Kesäilta. Ihanan lämmintä rantapuistossa. Jostain sopivan kaukaa soi torvimusiikki: Koivu-valssi!
Eipä paljon häviä hyvän hanuristin soittama Rantakoivun alla samassa tilanteessa. Eikä siltikään tarvitse tuohisormusta laatia tai sydäntä tuoheen kaivertaa, hyvin riittää kaverin käsi tai läsnäolo.
Koivunoksat korkeella huiskii,"Hyvä koti sulla", niin ne kuiskii... Tylsimpiä venäläisiä kansanlauluja, mutta kas, sen oppi poikakin soittamaan nokkahuilulla. Kotikoivu, Koivu ja tähti!
Vasta (vihta, mikä se on?) voitelee ja tuoksuu, viimeistelee rantasaunan. Sauna on tietenkin koivuhaloin lämmitetty - jokainen tietenkin muistaa, kuinka arvokkaita koivuhalot olisivat olleet Napoleonin armeijalle Beresina-joella? Tuohi on hieno sytyke. Tuohi on suomalainen sotasalaisuuskin: tuohella noetaan tähtäimet haitallisen kiillon estämiseksi! Halotkin on hakattu koivuvartisella kirveellä - jos pihlajaa ei ollut saatavilla, koivua varsiksi työkaluihin. Mahlaa saunan jälkeen? Tuohivirsun ronttoset jalkaan ja tupaan kipikapi.
Ja eikös kammarissa ole se koivuinen komuutti, (tehty Helylässä, Sortavalan maalaiskunnassa), josta isäntä ne puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen löytää.
Tiesit varmaan, mitä on tökötti? No, se on ihan oikea sana, ja alunperin tarkoitti koivun tervaa.
Kotikoivun alla on lapsi nukutettu, meilläkin. Siinä se Maija otti päiväunia, Loru tormakkana vaunun varjosssa vahtimassa. Ainoa paikka olla virassa kiltillä koiruudella, naapurin Katri-mummi yritti tulla katsomaan, kuka siinä vaunussa pötköttää, vaan eipä tullut, kun iso spanieli rullasi kaikki poskilihat hampaiden päältä ja ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että ei kannata. Siis tutulle, hyvälle kaverilleen. Piti ihan neuvoa koiraa, kyllä Katri saa Maijaa katsoa. Mikko oli syksyvauva, koivu ei ehkä niin tärkeä ollut.
(Maijalla ja Katrilla oli yhteinen syntymäpäivä, mitä nyt väliä oli tasan 80 vuotta.)
Tämä yli 80-vuotias löydettiin eräänä päivänä kaarisaha kädessä koivun tyveltä. Hänpä kaataa koivun, siitä kun on meille niin kovasti vaivaa! Koivu oli jo silloin 70-luvun lopussa aivan valtava.
Jos se olisi kaatunut, olisi mennyt meiltä tai häneltä mökki pilkkeiksi. Eipä ollut pelkoa kaatumisesta: tyveltä, siitä missä eivät juuret enää lisää paksuutta, ympärysmitta oli (eilen) 250 cm ja oli se silloinkin pari metriä? Eipä ollut pelkoa, ei olisi mummukka millään jaksanut kuin naarmun raapaista.
Meille vaivaa? Kyllä, oikeasti. Iso koivu helposti haihduttaa 500 litraa vettä päivässä, missään etupihallamme ei siis menestynyt mikään pysyväksi istutettu, ei ruusu, ei sireeni, nurmikkokaan. Juuria - paksuja juuria - riittää kahdenkymmenen metrin päähän, ja ne olivat esimerkiksi ulkorakennuksen pohjaa ja valumonttuja lapiolla kaivaessani todella esteenä. Pihalaatat kupruilevat, kun juuret paksunevat.
Tuulella valtava koivu vuotaa kuivia oksia kauas nurmikolle ja sementille.
Lehtiä kyllä riittää syksyllä haravoitaviksi.
Suurin kiusa on kuitenkin koivun kukinta. Siedätettykään ei oireitta keväisin selviä. Siitepöly estää pyykin kuivaamisen ulkona, myös maton pesun. Ja kun hedenorkot putoavat, lakaisu ja sementin pesu on tehtävä useita kertoja päivässä, tai siitepöly kulkee jaloissa sisällekin. Seuraava hankala on siementen lentäminen kuivuviin mattoihin.
Kuitenkin kaikitenkin koivu oli rakas puu, kotikoivu. Meidän myös, vaikka kasvaakin juuri ja juuri naapurin puolella.
Miksi tuo rakas puu sitten täytyy poistaa? Ei luultavasti olisi mitään syytä kaataa sitä, jos se olisi yksi runko. Mutta kun siinä oli kolme isoa päärunkoa ja valtavia oksi lisäksi, se ikääntyessään alkoi olla vaaraksi kummankin talon kuistille ja jopa itse talollekin. Auto pihalla tai solassa olisi myös vaarassa, kenties kulkijatkin. Isommat päähaarat ovat itsessäänkin kuin valtavia puita, ja joissakin on jo hyvin tumma sisusta.
Suurin osa puusta köllöttää pihalla. Kuvassa vain pieni osa, enemmän on naapurin puolella. Tilaisuus sanoa hyvästi.
Eipä paljon häviä hyvän hanuristin soittama Rantakoivun alla samassa tilanteessa. Eikä siltikään tarvitse tuohisormusta laatia tai sydäntä tuoheen kaivertaa, hyvin riittää kaverin käsi tai läsnäolo.
Koivunoksat korkeella huiskii,"Hyvä koti sulla", niin ne kuiskii... Tylsimpiä venäläisiä kansanlauluja, mutta kas, sen oppi poikakin soittamaan nokkahuilulla. Kotikoivu, Koivu ja tähti!
Vasta (vihta, mikä se on?) voitelee ja tuoksuu, viimeistelee rantasaunan. Sauna on tietenkin koivuhaloin lämmitetty - jokainen tietenkin muistaa, kuinka arvokkaita koivuhalot olisivat olleet Napoleonin armeijalle Beresina-joella? Tuohi on hieno sytyke. Tuohi on suomalainen sotasalaisuuskin: tuohella noetaan tähtäimet haitallisen kiillon estämiseksi! Halotkin on hakattu koivuvartisella kirveellä - jos pihlajaa ei ollut saatavilla, koivua varsiksi työkaluihin. Mahlaa saunan jälkeen? Tuohivirsun ronttoset jalkaan ja tupaan kipikapi.
Ja eikös kammarissa ole se koivuinen komuutti, (tehty Helylässä, Sortavalan maalaiskunnassa), josta isäntä ne puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen löytää.
Tiesit varmaan, mitä on tökötti? No, se on ihan oikea sana, ja alunperin tarkoitti koivun tervaa.
Kotikoivun alla on lapsi nukutettu, meilläkin. Siinä se Maija otti päiväunia, Loru tormakkana vaunun varjosssa vahtimassa. Ainoa paikka olla virassa kiltillä koiruudella, naapurin Katri-mummi yritti tulla katsomaan, kuka siinä vaunussa pötköttää, vaan eipä tullut, kun iso spanieli rullasi kaikki poskilihat hampaiden päältä ja ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että ei kannata. Siis tutulle, hyvälle kaverilleen. Piti ihan neuvoa koiraa, kyllä Katri saa Maijaa katsoa. Mikko oli syksyvauva, koivu ei ehkä niin tärkeä ollut.
(Maijalla ja Katrilla oli yhteinen syntymäpäivä, mitä nyt väliä oli tasan 80 vuotta.)
Tämä yli 80-vuotias löydettiin eräänä päivänä kaarisaha kädessä koivun tyveltä. Hänpä kaataa koivun, siitä kun on meille niin kovasti vaivaa! Koivu oli jo silloin 70-luvun lopussa aivan valtava.
Jos se olisi kaatunut, olisi mennyt meiltä tai häneltä mökki pilkkeiksi. Eipä ollut pelkoa kaatumisesta: tyveltä, siitä missä eivät juuret enää lisää paksuutta, ympärysmitta oli (eilen) 250 cm ja oli se silloinkin pari metriä? Eipä ollut pelkoa, ei olisi mummukka millään jaksanut kuin naarmun raapaista.
Tuulella valtava koivu vuotaa kuivia oksia kauas nurmikolle ja sementille.
Lehtiä kyllä riittää syksyllä haravoitaviksi.
Suurin kiusa on kuitenkin koivun kukinta. Siedätettykään ei oireitta keväisin selviä. Siitepöly estää pyykin kuivaamisen ulkona, myös maton pesun. Ja kun hedenorkot putoavat, lakaisu ja sementin pesu on tehtävä useita kertoja päivässä, tai siitepöly kulkee jaloissa sisällekin. Seuraava hankala on siementen lentäminen kuivuviin mattoihin.
Kuitenkin kaikitenkin koivu oli rakas puu, kotikoivu. Meidän myös, vaikka kasvaakin juuri ja juuri naapurin puolella.
Miksi tuo rakas puu sitten täytyy poistaa? Ei luultavasti olisi mitään syytä kaataa sitä, jos se olisi yksi runko. Mutta kun siinä oli kolme isoa päärunkoa ja valtavia oksi lisäksi, se ikääntyessään alkoi olla vaaraksi kummankin talon kuistille ja jopa itse talollekin. Auto pihalla tai solassa olisi myös vaarassa, kenties kulkijatkin. Isommat päähaarat ovat itsessäänkin kuin valtavia puita, ja joissakin on jo hyvin tumma sisusta.
Suurin osa puusta köllöttää pihalla. Kuvassa vain pieni osa, enemmän on naapurin puolella. Tilaisuus sanoa hyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti