Jolla oli aivan mahdoton soutaa, ei mennyt suoraan. Kolmen hevosvoiman koneella uskalsi ajaa melkein täysin kierroksin, mutta jolla kynti ja lähinnä teki aaltoa, ei niinkään kulkenut.
Mutta sen sai auton katolle, ja niin kalamiehet irtosivat kotijärvestä esimerkiksi Syntymäiselle.
Siellä ei niin paljon ollut mökkirantoja, pääsi useassa kohdassa lähemmäs ruohikkoja etsimään sitä isoa. Isä ei yksin saanut jollaa katolle tai pois katolta, siis piti ottaa apuri mukaan.
Ja kerran se iso sitten minulle iski. Räikkä pärisi ja kala painui syvälle. Jolla kulki kuin korkki kalan perässä. Vähän kerrassaan hauki kuitenkin saatiin lähelle, jolloin se painui pohjaan jollan alle. Kerrankin oli peruke, hauki oli niin iso, että hammas aivan varmasti olisi siiman leikannut! Sitten se saatiin kuin saatiinkin aivan veneen viereen pintaan, jopa veneen suuntaiseksi, isä nosti atraimen lyödäkseen sen kiinni ja nostaakseen jollaan. Ja isku oli tehokas - viime hetkellä hauki tempaisi taaksepäin ja isku osui siimaan. Mitähän tuo olisi painanut, ainakin hankaimen ja jollan perän väli tuntui hauen vieressä kovin lyhyeltä.
Tätä haukea yritettiin monena vuonna uudestaan. Pieniä kyllä tuli paljonkin.
Pari kertaa kesässä otettiin veneeseen oikein eväät ja juomiset ja ajeltiin Luumäen puolellekin Kivijärvellä. Isän ruokavalio kalastuspäivänä oli esimerkiksi jauhelihapihvejä purkista aamiaiseksi puoli neljän aikaan, yäk, siitähän noin kymmenvuotias tykkäsi, joskus puolenpäivän tienoilla lenkkimakkaraa raakana. Mitäs sitä kalastusta keskeyttämään! Ja kotiin tultiin vasta iltahämärissä, usein makasin aivan keulaan käpertyneenä välttääkseni ajoviimaa kesäkamppeissani. Usko pois, tämä on tehokas tapa vierottaa kalastuksesta - tai sitten tehdä kalahulluksi.
Paras haukipaikka oli Härönlahti, lähes umpeenkasvanut melko matala alue. Uistinvitaa ja neidonhiusta oli lauttoina, joiden alla sopi hauen kytätä. Täältä sain ensimmäisen kunnon haukeni, kun isä armahti soutajaa ja antoi vähän heitelläkin vanhalla Abu 60-umpikelalla, joka oli niin kulunut, että siimatapin viereen oli siima hangannut oikein uran kihnuttamaan kelatessa.
Mutta Haukkalahti siinä vieressä! Siellä asui paroni! Joka kesä nappasi ainakin kerran kiinni aivan valtava hauki, joka aina saatiin näköetäisyydelle, mutta joka sitten katkaisi siiman. Olimme vuorenvarmoja, että kala oli aina sama, aina se samasta paikasta, saman vitapusikon alta hyökkäsi. Ei auttanut, että siellä oli aina paksumpi siima käytössä - haspelissahan siimakelan vaihto käy noin vain. Sinne paroni jäi, vaikka sitä jahtasi meidän lisäksemme myös isän serkku Pentti, joka myös sai kalan kiinni joksikin aikaa.
Isä osti uuden auton. Ja se auto oli, jos mikä, ajajan auto. Perhe olisi tarvinnut neliovisen, mieluummin farmarin, mutta kun Fordilla saivat myytyä kaksiovisen, TS-mallin, sportin, jolla kyllä sai mustaa jälkeä asfalttiin. Vanha auto jäi Pekan käyttöön, se siipilaiva, Ford Custom 300 mallia - 58. Pekka lähinnä kuljetteli äitiä, mutta nyt oli myös pojilla mahdollisuus päästä oikein autolla kalareissuille.
Isä toi viidelle vanhimmalle haspelit ja oikein kunnon vavat. Mitchel 300-kelat ja Abu Suecia-vavat olivat kova juttu halpojen umpikelaviritelmien jälkeen. Kivahan semmoinen olisi saada, jos ei taustalla olisi eilinen ruokapöytäkeskustelu ja äskeinen äidin itku. Juuri eilen äiti oli kertonut, kuinka juuri nyt pitää elää suu säkkiä myöten, olisi myytävä metsääkin nopeasti ja millä hinnalla tahansa arvioverolappujen maksamiseen. Mätkyt olivat peräti 30 000 mk - verottaja kun ei uskonut, että naistenpäivien puhuja esiintyi pullapitkopalkalla tai että lääkärissä ei aina maksettu, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ollut. Ja tänään isä tuo uudet virvelit, eipä ollut kiva tunnelma pöydässä.
Virvelit oli, oli auto. Pekka ajeli Suonialan kylään ja rantaan. Hyvin oli matala ranta, Ruomin kapiassa kun oltiin, eikä paljon auttanut, vaikka kahlattiin heittelemään. Mutta ahvenia tuli kivasti.
Mutta ajattelimme vaihtaa paikkaa ja laitoimme, Matti, Markku, Erkki, virvelit maahan auton
taakse, aloimme pukea pitkiä housuja päälle. Pekka sillä aikaa rupesi kääntämään autoa: tulos oli, että kolmen virvelin kärkikappale katkesi. Olipa somaa lähteä kotiin, siinä eivät ahvenet paljon auttaneet.
Uusia kärkiä jostakin saimme, isä ne toi. Tuskin vapoja osa kerrallaan myytiin? Sama vapa on yhä käytössä ja on erityisen hyvä kevyille lipoille.
Kova kolmikko Matti, Markku, Erkki piiskasi soutuveneestä Kuuksenenselkää. Sovittu oli, että kotiin ei mennä, ennen kuin joka miehellä on hauki. No se Erkin hauki antoi odottaa, eivätkä ne muidenkaan mitään muita kuin pulikoita olleet. Joka tapauksessa piti lähteä soutelemaan kotiin päin.
Tultiin Papinojalle, kanavantapaiselle Lahnajärven ja Kivijärven väliselle uomalle. Perässä istui Erkki, hän huomasi hauen ajavan pikkukalaa ihan veneen vieressä ja naps! Ihan käsineen hän nosti reissun suurimman kalan veneeseen, eikä hauesta löydetty mitään vammaa tai muuta hidastajaa, terve kala se oli.
Olenpa nähnyt vielä hullumman tavan saada hauki. Olimme "terveystädin" mökillä Kirveslammella. Hauki köllötteli siinä laiturin vieressä, semmoinen n. 700 gramman pulikka. Isä uhoamaan, että heinällä voi kalastaa - ja kalasti myös! Hän teki korresta silmukan ja ujutti sen hauen ympärille, tosi hitaasti. Ja sitten tuli äkkitempaisu. Heinä tietenkin katkesi, mutta hauki lensi laiturille ja saatiin kiinni.
Sillä uudella Taunuksella ehti. Päivässä ajettiin esimerkiksi Lappeenrannasta Varangin niemimaalle nieriää ja tammukkaa jahtaamaan. Lohijokiin ei ollut asiaa, elvoille, mutta tunturikalastuskortti oli vain 25 kruunua. Kyllä kalaa saatiinkin, suolattiin se pikku nelikkoihin. Yöt kuljettiin, päivät kalastettiin - melko rankka kaksiviikkoinen! Näillä reissuilla isä putosi Jäämereen - piti onkia pois, kun hänellä oli auton avaimet. Kerran puhkesi pakoputki, ja niin halki koko Suomen kiidettiin kuin hävittäjällä. Paluumatkalla yövyimme Iin sillat-nimisellä alueella. Kun kerran siinä oli lohilammikko, isän piti vielä illalla kalastaa kirjolohikin, jonka sentään yrittäjä sai savustaa iltapalaksi!
Isoimman haukeni sain tämmöisellä reissulla. Ihan lähellä Suomen rajaa Norjan puolella on Harrejavre, Harrijauri, kiva pikku järvi, jossa ihan lystiksemme kävimme heittelemässä. Järvi kiehui haukia, ainakin niitä tuli jos millä lusikanvarrella. Paikallinen näytti mallia. Hänellä oli paksu siima säilyketölkin ympäri ja valtava lusikkauistin puolimetrisen perukkeen päässä. Hän pyöritti uistinta päänsä päällä, heitti ja antoi siiman luistaa purkin päältä ja veti haukia kankaalle lappaen siimaa purkin päälle takaisin. - Jänkäkoira puree - luulin, että kettu käy syömässä, mutta nyt tiedän jänkäkoiran olevan se hauki itse.
Se oma suurin haukeni on 5,5-kiloinen. Siinähän se tukki makaili pohjaa vasten ihan rantapenkan alla, näkyvissä. Pilkin uistimella nenän edessä, ja jo alkoi räikkäjarru laulaa! Oli se laiha, tuntui kuin olisi ollut pelkkää luista päätä koko kala. Kukaan ei kai haukea niillä nurkilla syönyt?
Ihan omat tarinansa ansaitsevat kivilleajot, uistimet lavassa ja korvassa, tikkusärjet nuotiolla, reissut Hannanjoelle. Tuleeko?
Mutta sen sai auton katolle, ja niin kalamiehet irtosivat kotijärvestä esimerkiksi Syntymäiselle.
Siellä ei niin paljon ollut mökkirantoja, pääsi useassa kohdassa lähemmäs ruohikkoja etsimään sitä isoa. Isä ei yksin saanut jollaa katolle tai pois katolta, siis piti ottaa apuri mukaan.
Ja kerran se iso sitten minulle iski. Räikkä pärisi ja kala painui syvälle. Jolla kulki kuin korkki kalan perässä. Vähän kerrassaan hauki kuitenkin saatiin lähelle, jolloin se painui pohjaan jollan alle. Kerrankin oli peruke, hauki oli niin iso, että hammas aivan varmasti olisi siiman leikannut! Sitten se saatiin kuin saatiinkin aivan veneen viereen pintaan, jopa veneen suuntaiseksi, isä nosti atraimen lyödäkseen sen kiinni ja nostaakseen jollaan. Ja isku oli tehokas - viime hetkellä hauki tempaisi taaksepäin ja isku osui siimaan. Mitähän tuo olisi painanut, ainakin hankaimen ja jollan perän väli tuntui hauen vieressä kovin lyhyeltä.
Tätä haukea yritettiin monena vuonna uudestaan. Pieniä kyllä tuli paljonkin.
Pari kertaa kesässä otettiin veneeseen oikein eväät ja juomiset ja ajeltiin Luumäen puolellekin Kivijärvellä. Isän ruokavalio kalastuspäivänä oli esimerkiksi jauhelihapihvejä purkista aamiaiseksi puoli neljän aikaan, yäk, siitähän noin kymmenvuotias tykkäsi, joskus puolenpäivän tienoilla lenkkimakkaraa raakana. Mitäs sitä kalastusta keskeyttämään! Ja kotiin tultiin vasta iltahämärissä, usein makasin aivan keulaan käpertyneenä välttääkseni ajoviimaa kesäkamppeissani. Usko pois, tämä on tehokas tapa vierottaa kalastuksesta - tai sitten tehdä kalahulluksi.
Paras haukipaikka oli Härönlahti, lähes umpeenkasvanut melko matala alue. Uistinvitaa ja neidonhiusta oli lauttoina, joiden alla sopi hauen kytätä. Täältä sain ensimmäisen kunnon haukeni, kun isä armahti soutajaa ja antoi vähän heitelläkin vanhalla Abu 60-umpikelalla, joka oli niin kulunut, että siimatapin viereen oli siima hangannut oikein uran kihnuttamaan kelatessa.
Mutta Haukkalahti siinä vieressä! Siellä asui paroni! Joka kesä nappasi ainakin kerran kiinni aivan valtava hauki, joka aina saatiin näköetäisyydelle, mutta joka sitten katkaisi siiman. Olimme vuorenvarmoja, että kala oli aina sama, aina se samasta paikasta, saman vitapusikon alta hyökkäsi. Ei auttanut, että siellä oli aina paksumpi siima käytössä - haspelissahan siimakelan vaihto käy noin vain. Sinne paroni jäi, vaikka sitä jahtasi meidän lisäksemme myös isän serkku Pentti, joka myös sai kalan kiinni joksikin aikaa.
Isä osti uuden auton. Ja se auto oli, jos mikä, ajajan auto. Perhe olisi tarvinnut neliovisen, mieluummin farmarin, mutta kun Fordilla saivat myytyä kaksiovisen, TS-mallin, sportin, jolla kyllä sai mustaa jälkeä asfalttiin. Vanha auto jäi Pekan käyttöön, se siipilaiva, Ford Custom 300 mallia - 58. Pekka lähinnä kuljetteli äitiä, mutta nyt oli myös pojilla mahdollisuus päästä oikein autolla kalareissuille.
Isä toi viidelle vanhimmalle haspelit ja oikein kunnon vavat. Mitchel 300-kelat ja Abu Suecia-vavat olivat kova juttu halpojen umpikelaviritelmien jälkeen. Kivahan semmoinen olisi saada, jos ei taustalla olisi eilinen ruokapöytäkeskustelu ja äskeinen äidin itku. Juuri eilen äiti oli kertonut, kuinka juuri nyt pitää elää suu säkkiä myöten, olisi myytävä metsääkin nopeasti ja millä hinnalla tahansa arvioverolappujen maksamiseen. Mätkyt olivat peräti 30 000 mk - verottaja kun ei uskonut, että naistenpäivien puhuja esiintyi pullapitkopalkalla tai että lääkärissä ei aina maksettu, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ollut. Ja tänään isä tuo uudet virvelit, eipä ollut kiva tunnelma pöydässä.
Virvelit oli, oli auto. Pekka ajeli Suonialan kylään ja rantaan. Hyvin oli matala ranta, Ruomin kapiassa kun oltiin, eikä paljon auttanut, vaikka kahlattiin heittelemään. Mutta ahvenia tuli kivasti.
Mutta ajattelimme vaihtaa paikkaa ja laitoimme, Matti, Markku, Erkki, virvelit maahan auton
taakse, aloimme pukea pitkiä housuja päälle. Pekka sillä aikaa rupesi kääntämään autoa: tulos oli, että kolmen virvelin kärkikappale katkesi. Olipa somaa lähteä kotiin, siinä eivät ahvenet paljon auttaneet.
Uusia kärkiä jostakin saimme, isä ne toi. Tuskin vapoja osa kerrallaan myytiin? Sama vapa on yhä käytössä ja on erityisen hyvä kevyille lipoille.
Kova kolmikko Matti, Markku, Erkki piiskasi soutuveneestä Kuuksenenselkää. Sovittu oli, että kotiin ei mennä, ennen kuin joka miehellä on hauki. No se Erkin hauki antoi odottaa, eivätkä ne muidenkaan mitään muita kuin pulikoita olleet. Joka tapauksessa piti lähteä soutelemaan kotiin päin.
Tultiin Papinojalle, kanavantapaiselle Lahnajärven ja Kivijärven väliselle uomalle. Perässä istui Erkki, hän huomasi hauen ajavan pikkukalaa ihan veneen vieressä ja naps! Ihan käsineen hän nosti reissun suurimman kalan veneeseen, eikä hauesta löydetty mitään vammaa tai muuta hidastajaa, terve kala se oli.
Olenpa nähnyt vielä hullumman tavan saada hauki. Olimme "terveystädin" mökillä Kirveslammella. Hauki köllötteli siinä laiturin vieressä, semmoinen n. 700 gramman pulikka. Isä uhoamaan, että heinällä voi kalastaa - ja kalasti myös! Hän teki korresta silmukan ja ujutti sen hauen ympärille, tosi hitaasti. Ja sitten tuli äkkitempaisu. Heinä tietenkin katkesi, mutta hauki lensi laiturille ja saatiin kiinni.
Sillä uudella Taunuksella ehti. Päivässä ajettiin esimerkiksi Lappeenrannasta Varangin niemimaalle nieriää ja tammukkaa jahtaamaan. Lohijokiin ei ollut asiaa, elvoille, mutta tunturikalastuskortti oli vain 25 kruunua. Kyllä kalaa saatiinkin, suolattiin se pikku nelikkoihin. Yöt kuljettiin, päivät kalastettiin - melko rankka kaksiviikkoinen! Näillä reissuilla isä putosi Jäämereen - piti onkia pois, kun hänellä oli auton avaimet. Kerran puhkesi pakoputki, ja niin halki koko Suomen kiidettiin kuin hävittäjällä. Paluumatkalla yövyimme Iin sillat-nimisellä alueella. Kun kerran siinä oli lohilammikko, isän piti vielä illalla kalastaa kirjolohikin, jonka sentään yrittäjä sai savustaa iltapalaksi!
Isoimman haukeni sain tämmöisellä reissulla. Ihan lähellä Suomen rajaa Norjan puolella on Harrejavre, Harrijauri, kiva pikku järvi, jossa ihan lystiksemme kävimme heittelemässä. Järvi kiehui haukia, ainakin niitä tuli jos millä lusikanvarrella. Paikallinen näytti mallia. Hänellä oli paksu siima säilyketölkin ympäri ja valtava lusikkauistin puolimetrisen perukkeen päässä. Hän pyöritti uistinta päänsä päällä, heitti ja antoi siiman luistaa purkin päältä ja veti haukia kankaalle lappaen siimaa purkin päälle takaisin. - Jänkäkoira puree - luulin, että kettu käy syömässä, mutta nyt tiedän jänkäkoiran olevan se hauki itse.
Se oma suurin haukeni on 5,5-kiloinen. Siinähän se tukki makaili pohjaa vasten ihan rantapenkan alla, näkyvissä. Pilkin uistimella nenän edessä, ja jo alkoi räikkäjarru laulaa! Oli se laiha, tuntui kuin olisi ollut pelkkää luista päätä koko kala. Kukaan ei kai haukea niillä nurkilla syönyt?
Ihan omat tarinansa ansaitsevat kivilleajot, uistimet lavassa ja korvassa, tikkusärjet nuotiolla, reissut Hannanjoelle. Tuleeko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti