimiiko takavalo omassa mopossa.) Mutta vilkkua tuo ei ymmärrä käyttää poistuessaan Karhuvuoren ympyrässä.
Alkaa kahdeksankympin alue. Alkakoon aivan rauhassa, kuusikymppiäkin vähän hirvittää, kun muistaa, että uusissa autoissa päivänvalovaloja käyttäessä eivät takavalot toimi. Peräänajo on täysin mahdollinen. Aurinkokin alkaa paistaa sumun läpi miten kuten: tuntuu kuin koko sumuseinä olisi valaisevaa, häikäisevää pintaa.
Ykskaks on tukkirekka suurin piirtein takakontissa, se painattaa onneksi saman tien ohi. Onko nuorella kuskilla oikeasti noin kiire, onko hänen näkökykynsä noin paljon parempi?
Kuin opettaaksen tyhjä tukkirekka jarruttaa, jarruttaa alle minun ajonopeuteni ja köröttelee jonkin aikaa tukkeenani, kunnes ykskaks lisää vauhtia ja häipyy usvan sekaan. No tietysti hidastan edelleen, nyt tiedän, että edessä on lähes näkymätön iso auto.
Mutta ei, ei se rekka minua opettanutkaan, olen saavuttanut itse vielä hitaammin ajavan autoilijan, sitä se rekka jarrutteli?
Enpä ohita, näkyvyyttä ei ole riittävästi, sitä paitsi matkaa on enää pari kilometriä tällä tiellä.
Alan miettiä, kuinka mahdolliset perässäajajat näkevät, että aion kääntyä vasemmalle. Mutta voi ihmettä: juuri tienhaarassa ei ole sumua juuri lainkaan, aurinko valaisee monen sadan metrin matkaa!
Ehdinkö siis sittenkään ajoissa Tupavuorelle?
Pikkutiellä on mentävä todella hiljaa. Eniten pelottaa mäennyppylä, normaalistikin siinä on ajettava äärimmäisen oikealla. Entä jos vastaantulija tulee vanhasta muistista kovaa omaa rallitietään?
Ei tullut kukaan vastaan. Ajan auton tutulle paikalleen. Joku on jättänyt jalallisen tulisijan tähän aukiolle. Aika kätevältä näyttää, mutta lähemmin tarkasteltuna se on suurin piirtein kertakäyttöinen, hempulitekoa.
Polulle siis. Raivurimies on tehnyt siistiä jälkeä. Varmaan se tulisija oli hänen taukopaikkansa kaluste.
Hyvä jälki tarkoittaa esimerkiksi sitä, että raivauspuut ovat kaikki latvat samaan suuntaan, on siis edetty järkevästi ja osattu tekniikka. Ja taas tulee mieleen, että sinne ne jäävät lepänrangat ja koivunrangat. Tässäkin olisi kottikärryn ja moottorisahan kanssa saatavilla päivässä monta peräkärryllistä erittäin korkealaatuista puuta, leppää parempaahan ei olekaan takkapuuksi.
Mutta keltäpä kysyisit? Itse tekisin noin metrisiä pätkiä ja kärräisin ne parkkipaikalle peräkärryyn.
Oksassa roikkuu raivaussahan kannatinliivi, Husqvarna. Hyvää laatua, ei harrastelija siis. Se on raivatun alueen rajana. Polku kapenee, risut läämivät housut märiksi. Vielä on ojakärsämöitä ja jopa harakankelloja.
Palokärki hermostuu ja ilmoittaa, että olen noussut vuorelle. En ollut ihan myöhässä. Sumu jatkaa maisemaa alapuolellani: ensimmäisten puiden takaa näkyy himmeämpi puurivi, sen takaa toinen ja loput voi kuvitella ikuisuuteen asti. Kumma juttu, yleensä sähkölinja häiritsee tässä, nyt se on tavallaan korostamassa jatkuvuuden tunnetta.
Kalliot ovat jo osin auringossa. Sammal ja jäkälä ovat kuitenkin märkiä. Tupavuoren louhikko-osassa en mene lähellekään vaaranpaikkoja, sillä jäkälä ja sammal eivät pitkän kuivuuden jäljiltä ole vieläkään täysin toipuneet ja ovat tallomisvaarassa.
Täällä on käynyt aika moni, polku on selvempi kuin koskaan ja kulumapaikkoja on enemmän.
Vuori laskeutuu portaittain alemmaksi. Ei ole kuin muutama paikka, mistä on hyvä tulla ylös tai mennä alas. Hyvä niin, rinteet säilyvät erämaanoloisina. Mutta mitä: taulu, jossa lukee RAIVAUSALUEEN RAJA! Alkaako nyt se louhiminen, jonka saimme ympäristölautakunnassa torjutuksi?
Metsässä ja polulla on täysi hiljaisuus. En voi kulkea pyöräilijöiden rakentamia siltoja pitkin, sillä puu on tavattoman liukasta. Keppi on siis todella tarpeen kallioilla kiipeillessä.
Kamera toisessa, keppi toisessa kädessä saatan olla huvittava näky, mutta yli kymmenen vuotta olen kepistä turvaa saanut ja siihen luottamaan oppinut, milloin suolla, milloin kivikossa.
Sieniäkin on siellä täällä. Tattejakin on tuossa metsän puolella. Mutta nyt ei olla saalistamassa, nyt on nautiskeluaika. Aurinko alkaa hävittää sumua. Olen hetkittäin pilvessä, välillä taas auringossa.
Jos nyt olisi talvi, sumu sataisi noustuaan kevyenä lumisateena, nyt se vain häviää jonnekin tullakseen taas huomenna, jos korkeapaine jatkuu.
Palokärki ilmoittaa nyt, että se pahis poistuu vuorelta, kaikki kunnossa. Alhaalla koikkuu korppi jossakin kaukana, eipäs se nyt tule moikkaamaan. Joutsenten aamuhuutoa kuuluu, ja hanhiparvi, 22 lintua, kaklattaa yli. Olisiko syksy?
Huomaan polun vieressä tuoreesta puusta veistetyn matkasauvan. Pihlajaa se on, eikä mikä tahansa katkaistu keppi: se on aisattu, siihen on kuorittu kädensija ja päät on vuoltu pyöreiksi. Liian lyhyt se on minulle, muuten se kyllä näyttäisi minun tekemältäni. Ei ole.
Ja kun pääsen autolle, eikös toinen auto pyyhkäise paikalle. Se raivaaja saapui. Ahkera mies, lauantaina tuli töihin; onneksi sain olla Tupavuorella hiljaisuudessa kuitenkin.
Ja kotona yhä nukuttiin, kun minun olisi pitänyt päästä kertomaan reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti