- Me emme pidä siitä!
- Nii, me emme pidä siitä!
Kun kerran isoveli me-muodossa ilmoittaa, että jokin ruoka ei maistu, pikkuveli toistaa kuin papukaija ja kohta portaissa kopisee, molemmilla on kiire pelinsä/pelivideonsa kimppuun.
On aika työ opettaa ja oppia pois kuninkaallisesta me-sanan käytöstä.
Toinen varma tapa saada pikkuveli lopettamaan syöminen on rynnätä pois pöydästä. Eihän se toinenkaan malta siihen jäädä, maha on siis täysi ihan itkun vääntämistä myöten sillä siunaamalla.
Eli lääkkeenä on, että pöydässä istutaan, kunnes kaikki ovat syöneet. Ja kas, maha ei olekaan täysi, pikkuveli muuttuu taas kaikkea maistavaksi ja paljon syöväksi omaksi itsekseen. Ainakin joskus....
Peli on käytännössä menetetty, jos toinen kerkeää livahtaa pöydästä.
Variaatioitahan piisaa. Hienointa verbaali-isoveljeltä lienee ollut, kun hän totesi: - Minun suuni ei ole vielä oppinut pitämään siitä. Itse asiassa, tästähän on usein kyse: suu ei ole oppinut, kun ei ole uskallusta harjoitella, totutella, vähän kerrassaan oppia.
Enhän itsekään halunnut esimerkiksi sipulia tai sinappia, ja sienikastike oli kamaluuden huippu.
Sienikastike itse asiassa niin tehtynä on varmaan syy yhä, miksi en voi sanoa pitäväni rouskuista. Jos kitkerät rouskut paistetaan ihan liian kuiviksi eikä kastikekaan saa kermaa tms. aatelointia, kamalaahan se on.
Minun ikäluokkani ei koukkuillut. Mikä lautasella oli, se oli syötävä. Onpa selkäänkin saatu, koko veljesrivi, kun kerran "kaikkki, mitä tarjotaan, on hyvää". Koulussakin sai moni istua lautasensa ääressä vaikka koko ruokavälitunninkin.
Ja tätäkö kaipaisin? En varmasti. Mutta aina saman makaronin tilalla monikin voisi tarjota paljon monipuolisempaa, kaikkeahan on saatavilla. Kyllä, tiedän,tarjotaan, maistetaan, saadaan palkka, mutta kun Me emme pidä tästä. Me emme pidä varsinkaan siitä, mitä on erityisesti tehty lapsia ajatellen, rakkaudella, vähän parempaa. Sapettus on melkoinen.
On tietysti ruokia, joista en pidä. Mutta jos vaikkapa kylässä jotakin tarjotaan, enpähän ääneen heitä moiti ja syön, mitä on tarjolla - ellei sitten esimerkiksi kihtiruokavalio tai laktoosi-intoleranssi muuta sano. Ja kaikille voi aina myös sanoa syynsä. Makeita välipaloja en enää ota, sokeriarvot ovat ihan kyllin korkealla. Tällainen koukuttelu käy? Mutta kun yläkoululainen saapui ruokalaan, purjehti jonon ohi ja kiilasi, loihe jo ovella lausumaan: - Mitähän paskaa tänään tarjotaan? asiaan oli ihan pakko puuttua.
Koulu tai päiväkoti eivät ole pakkosyöntipaikkoja. Fiksut vanhemmat tetävät - ja uskovat - että ateriat on tarkkaan suunniteltu täyttämään kolmasosan päivän tarpeista. Siis tietenkin niin, että kaikki aterian osat syödään, ei vain näkkäri. Siis salaatti, maito, leipä kuuluvat mukaan. En ymmärrä ryntäystä ruokatunnilla Mäkkäriin, en ymmärrä, kuinka vanhemmat uskovat puhetta huonosta kouluruoasta, nimimerkillä yli 40 vuotta kokeillut. Nykyään on jopa vaihtoehtoruokia, jopa erityisruokavalioiden ohikin.
60-luvulla keskimääräinen perheenäiti osasi tehdä kahdeksaa eri ruokaa. Ihmeellistä on, jos nyt ei synny useampia, kun on puolivalmisteita, valmiiksi leikattua lihaa, eineksiä, kaikenlaisia makuvaihtoehtoja. Tehdäänkö kotona oikeasti ruokaa? Onko pitsa tai hampurilainen todellakin peruskamaa. Onko 8 minuutia makaronin keittämistä todellakin niin paljon kallista (some)aikaa säästävää verrattuna perunan 35:een. Ainakin kouluun tulee maanantaisin hirmunälkäisiäkin lapsia, kotona ei ole saanut syödäkseen. Ruoka, sen laatu, sen kelpaaminen on vanhempainiltain ikuisuusaihe. Yhteistä linjaa kotien kanssa ei aina ole löytynyt, varsinkaan silloin kun kodin asenne on romuttanut koko ravintokasvatuksen. Miltä kuullostaa: - Ei hänen tarvitse koulussa syödä, me varaamme jääkaappiin kaikkia herkkuja! Eikä kaikkiin uppoa myöskään se, että ei herkuilla kannata palkita sitä, joka ei tavalliselle ruoalle anna mitään arvoa.
Olen arkikokki. Kyllä laatikoita, soppia, kastikkeita syntyy. Mennäänpä kuitenkin joskus ulos syömään. Joskus pettyy, olettaa saavansa jotakin muuta, mutta saakin huonompaa kuin kotona samoista tarpeista syntyisi. Liian usein. Onpa joskus saanut palauttaa annoksen keittiöön, kun on kerta kaikkiaan kallis annos saatu pilatuksi.
Kotona on säännöllinen ruoka-aika. Oli se jo silloinkin, kun kaveri vielä töissä kävi, mutta nyt se on helppo järjestää, kun ei tule yllätysylitöitä. Ruoallahan on myös se yhteenkuuluvuusfunktionsa, perhettä kokoava voimansa. Tekisi joskus mieli puhua käskynjaosta, yleensä kyllä kuulumisten kertomisesta ja todellakin, tilaisuudesta olla rauhassa yhdessä.
Tänään on makkaraa ja muussia sekaisin, mössöä. Saa nähdä, onko tämä helpoin mahdollinen syötävä nuorille miehille mieleen.
- Nii, me emme pidä siitä!
Kun kerran isoveli me-muodossa ilmoittaa, että jokin ruoka ei maistu, pikkuveli toistaa kuin papukaija ja kohta portaissa kopisee, molemmilla on kiire pelinsä/pelivideonsa kimppuun.
On aika työ opettaa ja oppia pois kuninkaallisesta me-sanan käytöstä.
Toinen varma tapa saada pikkuveli lopettamaan syöminen on rynnätä pois pöydästä. Eihän se toinenkaan malta siihen jäädä, maha on siis täysi ihan itkun vääntämistä myöten sillä siunaamalla.
Eli lääkkeenä on, että pöydässä istutaan, kunnes kaikki ovat syöneet. Ja kas, maha ei olekaan täysi, pikkuveli muuttuu taas kaikkea maistavaksi ja paljon syöväksi omaksi itsekseen. Ainakin joskus....
Peli on käytännössä menetetty, jos toinen kerkeää livahtaa pöydästä.
Variaatioitahan piisaa. Hienointa verbaali-isoveljeltä lienee ollut, kun hän totesi: - Minun suuni ei ole vielä oppinut pitämään siitä. Itse asiassa, tästähän on usein kyse: suu ei ole oppinut, kun ei ole uskallusta harjoitella, totutella, vähän kerrassaan oppia.
Enhän itsekään halunnut esimerkiksi sipulia tai sinappia, ja sienikastike oli kamaluuden huippu.
Sienikastike itse asiassa niin tehtynä on varmaan syy yhä, miksi en voi sanoa pitäväni rouskuista. Jos kitkerät rouskut paistetaan ihan liian kuiviksi eikä kastikekaan saa kermaa tms. aatelointia, kamalaahan se on.
Minun ikäluokkani ei koukkuillut. Mikä lautasella oli, se oli syötävä. Onpa selkäänkin saatu, koko veljesrivi, kun kerran "kaikkki, mitä tarjotaan, on hyvää". Koulussakin sai moni istua lautasensa ääressä vaikka koko ruokavälitunninkin.
Ja tätäkö kaipaisin? En varmasti. Mutta aina saman makaronin tilalla monikin voisi tarjota paljon monipuolisempaa, kaikkeahan on saatavilla. Kyllä, tiedän,tarjotaan, maistetaan, saadaan palkka, mutta kun Me emme pidä tästä. Me emme pidä varsinkaan siitä, mitä on erityisesti tehty lapsia ajatellen, rakkaudella, vähän parempaa. Sapettus on melkoinen.
On tietysti ruokia, joista en pidä. Mutta jos vaikkapa kylässä jotakin tarjotaan, enpähän ääneen heitä moiti ja syön, mitä on tarjolla - ellei sitten esimerkiksi kihtiruokavalio tai laktoosi-intoleranssi muuta sano. Ja kaikille voi aina myös sanoa syynsä. Makeita välipaloja en enää ota, sokeriarvot ovat ihan kyllin korkealla. Tällainen koukuttelu käy? Mutta kun yläkoululainen saapui ruokalaan, purjehti jonon ohi ja kiilasi, loihe jo ovella lausumaan: - Mitähän paskaa tänään tarjotaan? asiaan oli ihan pakko puuttua.
Koulu tai päiväkoti eivät ole pakkosyöntipaikkoja. Fiksut vanhemmat tetävät - ja uskovat - että ateriat on tarkkaan suunniteltu täyttämään kolmasosan päivän tarpeista. Siis tietenkin niin, että kaikki aterian osat syödään, ei vain näkkäri. Siis salaatti, maito, leipä kuuluvat mukaan. En ymmärrä ryntäystä ruokatunnilla Mäkkäriin, en ymmärrä, kuinka vanhemmat uskovat puhetta huonosta kouluruoasta, nimimerkillä yli 40 vuotta kokeillut. Nykyään on jopa vaihtoehtoruokia, jopa erityisruokavalioiden ohikin.
60-luvulla keskimääräinen perheenäiti osasi tehdä kahdeksaa eri ruokaa. Ihmeellistä on, jos nyt ei synny useampia, kun on puolivalmisteita, valmiiksi leikattua lihaa, eineksiä, kaikenlaisia makuvaihtoehtoja. Tehdäänkö kotona oikeasti ruokaa? Onko pitsa tai hampurilainen todellakin peruskamaa. Onko 8 minuutia makaronin keittämistä todellakin niin paljon kallista (some)aikaa säästävää verrattuna perunan 35:een. Ainakin kouluun tulee maanantaisin hirmunälkäisiäkin lapsia, kotona ei ole saanut syödäkseen. Ruoka, sen laatu, sen kelpaaminen on vanhempainiltain ikuisuusaihe. Yhteistä linjaa kotien kanssa ei aina ole löytynyt, varsinkaan silloin kun kodin asenne on romuttanut koko ravintokasvatuksen. Miltä kuullostaa: - Ei hänen tarvitse koulussa syödä, me varaamme jääkaappiin kaikkia herkkuja! Eikä kaikkiin uppoa myöskään se, että ei herkuilla kannata palkita sitä, joka ei tavalliselle ruoalle anna mitään arvoa.
Olen arkikokki. Kyllä laatikoita, soppia, kastikkeita syntyy. Mennäänpä kuitenkin joskus ulos syömään. Joskus pettyy, olettaa saavansa jotakin muuta, mutta saakin huonompaa kuin kotona samoista tarpeista syntyisi. Liian usein. Onpa joskus saanut palauttaa annoksen keittiöön, kun on kerta kaikkiaan kallis annos saatu pilatuksi.
Kotona on säännöllinen ruoka-aika. Oli se jo silloinkin, kun kaveri vielä töissä kävi, mutta nyt se on helppo järjestää, kun ei tule yllätysylitöitä. Ruoallahan on myös se yhteenkuuluvuusfunktionsa, perhettä kokoava voimansa. Tekisi joskus mieli puhua käskynjaosta, yleensä kyllä kuulumisten kertomisesta ja todellakin, tilaisuudesta olla rauhassa yhdessä.
Tänään on makkaraa ja muussia sekaisin, mössöä. Saa nähdä, onko tämä helpoin mahdollinen syötävä nuorille miehille mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti