Pehmeää jalan alla. Vetisyys on verhottu purun tapaisella joustavalla patjalla. Tämmöistäkö tämä erämaa olisikin? Koiruus, (valko)kultainen noutaja, nelikuinen menee tiedustelijana edellä, mutta pysähtyy kauniisti välillä odottamaan - ja jos ei pysähdy, pelkällä käsimerkillä saadaan istumaan, mutta katsekontaktin puuttuessa ihan pitää komentaa:- Stu!
Kolme miestä. Se pitkä on täällä kotonaan, osaa silti nauttia aina vain. Se normaalimittainen, entinen esimies ja ystävä, nyt vain ystävä molemmille. Ja se tumppi, joka tekee surutyötä luovuttuaan omasta metsästään juuri, muutenkin vaeltelee ja on utelias luonnon seuraaja.
Polku muuttuu poluksi. Upeasti kulkijat ovat osanneet pysyä uralla, sammal ja kuntta ovat koskemattomat. Tullaan haaraan, kelkkaura koukkaa oikealle, lammelle, miehille alkaa nousu.
Juurakoita ja kiviä on vain vähän, tämä ei ole ihan massaturismin paikka?
Lampi jää oikealle, noustaan koko ajan, aika nopeastikin, mutta vasta 20 metriä ennen taukopaikkaa hartiat kastuvat. Istumme juomaan ja ihailemaan maisemaa lammelle päin. Koira ei malta istua.
Se pitkä leikkii ajatuksella etsittävän tavaran, kongin, heittämisestä koiraa varten alamäkeen, eipä tarvitsisi monta hakua olla, kun liika energia olisi karissut.
Juttua piisaa pinnistämättä. Yhteisiä muistoja on monilta työvuosilta, yhteinen rakkaus luontoon on ilmiselvä ja kokemuksia jaettaviksi. Ja eivätkö vain ne kaksi ole vielä palvelleet sotaväessä samaan aikaan, olisikohan siitäkin tarinaa...
Nousu päättyy pian, pääsemme upealle, lähes vaakasuoralle polulle. Alamäen loppua ei näy, ei myöskään ylärinteen. On helppoa maastoa ja tanner antaa juuri oikean askelen äänen. Keloja on valtavasti. Ilman polkuakin olisi helppo kulkea - koira sen kertoo tekemällä omia tiedustelujaan, pomppii milloin ylhäällä, milloin alhaalla, löytää herkkuja, esimerkiksi poronpaskaa.
Kuljetaan enemmänkin alamäkeä kuin ylös, ja ennen pitkää tullaankin suon reunaan. Naapurivaarat häämöttävät sumun takana, ja se pitkä kertoo masstopyöräilyseikkailuistaan vaaroilla ja suolla, muka-poluista ja pyörän kantamisista.
Lähde! Vesi "kiehuu", monesta kohdasta se tunkee soran läpi, hiekka liikkuu. Vesi on kristallinkirkasta ja nokipannuun otetaan tarpeellinen määrä.
Taulu ilmoittaa, että Iijoki alkaa tästä: uskonhan minä, tästäkin, mutta aivan varmasti näillä harjuilla ja vaaroilla pohjavesi purkautuu monen monesta paikasta lähteiksi, lammiksi, pikkujärviksi. Hieno paikka silti. Herkuttelemme ajatuksella, mitä Iijoki olisi ruotsiksi, aika lyhyt yhdyssana!
Ihan vieressä on tupa ja tulistelupaikka.
Tulet tehdään, pannu pannaan koukkuunsa tulelle ja evästä kaivetaan esille. Onneksi kaikki ovat lihansyöjiä, jauhomakkaraa ei ole mukana.
Koira saa tietenkin lakiosansa. Hänet on - epistä - pantu kiinni. Tulille tulee muitakin, luontevasti, täällä paikka ei ole "varattu" niin kuin etelän vaellusreiteillä uuden, hölmön tavan mukaan, jos yksikin siinä istuu. Naputtelen muutaman pöllin pieniksi, jotta erämaan laki täyttyisi. Halkoja on niin paljon, että kaikki eivät edes katokseen mahdu.
Laavulle tulee toisiakin koiria. Kaikkien käytös on moitteetonta, mitäs sitä rähisemään, vaikka ollaankin hihnassa. Lähdemme kuitenkin eteenpäin, ja blondiystävämme saa taas tiedustelijanhommansa, turvaa tiemme. Nousua on paljon kahden ja puolen kilometrin matkalla. Pitäisi päästä huipulle, 470 metriin, mutta missään kohdassa ei edes hengästytä, se pitkä osaa sovittaa vauhdin sen tumpin jaloille, vaikkei sitä myöhemmin myöntänytkään.
Koiruus menee vähän liian kauas, näkymättömiin harjanteen taa. Teemme parikin kertaa hänelle kepposen. Hipsimme vähän polulta syrjään ja olemme hiljaa kuusen takana, ja kohta kuuluu tassun töminä polulla: - Missäs se minun laumani on? Suuri on riemu, kun kaikki ovat tallessa, ja tiedustelija lähtee taas. Mutta nelikuinen tuntee jo vastuunsa toisista, sitä paitsi tästäkin taisi tulla jo leikki.
Tullaan kohtaan, jossa polku kulkee tasanteella. Vieressä aukeaa kuivaa, upeaa, hiekkapohjaista puolukkakangasta. Tässä voisi majoittaa vaikka komppanian, ihanteellista telttapohjaa piisaa kauas. Kohta polku kulkee ainoaan kosteaan paikkaan, on hienoa olla maastokengissä ja kurahousuissa, kalvopuvussa. Nousu jatkuu satumaiseen naavametsään. Mikä ihmeellinen luonnonilmiö on saanut joka puun niin naavaiseksi juuri tässä? Ei noin paljon tontunpartoja voi olla kuivumassa? Täällä naava on vielä naavaa, pohjoisempana on enemmän ruskeaa luppoa.
Tullaan esimmäisten kallioiden kohdalle. Joiltakin pikkuhuipuilta olisi jo huikeita näköaloja? Ensimmäinen punertava riekonmarjatupsu on polun vieressä. Ihan pian alkaa oikein maaruskailotulitus, mutta nyt saamme siellä ylhäällä jo oikein hyvän esinäytöksen riekonmarjamattoja ihaillessamme.
Huipulla on tulipiste ja infotauluja. Mutta ennen muuta siellä on porukka kuusivuotiaan mäyräkoiran kanssa. Koirat löytävät välittömästi toisensa ja peräkkäinjuoksu alkaa, milloin toinen, milloin toinen takaa-ajajana. Mäyräkoira, lyhytkoipi, jäisi aina jalkoihinkin (ja jääkin), mutta kun se on nopea käänteissään, " Iso Vaalee" tömisee ohi. Välillä mäyräkoira jää isomman alle, näyttää kivuliaalta, mutta vinkaustakaan ei kuulu ja juoksu jatkuu. Selviää, että mäyräkoiralla on kotona kuusikuinen leikkikaveri.
Ilman hihnaa, ihan kovaa komentoa Luna seuraa taas meitä, kun matka jatkuu siihen ihan huipulle. Siellä on jonkin sähkövehkeen aurinkopanelinromu maisemaa pilaamassa, korkeustaulu - ja huikeat maisemat. Mitkä ne olisivatkaan hyvällä ilmalla? Sen säälittävän matalan Rukankin (9 metriä matalampi kuin tämä Iivaara) pitäisi näkyä, mastoista sen tuntisi, mutta harmaa peittää aivan kaukaiset kohteet. Mutta näkyyhän muuta, kotijärvikin, Joukamojärvi. Järvien muoto paljastuu täältä ylhäältä, kaikki ovat samaan tapaan pitkulaisia ja "oikeassa" asennossa, koska jää jätti niille tilaa harjujen väliin vain juuri noin. Huipulla tuulee, ja äskeinen nousun tuoma pieni hikoilu saa kyytiä.
