Mansikka on punanen marja... Olisikin, mutta kun se odotuttaa isona raakilemollukkana viikkosotalla. Viikko sitten vasta pääsi varovasti alkamaan keräämistä, valikoiden, tarkkana.
Ja nyt kaikki kerralla, nyt pitäisi sitten olla koko ajan metsässä. Ettei tuhlaannu!
Jaa-a, olisinkohan jo osani saanut?
Tänään, kuten lähes aina, aamu oli märkä. Kiitosta vain, iltainen sade. Tavallisempaa tälle kesälle on, että aamuisin on niin kylmä, että aamukaste kastelee aamukulkijan kainaloita myöten, kukas sitä teillä kulkisi. Tänään oli kyllä lämmintä, eikä kesä vieläkään jätä kuivaamatta sitä, minkä kastelee.
Aluksi polun reunalle. Siinähän ne, valon puolella. Sitten alkaa kypsyä toisellakin puolella ja kohta jo pääseekin varsinaisiin mansikkapaikkoihin, metsäaukeille hakkuurinteisiin. Tämän vuoden erikoisuus ovat koneurien valtavat mansikat pitkissä varsissaan.
Mansikka kypsyy, ja hänelle on oikein merkkikasvikin! Kun ahdekaunokki (ja pietaryrtti) alkaa kukkia, painu mansikkametsääsi. Minulla on mopon parkkipaikkana varsinainen kukkaketo, kyllä siinä mopo viihtyy jos millaisten kukkakasvien tuoksussa. Pohjakin on sen verran kova, että jalka pitää, eikä tarvitse pelätä kulkupelin kaatumista: sepä olisikin juttu, luultavasti tuorevoiteluautomaatista öljy karkaisi ja akku putoaisi kotelostaan, vähintään.
Heinää piisaa. Heinä peittää hakkuutähteet, sotilaiden kaivannot, piikkilangat. Kunnon kenkä pitää olla ja on. Mutta saman heinän suojassa mansikka nostaa vartensa pitkäksi ja kasvattaa marjansa aivan valtaviksi. Ja vaikka puiden juurilla ja monttujen reunalla on paljon sitä normaalikokoista mansikkaa, mielellään hompsisi ja keräisi näitä valtavia herkkuja. Mutta kun tavoite ei ole nopeus vaan kenties pikemminkin määrä, tietty järjestelmällisyys kannattaa: mikään ei ole niin tylsää kuin joutua jo kerran räävitylle keräyspaikalle,
Mitä tekee (vajaalla) miljoonalla metsämansikkalitralla?
Parasta mansikka on tietysti suoraan maasta otettuna, lienen syönyt jo litratolkulla. Morsian on myös jo pari viikkoa saanut joka aamu annoksensa, aluksi symbolisena, kun ei ollut mitä ottaa, mutta joka päivä enemmän. Nyt on syöjiä, kun Kärppälauma porhalsi paikalle.
Ja pakastin alkaa vähitellen saada osansa: nyt taitaa olla 10 pikkurasiaa jo, eli joulun jälkiruoan lisäksi parin puuronkin päälle marjoja on. Ja lisää haetaan, kun omaan pakkaseen ei mahdu, viedään sukuloimaan Lipposen pakkaseen.
Metsämansikkahillo on lähes parasta jäätelön kaveria, letuille se sopii myös erinomaisesti. Kuka vain hilloja söisi, pojat eivät hipaisekaan!
Olen kokeillut kuivatakin, ja tuote on mainio, ainoa hankaluus oli vain saada marjat irti ritilästä.
Mansikan arvo moninkertaistuu tänä vuonna, kun ei ole mustikkaa kuin piirakkamarjaksi.
Mansikkametsääni on ilmestynyt runkoja ja jonkinlaisia kehikoita. Jotakin rakennetaan ehkä piankin. On siis syytä toimia, kun vielä voi. Hyvä tekosyy taas suurin piirtein asustaa metsässä!
Luulisi, että sotilasraiskio olisi vihoviimeinen paikka viihtyä. Luulisi. Mutta erittäin moni kasvi saa valtavan hyödyn, kun maata aina silloin tällöin myllätään tankeilla ja maastoautoilla ja kuoppia kaivellaan. Paitsi mansikoita, tapaan valtavasti esimerkiksi talvikkeja ja lehdokkeja. Sarjatalvikki-harvinaisuus on tässä jokapäiväinen tuttu. Kun metsä on tietyssä kasvuvaiheessa, siitä löytyy tyyppikasvinsa, nyt juuri siis valtavasti ahomansikoita.
Nyt äijiltä peli pois ja perhe metsään!
---
Ja metsässä käytiin. Tunti oltiin ja kolme litraa tuli kotiin. Melkoinen mansikkavuosi on!
On metsässä muutakin kuin mansikoita...
Ja nyt kaikki kerralla, nyt pitäisi sitten olla koko ajan metsässä. Ettei tuhlaannu!
Jaa-a, olisinkohan jo osani saanut?
Tänään, kuten lähes aina, aamu oli märkä. Kiitosta vain, iltainen sade. Tavallisempaa tälle kesälle on, että aamuisin on niin kylmä, että aamukaste kastelee aamukulkijan kainaloita myöten, kukas sitä teillä kulkisi. Tänään oli kyllä lämmintä, eikä kesä vieläkään jätä kuivaamatta sitä, minkä kastelee.
Aluksi polun reunalle. Siinähän ne, valon puolella. Sitten alkaa kypsyä toisellakin puolella ja kohta jo pääseekin varsinaisiin mansikkapaikkoihin, metsäaukeille hakkuurinteisiin. Tämän vuoden erikoisuus ovat koneurien valtavat mansikat pitkissä varsissaan.
Mansikka kypsyy, ja hänelle on oikein merkkikasvikin! Kun ahdekaunokki (ja pietaryrtti) alkaa kukkia, painu mansikkametsääsi. Minulla on mopon parkkipaikkana varsinainen kukkaketo, kyllä siinä mopo viihtyy jos millaisten kukkakasvien tuoksussa. Pohjakin on sen verran kova, että jalka pitää, eikä tarvitse pelätä kulkupelin kaatumista: sepä olisikin juttu, luultavasti tuorevoiteluautomaatista öljy karkaisi ja akku putoaisi kotelostaan, vähintään.
Heinää piisaa. Heinä peittää hakkuutähteet, sotilaiden kaivannot, piikkilangat. Kunnon kenkä pitää olla ja on. Mutta saman heinän suojassa mansikka nostaa vartensa pitkäksi ja kasvattaa marjansa aivan valtaviksi. Ja vaikka puiden juurilla ja monttujen reunalla on paljon sitä normaalikokoista mansikkaa, mielellään hompsisi ja keräisi näitä valtavia herkkuja. Mutta kun tavoite ei ole nopeus vaan kenties pikemminkin määrä, tietty järjestelmällisyys kannattaa: mikään ei ole niin tylsää kuin joutua jo kerran räävitylle keräyspaikalle,
Mitä tekee (vajaalla) miljoonalla metsämansikkalitralla?
Parasta mansikka on tietysti suoraan maasta otettuna, lienen syönyt jo litratolkulla. Morsian on myös jo pari viikkoa saanut joka aamu annoksensa, aluksi symbolisena, kun ei ollut mitä ottaa, mutta joka päivä enemmän. Nyt on syöjiä, kun Kärppälauma porhalsi paikalle.
Ja pakastin alkaa vähitellen saada osansa: nyt taitaa olla 10 pikkurasiaa jo, eli joulun jälkiruoan lisäksi parin puuronkin päälle marjoja on. Ja lisää haetaan, kun omaan pakkaseen ei mahdu, viedään sukuloimaan Lipposen pakkaseen.
Metsämansikkahillo on lähes parasta jäätelön kaveria, letuille se sopii myös erinomaisesti. Kuka vain hilloja söisi, pojat eivät hipaisekaan!
Olen kokeillut kuivatakin, ja tuote on mainio, ainoa hankaluus oli vain saada marjat irti ritilästä.
Mansikan arvo moninkertaistuu tänä vuonna, kun ei ole mustikkaa kuin piirakkamarjaksi.
Mansikkametsääni on ilmestynyt runkoja ja jonkinlaisia kehikoita. Jotakin rakennetaan ehkä piankin. On siis syytä toimia, kun vielä voi. Hyvä tekosyy taas suurin piirtein asustaa metsässä!
Luulisi, että sotilasraiskio olisi vihoviimeinen paikka viihtyä. Luulisi. Mutta erittäin moni kasvi saa valtavan hyödyn, kun maata aina silloin tällöin myllätään tankeilla ja maastoautoilla ja kuoppia kaivellaan. Paitsi mansikoita, tapaan valtavasti esimerkiksi talvikkeja ja lehdokkeja. Sarjatalvikki-harvinaisuus on tässä jokapäiväinen tuttu. Kun metsä on tietyssä kasvuvaiheessa, siitä löytyy tyyppikasvinsa, nyt juuri siis valtavasti ahomansikoita.
Nyt äijiltä peli pois ja perhe metsään!
---
Ja metsässä käytiin. Tunti oltiin ja kolme litraa tuli kotiin. Melkoinen mansikkavuosi on!
On metsässä muutakin kuin mansikoita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti