Julmaa on

Käsittämätön tihentymä.
Veljeni Erkki poistui rivistä marraskuun lopulla. Kohta kuultiinkin, että lasteni serkku Erja, so. se, jonka täti vaimoni on, löytyi kuolleena kotoaan.
Ja sitten meni eno-Simo.
Ja ettei nyt ihan heti suruviestien tulo loppuisi, kuoli Ritvan Jori-serkku.
Siihen sopikin sitten komeasti päälle tekstiviesti Samuli-sedän kolemasta.
Siis viisi, viisi lähisukulaista, viidet hautajaiset nipussa.
Matkoja pääkaupunkiseudulle neljästi.

Eipä voi valittaa: tahti on tähän asti ollutkin harva. Ja poistuma on ollut tietyllä lailla oikea, vanhasta päästä tai muuten odotettua. Mutta mitä oikeaa
on kuolla viisikymppisenä tai edes kuusikymppisenä, kun elämää ja varsinkin sisältöä ja merkitystä elämään oisi vielä vaikka kuinka?
(Vaikka Simo-eno olikin 89, oli kyllä hänelläkin vielä annettavaa ja saatavaakin. Se toinen vanha kai pääsi kärsimästä ja kuolemallaan antoi samalla vapautta - liian myöhään? Ja samalla vei jäljelle jääneen elämältä pääsisällön, pelkään.)

Jos minun elämääni hiukan tuo hämmentääkin, voi vain kuvitella, kuinka ihan lähimpien elämän yllä on ihan pikimusta pilvi.

Sitä paisi minulla on aina tilaisuus nähdä se pieni poika samoilla Helsingin reissuilla ja, ihan pian, saada syliin ihka uusikin nyytti, kun Leo-poika rupeaa isoksi veljeksi.

Hautajaisten hyvä puoli on suvun yhteyden uusiminen ja lujittaminen. Mutta kohtuus kaikessa.