Alamäki alkaa riekonmarjailotulituksella.
Koira näyttää hajuaistinsa tehon: kolmen metrin päässä polun vierellä on varvikossa omenan kanta, siis äkkikurvi polulta ja herkku suuhun! Polku on helppo, vaikka paikoin paljonkin jyrkempi kuin tulopolku, joissain paikoissa se metsäkaverini, keppi, on oikeasti avuksi, vaikkei toki mitenkään välttämätön. Koira menee taas vähän liian kauas, mutta tekee uskomattoman tottelevaisuusnäytöksen. Vaikka se katosi harjanteen taakse, yhdellä STU-komennolla se asettui meiltä näkymättömiin odottamaan, siellä se istui selkä meihin päin odottamassa. Nelikuinen!
Koskaanhan ei voi tietää, onko vastaantulijoita, onko heillä koiraa, sitä paitsi saimme kiinni joitakin samaan suuntaankin kulkevia.
Alkaa koiran koulutus kulkemaan hihnassa. Tätäpä se ei osaakaan ollenkaan. Se kiskoo niin että kakoo, aina vain. Siis seis, ennen ei lähdetä ennen kuin meno rauhoittuu: matkanteko hidastuu ja kouluttaja jää jälkeen. Asetumme kauniiseen notkelmaan odottamaan. Tästä eteenpäin taktiikaksi tulee, että koira on viimeisenä, nenä ei muka pääse ohi edellä kulkevan polvista. Alkaa sujua!
Käy selväksi, että näin päin piti kulkea, sillä mäki on paikoitellen varsin jyrkkää. Kiitos, keppi, avustasi! Tulemme kohtaan, joka, vaikka risteystä ei näy, heti kertoo, että tässä kuusikkorintessä jo olimme. Ja niin, siinähän se taukopaikka odotteli, lampi kaukana alhaalla edessään, mutta jatkoimme saman tien tuttua polkua autolle.
Yhdeksän ja puoli kilometriä. Normaalikunto riittää (näin päin) oikein hyvin. Tulipisteitä ja taukopaikkoja on sopivasti. Liikaa porukkaa ei ainakaan polun kulumisen perusteella ole. Ja huipun maisemat korvaavat pienen vaivan, jolleivat erämaisuus ja lähde vielä riitä.
Kolme miestä. Se pitkä on täällä kotonaan, osaa silti nauttia aina vain. Se normaalimittainen, entinen esimies ja ystävä, nyt vain ystävä molemmille. Ja se tumppi, joka tekee surutyötä luovuttuaan omasta metsästään juuri, muutenkin vaeltelee ja on utelias luonnon seuraaja.
Polku muuttuu poluksi. Upeasti kulkijat ovat osanneet pysyä uralla, sammal ja kuntta ovat koskemattomat. Tullaan haaraan, kelkkaura koukkaa oikealle, lammelle, miehille alkaa nousu.
Juurakoita ja kiviä on vain vähän, tämä ei ole ihan massaturismin paikka?
Lampi jää oikealle, noustaan koko ajan, aika nopeastikin, mutta vasta 20 metriä ennen taukopaikkaa hartiat kastuvat. Istumme juomaan ja ihailemaan maisemaa lammelle päin. Koira ei malta istua.
Se pitkä leikkii ajatuksella etsittävän tavaran, kongin, heittämisestä koiraa varten alamäkeen, eipä tarvitsisi monta hakua olla, kun liika energia olisi karissut.
Juttua piisaa pinnistämättä. Yhteisiä muistoja on monilta työvuosilta, yhteinen rakkaus luontoon on ilmiselvä ja kokemuksia jaettaviksi. Ja eivätkö vain ne kaksi ole vielä palvelleet sotaväessä samaan aikaan, olisikohan siitäkin tarinaa...
Nousu päättyy pian, pääsemme upealle, lähes vaakasuoralle polulle. Alamäen loppua ei näy, ei myöskään ylärinteen. On helppoa maastoa ja tanner antaa juuri oikean askelen äänen. Keloja on valtavasti. Ilman polkuakin olisi helppo kulkea - koira sen kertoo tekemällä omia tiedustelujaan, pomppii milloin ylhäällä, milloin alhaalla, löytää herkkuja, esimerkiksi poronpaskaa.
Kuljetaan enemmänkin alamäkeä kuin ylös, ja ennen pitkää tullaankin suon reunaan. Naapurivaarat häämöttävät sumun takana, ja se pitkä kertoo masstopyöräilyseikkailuistaan vaaroilla ja suolla, muka-poluista ja pyörän kantamisista.
Lähde! Vesi "kiehuu", monesta kohdasta se tunkee soran läpi, hiekka liikkuu. Vesi on kristallinkirkasta ja nokipannuun otetaan tarpeellinen määrä.
Taulu ilmoittaa, että Iijoki alkaa tästä: uskonhan minä, tästäkin, mutta aivan varmasti näillä harjuilla ja vaaroilla pohjavesi purkautuu monen monesta paikasta lähteiksi, lammiksi, pikkujärviksi. Hieno paikka silti. Herkuttelemme ajatuksella, mitä Iijoki olisi ruotsiksi, aika lyhyt yhdyssana!
Ihan vieressä on tupa ja tulistelupaikka.
Tulet tehdään, pannu pannaan koukkuunsa tulelle ja evästä kaivetaan esille. Onneksi kaikki ovat lihansyöjiä, jauhomakkaraa ei ole mukana.
Koira saa tietenkin lakiosansa. Hänet on - epistä - pantu kiinni. Tulille tulee muitakin, luontevasti, täällä paikka ei ole "varattu" niin kuin etelän vaellusreiteillä uuden, hölmön tavan mukaan, jos yksikin siinä istuu. Naputtelen muutaman pöllin pieniksi, jotta erämaan laki täyttyisi. Halkoja on niin paljon, että kaikki eivät edes katokseen mahdu.
Laavulle tulee toisiakin koiria. Kaikkien käytös on moitteetonta, mitäs sitä rähisemään, vaikka ollaankin hihnassa. Lähdemme kuitenkin eteenpäin, ja blondiystävämme saa taas tiedustelijanhommansa, turvaa tiemme. Nousua on paljon kahden ja puolen kilometrin matkalla. Pitäisi päästä huipulle, 470 metriin, mutta missään kohdassa ei edes hengästytä, se pitkä osaa sovittaa vauhdin sen tumpin jaloille, vaikkei sitä myöhemmin myöntänytkään.
Koiruus menee vähän liian kauas, näkymättömiin harjanteen taa. Teemme parikin kertaa hänelle kepposen. Hipsimme vähän polulta syrjään ja olemme hiljaa kuusen takana, ja kohta kuuluu tassun töminä polulla: - Missäs se minun laumani on? Suuri on riemu, kun kaikki ovat tallessa, ja tiedustelija lähtee taas. Mutta nelikuinen tuntee jo vastuunsa toisista, sitä paitsi tästäkin taisi tulla jo leikki.
Tullaan kohtaan, jossa polku kulkee tasanteella. Vieressä aukeaa kuivaa, upeaa, hiekkapohjaista puolukkakangasta. Tässä voisi majoittaa vaikka komppanian, ihanteellista telttapohjaa piisaa kauas. Kohta polku kulkee ainoaan kosteaan paikkaan, on hienoa olla maastokengissä ja kurahousuissa, kalvopuvussa. Nousu jatkuu satumaiseen naavametsään. Mikä ihmeellinen luonnonilmiö on saanut joka puun niin naavaiseksi juuri tässä? Ei noin paljon tontunpartoja voi olla kuivumassa? Täällä naava on vielä naavaa, pohjoisempana on enemmän ruskeaa luppoa.
Tullaan esimmäisten kallioiden kohdalle. Joiltakin pikkuhuipuilta olisi jo huikeita näköaloja? Ensimmäinen punertava riekonmarjatupsu on polun vieressä. Ihan pian alkaa oikein maaruskailotulitus, mutta nyt saamme siellä ylhäällä jo oikein hyvän esinäytöksen riekonmarjamattoja ihaillessamme.
Huipulla on tulipiste ja infotauluja. Mutta ennen muuta siellä on porukka kuusivuotiaan mäyräkoiran kanssa. Koirat löytävät välittömästi toisensa ja peräkkäinjuoksu alkaa, milloin toinen, milloin toinen takaa-ajajana. Mäyräkoira, lyhytkoipi, jäisi aina jalkoihinkin (ja jääkin), mutta kun se on nopea käänteissään, " Iso Vaalee" tömisee ohi. Välillä mäyräkoira jää isomman alle, näyttää kivuliaalta, mutta vinkaustakaan ei kuulu ja juoksu jatkuu. Selviää, että mäyräkoiralla on kotona kuusikuinen leikkikaveri.
Ilman hihnaa, ihan kovaa komentoa Luna seuraa taas meitä, kun matka jatkuu siihen ihan huipulle. Siellä on jonkin sähkövehkeen aurinkopanelinromu maisemaa pilaamassa, korkeustaulu - ja huikeat maisemat. Mitkä ne olisivatkaan hyvällä ilmalla? Sen säälittävän matalan Rukankin (9 metriä matalampi kuin tämä Iivaara) pitäisi näkyä, mastoista sen tuntisi, mutta harmaa peittää aivan kaukaiset kohteet. Mutta näkyyhän muuta, kotijärvikin, Joukamojärvi. Järvien muoto paljastuu täältä ylhäältä, kaikki ovat samaan tapaan pitkulaisia ja "oikeassa" asennossa, koska jää jätti niille tilaa harjujen väliin vain juuri noin. Huipulla tuulee, ja äskeinen nousun tuoma pieni hikoilu saa kyytiä.
Alamäki alkaa riekonmarjailotulituksella.
Koira näyttää hajuaistinsa tehon: kolmen metrin päässä polun vierellä on varvikossa omenan kanta, siis äkkikurvi polulta ja herkku suuhun! Polku on helppo, vaikka paikoin paljonkin jyrkempi kuin tulopolku, joissain paikoissa se metsäkaverini, keppi, on oikeasti avuksi, vaikkei toki mitenkään välttämätön. Koira menee taas vähän liian kauas, mutta tekee uskomattoman tottelevaisuusnäytöksen. Vaikka se katosi harjanteen taakse, yhdellä STU-komennolla se asettui meiltä näkymättömiin odottamaan, siellä se istui selkä meihin päin odottamassa. Nelikuinen!
Koskaanhan ei voi tietää, onko vastaantulijoita, onko heillä koiraa, sitä paitsi saimme kiinni joitakin samaan suuntaankin kulkevia.
Alkaa koiran koulutus kulkemaan hihnassa. Tätäpä se ei osaakaan ollenkaan. Se kiskoo niin että kakoo, aina vain. Siis seis, ennen ei lähdetä ennen kuin meno rauhoittuu: matkanteko hidastuu ja kouluttaja jää jälkeen. Asetumme kauniiseen notkelmaan odottamaan. Tästä eteenpäin taktiikaksi tulee, että koira on viimeisenä, nenä ei muka pääse ohi edellä kulkevan polvista. Alkaa sujua!
Käy selväksi, että näin päin piti kulkea, sillä mäki on paikoitellen varsin jyrkkää. Kiitos, keppi, avustasi! Tulemme kohtaan, joka, vaikka risteystä ei näy, heti kertoo, että tässä kuusikkorintessä jo olimme. Ja niin, siinähän se taukopaikka odotteli, lampi kaukana alhaalla edessään, mutta jatkoimme saman tien tuttua polkua autolle.
Yhdeksän ja puoli kilometriä. Normaalikunto riittää (näin päin) oikein hyvin. Tulipisteitä ja taukopaikkoja on sopivasti. Liikaa porukkaa ei ainakaan polun kulumisen perusteella ole. Ja huipun maisemat korvaavat pienen vaivan, jolleivat erämaisuus ja lähde vielä riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti