Minähän sanoin!

Korkeasti kunnioittamani Maija Larmola, äidinkielen lehtorini (ja aikansa ehdoton alan guru) Opettajakorkeakoulussa, piirsi taululle puhekuplan. Siinä luki "Hevonen".
Meidän, opiskelijoiden, tuli nopeasti kirjoittaa, mitä sana tuo mieleen, suuremmin ajattelematta. Valtaosa ajatuksista oli toisilla myönteisiä, toisilla kielteisiä,
joillakin kaikki joko myönteistä tai kaikki kielteistä. Myönteistä olivat esimerkiksi ratsastaa, hoitaa, samettiturpa, ystävä, leiri,... Kielteistä olivat mm. pelko,puree, potkii, haisee...

Aika vakuuttava pikanäyttö. Jo yksi sana kantaa mukanaan saattomielteitä eli konnotaatioita niin paljon, että helposti tajuaa, miksi emme todellakaan ymmärrä toisten puhetta/kirjoitusta. Lisäämme tai jätämme pois automaattisesti saattomielteet
- ja erittäin usein sana ymmärretään tahallisen kirjaimellisesti tai muuten päin vastoin kuin tarkoitettu oli. Ja sitten meillä on henkilökohtaisia sanoja, sisäpiirin sanoja, jotka ulkopuolinen käsittää ihan väärin tai mekin esimerkiksi isossa tunnelatauksessa ymmärrämme tahallamme väärin, myös käytämme väärässä yhteydessä ja pilaamme paitsi asiamme, myös sen sanan vastaiselta käytöltä.

Kirjoittaessa sanoilla ei ole painoa. Sanajärjestys on yksi keino korostaa jonkin sanan merkitystä, mutta lukija silti usein poimii tärkeimmäksi haluamansa.
Minä olen vain opettaja. Minä vain olen opettaja. Vain minä olen opettaja!
Onko keskimmäisen lauseen ope ylpeä opettajuudestaan vai haluaisiko hän olla jotain ihan muuta? Osaammehan me myös alleviivata ja lisätä huutomerkkejä.

Ilmeet, eleet, kehonkieli, äänen sävy ja voima mahdollistavat sellaista viestintää, mitä ei voisi ilman pitkää selitystä kirjoittaakaan. Voi sanoa melkein mitä tahansa, jos on hyvä yhteys, ja sinun todelliset ajatuksesi luetaan. Itse esimerkiksi olen negatiivinen kehuja. Toisaalta on vaikea valehdella tarkoituksella samasta syystä, jos sanat ja äänen sävy, silmät, ihon väri, liikkeet, mikroilmeet ovat ristiriidassa asian kanssa. Politiikassa tai diplomatiassa tällainen sanominen on arkipäivää, sinuthan saa kiinni vain kirjaimellisista merkityksistä?
Mutta onpa ihmisiä,jotka eivät näe sanojen taakse: asperger-poika ei varmasti lukenut
kehon kieltä, hän ymmärsi kaiken kirjaimelleen.
Jonkun kanssa "normaali" voi toisaalta viestiä ja ymmärtää viestintää sanomatta mitään, tuntea ainakin läsnäoloa, yhteistä suuntautumista, välittämistä.

Kyseenalaistaa voikin tässä mielessä small talkin, jossa harjaantuneesti puhutaan kauniita asioita tarkoittamatta mitään, pintailmeet siisteinä ja myönteisinä. Tämähän se kai suomalaista maailmalla ärsyttää, puhetta vain hännänheilutuksena emme ymmärrä. Meille ei riitä viestiksi: - Kiva kun olet siinä. Meille pitää olla asiaa.

Lakikieli tai sopimuskieli taas saa sisältää vain yksiselitteistä, toisaalta kaiken kattavaa kieltä, eikä uutiskielikään mielipiteillä ja attribuuteilla parane.
Olisi aika kornia katsoa virnistelevää uutistenlukijaa, joka lukee uutista Haitin katastrofista - vaikka hän juuri olisikin kuullut oikein hyvän vitsin kaverilta.

Mieshän ei tunnetusti ymmärrä mitään muutenkaan, asia kerrallaan korkeintaan voi mennä ehkä perille. Senkin asian on oltava miehelle tärkeä juuri sillä hetkellä.

Olen teoriassa ihan hyvä viestijä. Mutta...!
Tämä juttu on minulle ihan tärkeää pohdiskelua. Ehkä joku muukin ymmärtää paitsi minua, myös vähän itseäänkin paremmin tällä tavalla.