Kaksi runkoa kaadettavana ja pätkittävänä. Viitsinkö vaihtaa vaatteet, viiltosuojatut housut, turvasaappaat, metsurin hanskat, kypärän mokoman takia. Ei ole ennenkään sattunut mitään. (Housuissa on viilto, raivatessa tulin liukasta kalliota alas ja jäin kiinni katajatappiin) Kuumakin tulee.
Kyllä viitsin!
Maasto on louhikkoa, keväisen puron tulvimisen jäljiltä äärimmäisen vaikeaa kivikkoa, jossa on vielä kaatuneita rytöjä pitkin poikin. Kunnon jalansijaa sahurille on vaikea löytää. Pakotien varmistaminen puun kaatuessa omituiseen suuntaan tai ponnahtaessa on lähes mahdotonta, siis kypärä päähän, kuulosuojaimineen ja silmikkoverkkoineen.
Niin. Helposti ne kaatuivat, juuri siihen mihin piti. Mutta pätkiminen, piti laittaa rotia eli ensimmäinen pätkä alle, ettei terä jumetu kiinni sauman puristuessa kiinni puun omasta painosta.
Ja ihan varmasti myös omalla pihalla sahapukin ja sähkösahan kanssa sama turvavarustus on, oli tänäänkin käytössä. Työkalut pitää myös heti, kun niitä ei enää tarvita, siirtää kauemmas työmaalta: sahan terä on potkaistessakin terävä, eikä pistokekaan jalan alla turvallisuutta lisää. Selvähän se, että virta pois heti, kun et konetta tarvitse, ja teräsuojus paikalleen.
Yksi omituiuus on sähkötyökalujen, esimerkiksi ketjusahan johtotumppi (kuvasta näkyy). Ajatus lienee turva-ajatus, on käytännössä mahdotonta sahata omaa johtoa poikki. Mutta onko jotenkin parempi ajatus, että nyt jatkojohdon pään maadoitettu pistorasia keikkuu ilmassa ja painaa ja on tiellä sahatessa ja, jos et osaa laittaa johtoa kevyelle solmulle, liitos aina silloin tällöin aukeaa. Sahatessa on sahapukki aina oltava, jos se on olemassa, vaikka se onkin haettava seinältä ihan parinkymmenen metrin päästä. Kirvespölli on myös turvallisuutta liian matalien ja keikkuvien halkotumppien sijaan.
Pilkkoessa sentään voin jättää kypärän pois. Haara-asento ei ihan riitä turvavarusteeksi, vaikka perusoppi onkin, kirves suhahtaa hutilyönnisssä jalkojen väliin eikä jalkaan? Pöllin ääressä pitää olla tilaa pilkkojalle, tasapaino on arvokas asia, eikä klapeja tai pöllejä saa pyöriä maassa sillä puolella missä seisot.
Ja kun huomenna teroitan kaksi ketjusahaa ja yhden raivaussahan, silloinkin on oltava hansikkaat kädessä, voi muuten kitaristin ura olla katkolla. Ja varsinkin on hanskat käsissä ja kone seis, kun irrotan rojua raivaussahan terän ja suojuksen välistä.
( On puun pilkkominen mielitöitä. Voisin sanoa, että työ on tekijää neuvonut, ja moni asia sujuu nyt helposti verrattuna nuoruusvuosien kohellukseen. Ei ole voimalaji! On esimerkiksi tiedettävä, miten päin puu pöllille asetetaan.)
Renkaanvaihto. Onhan tuota harjoiteltu, aina olen itse kausirenkaat alle saanut. Ja tien päälläkin on saanut harjoitella renkaanvaihtoa, aina oikean takarenkaan, eturengas kun on nostanut naulan pystyyn.
Jos mukana ei ole mitään, mitä laittaa tunkin alle, olet pulassa: pehmeä maa antaa periksi ja auto voi pudota kriittisellä hetkellä, pahastikin. Kokeiltu on, ei sentään vahinkoa tehty. Jos ei muuta löydy, auton kumimatosta on edes jonkinlainen apu.
Helppoa on auton kanssa. Ja kotona rengastöissä parasta on hallitunkki, parin kympin investointi rauhalliseen mieleen. Mutta vaihdapa peräkärryn rengas! Löysäähän mutterit ensin, nosta vasta sitten - ei ole vaihdetta tai käsijarrua, pyörä pyörii villisti muttereita avatessa.
Mistä nostat? Ei varmaan ole sellaista tunkkia, joka olisi riittävän korkea suoraan laidan alle laitettavaksi.
Siis jotain rotia alle. Kerran sunnuntai-iltana lokakuisessa räntäsateessa olen toivakkalaisella bussipysäkillä harjoitellut. Kärry tyhjäksi. Kuormasta rankoja jonkinlaiseksi pediksi (useita kerroksia ristikkäin), auton matto päälle. Leivonmäellä - tiepalvelu neuvoi, numero siis kännykkään talteen - muutaman kymmenen kilometrin päässä olisi venäläisten takia aina auki oleva rengasliike. Sain uuden renkaan vanteelle sieltä ja palasin laittamaan sen paikoilleen.
Kotona tuo ei riitä. En oikein haluaisi peräkärryn 250 kiloa jalalle tai päähän, jotain varmistusta pitää olla. Tilapäisenä nostokorokkeena toimi koulun porrasjakkara. Varmistuksena kirvespölli ja kiilana klapi. Toimi se, ja kärry rullaa taas iloisesti.
Tänään taas muistin varmistaa ennen vuorelle lähtöä, että kännykkä on mukana ja lataustakin on. Ja keppi kuuluu asiaan, vaikka en mielestäni vielä ihan köpö ukko olekaan - tänään kyllä eilisen savotan jäljiltä joka lihas vinkui. Autossa matkalla Tupavuorelle käytin vakionopeusasetusta, turvalaite sekin: kas kun ei tule huomaamatta ajettua ylinopeutta. Turvallisuuttahan se on myöskin auton puhelinjärjestelmään kytkevä Bluetooth, joka automaattiseti hakee puhelimen, eikä kännykkä vaadi räpläämistä.
Kylläpä sitä ollaankin turvassa. Valitettavasti useat sankarimme ovat sitä mieltä, että turvaohjeet ja
-määräykset ovat holhoamista, eivätkä kuulu heille.
Parissa päivässä tämmöistä. Huomaamatta paljon muutakin.
Kyllä viitsin!
Maasto on louhikkoa, keväisen puron tulvimisen jäljiltä äärimmäisen vaikeaa kivikkoa, jossa on vielä kaatuneita rytöjä pitkin poikin. Kunnon jalansijaa sahurille on vaikea löytää. Pakotien varmistaminen puun kaatuessa omituiseen suuntaan tai ponnahtaessa on lähes mahdotonta, siis kypärä päähän, kuulosuojaimineen ja silmikkoverkkoineen.
Niin. Helposti ne kaatuivat, juuri siihen mihin piti. Mutta pätkiminen, piti laittaa rotia eli ensimmäinen pätkä alle, ettei terä jumetu kiinni sauman puristuessa kiinni puun omasta painosta.
Ja ihan varmasti myös omalla pihalla sahapukin ja sähkösahan kanssa sama turvavarustus on, oli tänäänkin käytössä. Työkalut pitää myös heti, kun niitä ei enää tarvita, siirtää kauemmas työmaalta: sahan terä on potkaistessakin terävä, eikä pistokekaan jalan alla turvallisuutta lisää. Selvähän se, että virta pois heti, kun et konetta tarvitse, ja teräsuojus paikalleen.
Yksi omituiuus on sähkötyökalujen, esimerkiksi ketjusahan johtotumppi (kuvasta näkyy). Ajatus lienee turva-ajatus, on käytännössä mahdotonta sahata omaa johtoa poikki. Mutta onko jotenkin parempi ajatus, että nyt jatkojohdon pään maadoitettu pistorasia keikkuu ilmassa ja painaa ja on tiellä sahatessa ja, jos et osaa laittaa johtoa kevyelle solmulle, liitos aina silloin tällöin aukeaa. Sahatessa on sahapukki aina oltava, jos se on olemassa, vaikka se onkin haettava seinältä ihan parinkymmenen metrin päästä. Kirvespölli on myös turvallisuutta liian matalien ja keikkuvien halkotumppien sijaan.
Pilkkoessa sentään voin jättää kypärän pois. Haara-asento ei ihan riitä turvavarusteeksi, vaikka perusoppi onkin, kirves suhahtaa hutilyönnisssä jalkojen väliin eikä jalkaan? Pöllin ääressä pitää olla tilaa pilkkojalle, tasapaino on arvokas asia, eikä klapeja tai pöllejä saa pyöriä maassa sillä puolella missä seisot.
Ja kun huomenna teroitan kaksi ketjusahaa ja yhden raivaussahan, silloinkin on oltava hansikkaat kädessä, voi muuten kitaristin ura olla katkolla. Ja varsinkin on hanskat käsissä ja kone seis, kun irrotan rojua raivaussahan terän ja suojuksen välistä.
( On puun pilkkominen mielitöitä. Voisin sanoa, että työ on tekijää neuvonut, ja moni asia sujuu nyt helposti verrattuna nuoruusvuosien kohellukseen. Ei ole voimalaji! On esimerkiksi tiedettävä, miten päin puu pöllille asetetaan.)
Renkaanvaihto. Onhan tuota harjoiteltu, aina olen itse kausirenkaat alle saanut. Ja tien päälläkin on saanut harjoitella renkaanvaihtoa, aina oikean takarenkaan, eturengas kun on nostanut naulan pystyyn.
Jos mukana ei ole mitään, mitä laittaa tunkin alle, olet pulassa: pehmeä maa antaa periksi ja auto voi pudota kriittisellä hetkellä, pahastikin. Kokeiltu on, ei sentään vahinkoa tehty. Jos ei muuta löydy, auton kumimatosta on edes jonkinlainen apu.
Helppoa on auton kanssa. Ja kotona rengastöissä parasta on hallitunkki, parin kympin investointi rauhalliseen mieleen. Mutta vaihdapa peräkärryn rengas! Löysäähän mutterit ensin, nosta vasta sitten - ei ole vaihdetta tai käsijarrua, pyörä pyörii villisti muttereita avatessa.
Mistä nostat? Ei varmaan ole sellaista tunkkia, joka olisi riittävän korkea suoraan laidan alle laitettavaksi.
Siis jotain rotia alle. Kerran sunnuntai-iltana lokakuisessa räntäsateessa olen toivakkalaisella bussipysäkillä harjoitellut. Kärry tyhjäksi. Kuormasta rankoja jonkinlaiseksi pediksi (useita kerroksia ristikkäin), auton matto päälle. Leivonmäellä - tiepalvelu neuvoi, numero siis kännykkään talteen - muutaman kymmenen kilometrin päässä olisi venäläisten takia aina auki oleva rengasliike. Sain uuden renkaan vanteelle sieltä ja palasin laittamaan sen paikoilleen.
Kotona tuo ei riitä. En oikein haluaisi peräkärryn 250 kiloa jalalle tai päähän, jotain varmistusta pitää olla. Tilapäisenä nostokorokkeena toimi koulun porrasjakkara. Varmistuksena kirvespölli ja kiilana klapi. Toimi se, ja kärry rullaa taas iloisesti.
Tänään taas muistin varmistaa ennen vuorelle lähtöä, että kännykkä on mukana ja lataustakin on. Ja keppi kuuluu asiaan, vaikka en mielestäni vielä ihan köpö ukko olekaan - tänään kyllä eilisen savotan jäljiltä joka lihas vinkui. Autossa matkalla Tupavuorelle käytin vakionopeusasetusta, turvalaite sekin: kas kun ei tule huomaamatta ajettua ylinopeutta. Turvallisuuttahan se on myöskin auton puhelinjärjestelmään kytkevä Bluetooth, joka automaattiseti hakee puhelimen, eikä kännykkä vaadi räpläämistä.
Kylläpä sitä ollaankin turvassa. Valitettavasti useat sankarimme ovat sitä mieltä, että turvaohjeet ja
-määräykset ovat holhoamista, eivätkä kuulu heille.
Parissa päivässä tämmöistä. Huomaamatta paljon muutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti