Muusikkoperhe

Tänään se potkaisi. Herätessä oli märkää lunta maassa. Niin aina, kevät keikkuen tulevi.
Tulivuori heittelee tuhkaa ja lentokoneet eivät kulje ja Puolalaiset hautaavat presidenttiään ja 89 muuta johtajaansa. Niin että tällä lailla saimme siis jutun sidottua aikaansa.

Eilen oli EIKU-kuoron kolmas julkinen esiintyminen.
Kuoron nimi on luonnollisesti se spontaani äännähdys, kun joku tekee virheen. Yhtä hyvin nimi voisi olla Otetaanpa uudestaan alusta! Yleisö illalla oli kriittisin mahdollinen, opettajia, mutta onneksi tilaisuuden luonne, operock (tai open rock [oupen]) ei houkutellut niitä tiukkapipoja edes paikalle.
Kuka lähtee kapakkaan puoli viideksi eli yleisöä oli vähänlaisesti ja maksettuja taputtajia niistäkin moni.

Laulaminen on kivaa ja porukassa vielä kivempaa. Osata ei tarvitse eikä äänestään putoaminen ole niin vaarallista. Tulee se joskus. Ja vaikka keikkaa pukkaa, silti
on tärkeämpää olla porukassa ja laulaa kuin trimmata sitä ohjelmaa - olisihan tuossa eilenkin ollut hiomista,esimerkiksi yksi eikun arvoinen väärä lähtö tuli, Tsuupiduupi vaan... Ns ei-laulajia, soittamattomia, on mukana, ja korva sekä ääni ovat kehittyneet huimasti. Piiparinen sovittaa laulut sopivalle korkeudelle ja tekee itse usein niitä toisia ääniä, esimerkiksi (helppoa) bassoa ei aina löydy valmiista nuotista. Itsekritiikkiähän ei harraste-esiintyjä tarvitsekaan (?), ja esiintymisen ammattilaisiakin ollaan. Ja hei, joitakin lauluja voidaan jo ihan tulkitakin, kun ei enää tarvitse olla osaamisen vankina.

Edellisen kerran lauloin kuorossa lukukaudella 1969 -70 Opettajakorkeakoulussa. Ykköskurssi jäi perjantaisin kuoroon, rehtori Martti Ruutu nosti peukalot ylös ja kaksi tuntia trimmattiin isänmaallista laulantaa, ei todellakaan pidetty hauskaa musiikilla. Ensitavoite oli Kouluhallituksen satavuotisjuhlaesiintyminen, mutta kuoron lisäksi juhlassa oli vielä tanhuesitys, jota veti naisten liikunnan lehtori.

Oma suhde musiikkin on sellainen, että haluaisin tietää riittävästi osatakseni nauttia, osata tarpeeksi voidakseni tuottaa itsekin ääntä.
Haluaisin olla hyvä kuluttaja enemmänkin kuin hyvä tuottaja, ja mielestäni tämä puoli musiikkikasvatuksessa unohdetaan aivan liian usein: opetus tähtää (tähtäsi) esiintymiseen, ammattilaisuuteen ja musiikki olikin ykskaks raskas taakka?

Noin periaatteessa, mutta täytyy myöntää, että harmittaa, että en lue nuotteja, ettei perheen lahjakkain ikinä opetellut edes soittamisen alkeita, että yksi ei
käyttänytkään hyvää korvaansa ja teknisiä valmiuksiaan, että henkilökemiat tulivat yhden musiikkioppimiseen esteeksi (myöhemmin nostajaksi),... Kaikille meille musiikki kuitenkin on hyvin tärkeä osa elämää, jopa tuonut leivän jatkettakin perheelle. Tuntuu potentiaalin tuhlaukselta - en silti ikinä halunnut tai kuvitellut
ketään ammattilaisena,ja se tärkein tavoite siis toteutui.

Kuvan muusikko on taatusti vapaaehtoinen ja halukas. Hänelle on selvää, että koskettimia painamalla tulee ääntä. hän osaa laittaa rytmikoneen päälle, osaa pyörittää valintakiekosta eri soitinääniä. Isoja asioita ja oppimista - no ehkä ei soittoa ihan kuitenkaan. Kitarasta osataan nyppiä ääntä, taputtaa kaikuja myös ja marakassikaan ei aina ole suussa vaan sitä voi ravistaa tai koputtaa lattiaan.
Ja soitto saa loppua, kun ei jaksa, toisin kuin viulustemmojen harjoittelijalla.

Eläköön musiikki!

Lisäystä maanantaina:

Ilokseni sain vävyn (omilla ansioillani), joka saa musiikkia irti useista soittimista.
Vaikka se on basisti ja Imatralta, niin silti se on paras vävy. Ja lentäjäpoika.
Ja kaikki me joskus esiinnymme,tavalla ja toisella,ja nautimme siitä.