Useimmat keräykset olisivat oikeastaan tarpeettomia, jos yhteiskunta toimisi vastuullisesti ja oikein.
Rahaa ja varallisuutta on olemassa enemmän kuin koskaan, mutta sen jakautuminen tarvitsijoille on yhä vaikeampaa. Loistava esimerkki ovat sotainvalidit: kaikkensa maansa eteen antaneet ihmiset eivät saa maaltaan tukea riittävästi.
Keräys, suuri huijaus?
Kun kerran tarvitsijoiden keräys, vaikkapa janopäivä, nälkäpäivä, yhteisvastuu tuottavat, eikös joku kiilusilmä keksi kerätä näennäisesti hyvään tarkoitukseen! Mikäs puhuttelisi - nälkäinen lapsi, syöpä,... Ahneelle ei mikään ole pyhää, ja niin katoaa hyvää tarkoittavan iloisen antajan raha omiin taskuihin, symbolinen summa menee jonnekin.
Keräys, kallis asia? Kun on näyttävä mainostus, se maksaa. Kun on raskas organisaatio, se maksaa. Kun rahalaitokset vetävät välistä oman pottinsa, mitä jää kohteeseen? 20 % on aivan liian vähän, ei antaja halua lihottaa välikäsiä. Ilokseni voin sanoa Unicefin tekevän maailmanennätystä jatkuvasti, kohteeseen menee 80% pintaan. Vapaaehtoisuus ja yhteistyösopimukset kantavat!
Huijaukset ovat menneet kaikkien tietoon, keräysorganisaation kalleus samoin. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas! Lähes joka kerran keräystapahtumassa joku asiasta (vähän) kuullut julistaa suureen ääneen, kuinka kaikki keräykset ovat huijausta, kuinka kerääjä kerää itselleen. Julistaahan
vastahakoinen muutakin: kohde on aina väärä, kotimaahan pitäisi/eisaisi kerätä, kerjääminen on kielletty, mikset itse anna rahaa,... Kerääjä ei voi riidellä, voi vain kertoa (vaikkei häntä öykkäri kuuntelekaan) faktat: kerääjä kantaa mukanaan koko järjestönsä mainetta.
Keräys on valkoinen valhe?
Jos kerätään jonkin tietyn katastrofin uhreille, ihan oikeasti hiukan huijataan ihmisiä. Katastrofi, ajankohtainen juttu, on markkinointikeinona hyvä! Oikeasti katastrofiapu tietenkin menee jo olemassaolevasta valmiudesta, nyt kerättävällä rahalla paikataan syntyvä aukko. Miten raha muka muuttuisi parissa päivässä tavaraksi, koulutukseksi, avuksi?
Toinen hyvä puolitotuus on esimerkiksi kummitoiminta: eihän toki nosteta yhtä lasta kylässä kaikkien kadehtimaksi, kaiken saavaksi, vaan toki kohennetaan koko yhteisön asemaa. (Valhe piilee huonosti asiaa opiskelleen luuloissa, kyllä asia selväksi tehdään.) Sinänsä yksi lapsi on kohteena tehokkaampi markkinointiväline kuin joku iso "epämääräinen" kohde.
Vanhanaikainen tapa?
Mikään järjestö ei voi laatia budjettiaan keräystuotolle. Tuotto vaihtelee valtavasti. Onkin syytä siirtää painopistettä pysyvämpään malliin. Kuukausilahjoitus on erinomainen tapa, kutsuttakoon häntä sitten prosenttiliikkeeksi, maailman lapsilisäksi, miksi vain.
Antaja huomaamattaan maksaa määräämänsä summan kuukausittain luottamalleen järjestölle.
Mutta eräät keräykset ovat jo niin institutionaalisia, että ihmiset jopa kysyvät niitä: jos ei ole nälkäpäivää syksyllä tai janopäivää keväällä, puhelin soi!
On se kumma. Esimerkiksi parin viikon asevarustelumenoilla saisi nälän loppumaan, kolmen kuukauden tupakkalakolla maailman juomavesiongelmat ratkottua. Mutta kun rahaa ei ole.
Kerätään. Panen sinisen liivin päälle seuraavan kerran ensi keskiviikkona.
1 kommentti:
Lönnrotin koululaiset kyselivät innolla, kuinka pääsisi mukaan kehitysyhteistyöhön. No joo, paikallisesti helposti, jos löytyy vastuun kantava täysi-ikäinen nimeksi. Sen kun tempaisee ja tulouttaa.
Mutta mistä sikiävät esimerkiksi nämä muukalaisvihaiset aikuiset, jotka eivät mm. näe, että heidänkin kannaltaan olisi parempi tukea ihmisten asumista omalla kotiseudullaan, ettei heidän tarvitsisi tulla heidän uhkakseen Suomeen.
Lähetä kommentti