Sidon aikaan: uudelta vuodelta alkoi pakkanen, kovimmillaan täällä noin -29 astetta, Konnunsuolla - 36. Turussakin meni 25 astetta puhki (kuva on Ruissalosta). Nyt on - 23.
Isä on menossa pitämään neuvolaa Lemille. Pekka, lukiolainen, aikoo mukaan: olisi neljä tuntia aikaa pilkkiä Lahnajärvellä, hiihtoloma kun on. Sattumalta olen pihalla ja Pekka pyytää kaveriksi.
Ja kun Isä oli mikä oli, kahta sekuntia ei ollut aikaa harkita, tein pikapäätöksen ja hyppäsin kyytiin, Pekalla pilkkivehkeitä kyllä minullekin olisi.
Lemin tiestä selvittiin, omat takavalot näkyivät pahimmissa mutkissa, esimerkiksi Remusen mutkassa. Ja Ford kurvasi Terveystalon pihaan. Kävelimme Pekan kanssa viimeisen mäen - kesällä sen pyöräilevien poikien ylösajohaastemäen - alle ja jäälle. Lunta oli vain viitisen senttiä kovan kuoren päällä, hyvä oli kulkea.
Rannan suojasta päästyä alkoi tuuli tuivertaa. Mitäs hätää Pekalla, oli kunnon varusteet. Mutta minullahan oli vain villapaita. Eihän kaupungissa tai pihapeleissä sen kummempaa tarvinnut.
Teimme ensimmäiset reiät ja vilu hyyti luita ja ytimiä myöten. Onneksi kalaa ei tullut, ja sain tekosyyn porailla yhä uusia reikiä. Sen ajan lusikkapora ei onneksi niin hyvä ollut! Alkoi löytyä ahvenparvi, ja sekin tekosyy loppui.
Piti siis myöntää, että oli kylmä. Sehän oli pahempaa kuin itse kylmyys!
Kalamies halusi onkia, totta kai. Minä halusin aina välillä hypellä ja juosta, jolloin Pekka kökki avannolla ja minä porailin yhä uusia reikiä. Taisimme löytää jopa Lahnajärven syvimmän kohdan, jonka viereiseltä penkalta saimme molemmat aika komeitakin ahvenia. Mutta kylmä puri, ja alkoi tulla jo mitään mistään välittämätön turta olo.
Reitti vei suoraan kohti omaa mökkirantaa. Tuuli vaimeni sitä mukaa kuin ranta lähestyi.
Lopulta sain olla vain vähän kylmissäni Niemen rannassa. ( Asukkaita sanottiin Niemiksi, vaikka oikea sukunimi oli Sinkko.) Tein pienen metsälenkin ja oikein juoksin itseni lämpöiseksi. Oma kesäkoti vieressä olisi ollut aivan yhtä kylmä kuin ulkoilmakin, sinne en edes pyrkinyt.
Palasin jäälle, ja joimme eväskaakaot, ja sitten olikin ihan hyvä olo.
Jaksoin innostua vähän onkimisestakin: avantokin oli valmiina, kun talonväki oli juuri kelkalla hakenut saavillisen vettä. Vesiavannossa oli vettä ehkä 70 cm, mutta siinä puri ahven, puri paremmin kuin Pekalla syvän ja matalan välisessä rinteessä. Siihen tuli sitten Pekkakin, ja totesimme turhaksi enää muualle mennä. Ja lopullinen lämmin tuli sitten maantietä kirkolle ja edelleen terveystalolle marssiessa.
Toinen hyytävä kokemus on Riihimäeltä armeija-aikana. Olimme ensin "auranneet" ampumaradan marssimalla nelijonossa umpihankea edestakaisin ja ristiin rastiin. Ja sitten alkoivat ampumaharjoitukset, umpihikisinä ja kovassa pakkasessa. Kohta oli kylmä. KYLMÄ.
Ampuminen vielä jotenkin sujui, mutta näyttösuojan betoni korosti kylmää. Kavereiden tupakansavu ja kylmä ovat yhdistyneet päässäni jonkinlaiseksi kylmyyden huipuksi, ja pakkasella tupakka palauttaa aina näyttösuojan ja luotien äänet pään yllä mieleen.
Mahassa ei ollut ihan kaikki kunnossa. Minut oli kuitenkin komennettu koulun edustajaksi hiihtokilpailuihin, ja siellähän aina joutuu toimitsijaksi. Nakki napsahti maalin kirjuriksi, kaveri pani korttiin numeroita, minä toiseen korttiin samalle kohdalle aikoja. Ja vaikka oli miten hyvin päällä, vaikka kengät olivat tilavat ja sukkia mahtui, kylmä alkoi nousta jaloista yhä ylemmäs.
Pakkasta ei ollut kuin vähän toistakymmentä astetta, mutta harvoin olen niin mielelläni sisään mennyt tuloksia kuulemaan kisatoimistoon. Kuuma mehu maistui.
Ajattelin asettua läsimään kotona, mutta tein hunajasta, yskänlääkkeestä ja viinimarjamehusta mojovan, kuuman paukun. Hiki alkoi tursuta ja tunnin päästä ei ollut tietoakaan taudista.
Tulimme Keski-Suomen ja Savon rajamailta ystävien mökiltä kotiin. Oli ollut antoisaa tavata kansanedustajaa oikeasti rentoutuneena ja siviilissä, oli aivan toinen mies. Jopa muistan meidän purkaneen matkatavarat pyykkiin ja paikoilleen, mutta sitten alkoi koskea päänahkaa toiselta puolelta, aivan käsittämättömän arka se oli. Ja kohta alkoi viluttaa. No kuumehan nousi, ja menin sänkyyn. Ikinä en ole talvellakaan niin monta peittoa tarvinnut, vilu ei ollut asettua millään.
Jollain konstilla nukahdin, ja heräsin likomärkänä ja kuumissani. Mutta kohta taas tuli oikea syväkylmä. Kuume sahasi ylös ja alas pari päivää, mutta hävisi ykskaks.
Oli kesä, mansikka-aika ja vanhan ajan hyvä kesäilma, mutta kylmä ei lämpöä katso.
--------------
Emäntä kerää lisää vaatetta päälleen siinä, missä minulla on hyvä olla. Vaikka olisi miten pakkanen, jalat ainakin hikoavat. Pakkanen ei aiheuta edes hengenahdistusta, edes hiihdellessä - hiihtohan olisi eri asia. Minulla on aina lämmin.
Mutta sentään tiedän, mitä kylmä on.
Kylmänhän kokee myös välinein: lähteekö auto käyntiin? Pureeko teräväkään luistin kovalla pakkasella? Paljonko sähköä syö sähkölämmitys? Käykö kompostori - käy, kiitos kysymästä.
Pikku pyyntö sinne yläkertaan: hankkikaa sääkatkaisin, jossa on muutakin kuin on- ja off-asennot. tai sitten semmoista henkilökuntaa, joka osaa säätöhommat.
Saisiko pyytää nyt aluksi lumilinnantekokelit ja sitten tasaista pikku hiihtokelipakkasta vaikkapa maaliskuun loppuun asti.
Isä on menossa pitämään neuvolaa Lemille. Pekka, lukiolainen, aikoo mukaan: olisi neljä tuntia aikaa pilkkiä Lahnajärvellä, hiihtoloma kun on. Sattumalta olen pihalla ja Pekka pyytää kaveriksi.
Ja kun Isä oli mikä oli, kahta sekuntia ei ollut aikaa harkita, tein pikapäätöksen ja hyppäsin kyytiin, Pekalla pilkkivehkeitä kyllä minullekin olisi.
Lemin tiestä selvittiin, omat takavalot näkyivät pahimmissa mutkissa, esimerkiksi Remusen mutkassa. Ja Ford kurvasi Terveystalon pihaan. Kävelimme Pekan kanssa viimeisen mäen - kesällä sen pyöräilevien poikien ylösajohaastemäen - alle ja jäälle. Lunta oli vain viitisen senttiä kovan kuoren päällä, hyvä oli kulkea.
Rannan suojasta päästyä alkoi tuuli tuivertaa. Mitäs hätää Pekalla, oli kunnon varusteet. Mutta minullahan oli vain villapaita. Eihän kaupungissa tai pihapeleissä sen kummempaa tarvinnut.
Teimme ensimmäiset reiät ja vilu hyyti luita ja ytimiä myöten. Onneksi kalaa ei tullut, ja sain tekosyyn porailla yhä uusia reikiä. Sen ajan lusikkapora ei onneksi niin hyvä ollut! Alkoi löytyä ahvenparvi, ja sekin tekosyy loppui.
Piti siis myöntää, että oli kylmä. Sehän oli pahempaa kuin itse kylmyys!
Kalamies halusi onkia, totta kai. Minä halusin aina välillä hypellä ja juosta, jolloin Pekka kökki avannolla ja minä porailin yhä uusia reikiä. Taisimme löytää jopa Lahnajärven syvimmän kohdan, jonka viereiseltä penkalta saimme molemmat aika komeitakin ahvenia. Mutta kylmä puri, ja alkoi tulla jo mitään mistään välittämätön turta olo.
Reitti vei suoraan kohti omaa mökkirantaa. Tuuli vaimeni sitä mukaa kuin ranta lähestyi.
Lopulta sain olla vain vähän kylmissäni Niemen rannassa. ( Asukkaita sanottiin Niemiksi, vaikka oikea sukunimi oli Sinkko.) Tein pienen metsälenkin ja oikein juoksin itseni lämpöiseksi. Oma kesäkoti vieressä olisi ollut aivan yhtä kylmä kuin ulkoilmakin, sinne en edes pyrkinyt.
Palasin jäälle, ja joimme eväskaakaot, ja sitten olikin ihan hyvä olo.
Jaksoin innostua vähän onkimisestakin: avantokin oli valmiina, kun talonväki oli juuri kelkalla hakenut saavillisen vettä. Vesiavannossa oli vettä ehkä 70 cm, mutta siinä puri ahven, puri paremmin kuin Pekalla syvän ja matalan välisessä rinteessä. Siihen tuli sitten Pekkakin, ja totesimme turhaksi enää muualle mennä. Ja lopullinen lämmin tuli sitten maantietä kirkolle ja edelleen terveystalolle marssiessa.
Toinen hyytävä kokemus on Riihimäeltä armeija-aikana. Olimme ensin "auranneet" ampumaradan marssimalla nelijonossa umpihankea edestakaisin ja ristiin rastiin. Ja sitten alkoivat ampumaharjoitukset, umpihikisinä ja kovassa pakkasessa. Kohta oli kylmä. KYLMÄ.
Ampuminen vielä jotenkin sujui, mutta näyttösuojan betoni korosti kylmää. Kavereiden tupakansavu ja kylmä ovat yhdistyneet päässäni jonkinlaiseksi kylmyyden huipuksi, ja pakkasella tupakka palauttaa aina näyttösuojan ja luotien äänet pään yllä mieleen.
Mahassa ei ollut ihan kaikki kunnossa. Minut oli kuitenkin komennettu koulun edustajaksi hiihtokilpailuihin, ja siellähän aina joutuu toimitsijaksi. Nakki napsahti maalin kirjuriksi, kaveri pani korttiin numeroita, minä toiseen korttiin samalle kohdalle aikoja. Ja vaikka oli miten hyvin päällä, vaikka kengät olivat tilavat ja sukkia mahtui, kylmä alkoi nousta jaloista yhä ylemmäs.
Pakkasta ei ollut kuin vähän toistakymmentä astetta, mutta harvoin olen niin mielelläni sisään mennyt tuloksia kuulemaan kisatoimistoon. Kuuma mehu maistui.
Ajattelin asettua läsimään kotona, mutta tein hunajasta, yskänlääkkeestä ja viinimarjamehusta mojovan, kuuman paukun. Hiki alkoi tursuta ja tunnin päästä ei ollut tietoakaan taudista.
Tulimme Keski-Suomen ja Savon rajamailta ystävien mökiltä kotiin. Oli ollut antoisaa tavata kansanedustajaa oikeasti rentoutuneena ja siviilissä, oli aivan toinen mies. Jopa muistan meidän purkaneen matkatavarat pyykkiin ja paikoilleen, mutta sitten alkoi koskea päänahkaa toiselta puolelta, aivan käsittämättömän arka se oli. Ja kohta alkoi viluttaa. No kuumehan nousi, ja menin sänkyyn. Ikinä en ole talvellakaan niin monta peittoa tarvinnut, vilu ei ollut asettua millään.
Jollain konstilla nukahdin, ja heräsin likomärkänä ja kuumissani. Mutta kohta taas tuli oikea syväkylmä. Kuume sahasi ylös ja alas pari päivää, mutta hävisi ykskaks.
Oli kesä, mansikka-aika ja vanhan ajan hyvä kesäilma, mutta kylmä ei lämpöä katso.
--------------
Emäntä kerää lisää vaatetta päälleen siinä, missä minulla on hyvä olla. Vaikka olisi miten pakkanen, jalat ainakin hikoavat. Pakkanen ei aiheuta edes hengenahdistusta, edes hiihdellessä - hiihtohan olisi eri asia. Minulla on aina lämmin.
Mutta sentään tiedän, mitä kylmä on.
Kylmänhän kokee myös välinein: lähteekö auto käyntiin? Pureeko teräväkään luistin kovalla pakkasella? Paljonko sähköä syö sähkölämmitys? Käykö kompostori - käy, kiitos kysymästä.
Saisiko pyytää nyt aluksi lumilinnantekokelit ja sitten tasaista pikku hiihtokelipakkasta vaikkapa maaliskuun loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti