Tulevaisuususkoa

Tänään Joutsenon koululaiset kävelevät rahaa Unicefille. Pääsen mukaan. Lapppeenrannan Unicef-kaupunkivuonna kävelin maastossa vastavirtaan ja sain vähintään 100 yläviitosta ja huikean määrän hymyä, ja Unicefillekin jäi jotakin, kymmeniä tuhansia euroja silti. Odotan samaa iloa ja tekemisen halua Joutsenossa. Yllättävää viimeksi oli, että lapset eivät aina edes tiedä, mikä se semmoinen Unicef on, mutta silti ilmassa on jotakin muutakin kuin pakolla tekemisen makua - ja tässä kai se minun puheenvuoroni tehtävä onkin, parilla lauseella luoda asenne tehdä ilolla ja tietoisena kehitysyhteistyötä. Sinänsä oli hämmentävää, että koulut eivät olleet pitäneet juuri ollenkaan pohjatunteja tai esimerkiksi kutsuneet meitä ryhmäläisiä kertomaan asiasta.

Lauantaina olin elävä kirja. Kokemus oli kahdelta suunnalta antoisa: mahtavaa oli saada asiantuntevia, kiinnostuneita kysymyksiä lainaajilta, mutta vielä parempia olivat kirjojen kanssa odotellessa käydyt keskustelut. Kirjoina olivat miekkailija (yllättäen hän olikin avustajakoiran kanssa liikkuva, pyörätuolissa), laskuvarjohyppääjä, kirjailija, pappi (nuori nainen), ohjaaja, muusikko - ja Markku, jonka "kantena" oli järjestötyöntekijä. Lainaisitko, haluaisitko kahdestaan tavata järjestötyöntekijän? Tuskin, ja kävinkin laittamassa omaan lappuuni lisäksi Unicef-tunnisteeni, ja johan lainaus alkoi.

Jokin aika sitten sain olla yläkoululla mukana V-päivässä. Vain yksi, ja hänkin vitsinä, tulkitsi V:n siten kuin suomalaisen nuoren olettaisi, kaikki tuntuivat ottaneen sen vaikuttamisena.
Miten nuori muka voisi vaikuttaa kehitysmaiden asioihin? Pidin kaikille kaseille ryhmittäin yhteensä noin kymmenen oppituntia (20 minuuttia) siitä, mitä Unicef tekee kehitysmaissa (yhteistyön v niinkuin vaikutus siellä) sekä siitä,mitä Unicef ekee täällä (nuoren oma v niinkuin vaikutus täällä).
Häkellyttävä kokemus joka kerran vieraana, so. ei opettajana, on, kuinka upeasti nuoret kuuntelevat ja kuinka oikean kiinnostuneita he ovat. Ja sitä V:täkin on: esimerkiksi nämä lappeenrantalaiset nuoret hoitivat yli kolmasosan kaupunkivuotemme tuloista, vaika heillä ei olekaan omia tuloja tai täyttä toimintavaltaa. He kävelivät, tekivät taksvärkkiä, tekivät kouluissaan keräyksiä ja tempauksia, tekivät nukkeja myytäviksi,...
Nuoriin voi edelleen uskoa. Heilllä on tekemisen halua, jos joku näyttäisi keinot. Eikä Unicef ole heille se ainoa oikea asia, vaan he imevät itseensä ehdotonta maailmanparantaisen halua monelta taholta.

Mistä siis syntyvät nämä kyyniset, laiskat ja omaan elämäänsä käpertyneet suomalaiset?