Myöhemmät viritykset TV:ssä, esimerkiksi "Tammerkosken sillalla" eivät juuri ole laulattaneet.
Sitten tuli aika, jolloin kitara kulki nuorten mukana. Oli idoleita,joiden kappaleita tapailtiin. Oli vanhoja lauluja, joita yhdessä laulettiin. Kun nuoriso kokoontui, kitarat kiersivät rinkiä, ja lähes kaikilta ne kolme sointua irtosi ja joku säestyspätkä, vaikka kaikki eivät sitä Nousevan auringon taloa osanneetkaan. Laulut olivat laulettavia, laulaminen oli osa sosiaalista elämää.
Musiikki muuttui. Ykskaks räime alkoi peittää hyviäkin sanoituksia. Jopa melodia oli toisarvoista, rytmi voitti. Musiikkia ei pystynytkään oikein kotikonstein toistamaan. Hävisi rinki. Hävisi yhteislaulu. Nyt piti esiintyä, piti osata - tai luulla osaavansa. Musiikin kuuntelu oli tärkeämpää kuin sen oma tuottaminen. Musiikkiin liitettiin yhä enemmän alakulttuureita ja piti muka olla jotain mieltä ja mitätöidä toiset.
Musiikinopettajana totesin, etteivät vanhat laulut oikein kiinnosta. Toisaalta ei itseä juuri räime koskettanut, eikä koululla ollut, herra paratkoon, välineitä tuottaa sitä itse. Vähitellen kouluun kuitenkin alkoi hiipiä sähköisiä soittimia, oikeita rumpuja, tuli bändejä ja muksut taas innostuivat.
Musiikki on samaa kuin urheilu: pelkkä pelaaminen ei onnistu, pitää oppia ensin. Pelissä harjoitellaan, opitaan sääntöjä ennen peliä. Musiikissa opitaan rytmejä, sointuja, äänenmuodostusta, vaikka mitä ennen kuin hyvältä kuullostaa. Ja kas: oli vanhat kappaleet, joissa oli selkeä melodia, selkeä rytmi, sanat erottuvat. Taas kelpasi, ja kun vähän osasi, sai myös irrotella (musiikkiluokilla ei, meillä ollaan oppimassa!). Musa on kivaa!
Aika moni kappale soi yhdellä soinnulla hienosti. Tahtoo sanoa, että musiikki tarjoaa tumpelollekin helposti illuusion osaamisesta: vaikkapa kanoottilaulua voi soittaa toiseksi viimeiseen nuottiin Dm-soinnulla, eli kun edes joku osaa melodian, säestäjiksi voi jakaa koko luokan, yksi soittaa D, toinen F, kolmas A jne., pianossa joku hakkaa rytmissä sointua ja kitarat myös. Onnistuu vaikka huiluilla.
Musiikista on monelle tullut taustaa. Se peittää hankalat kontaktit. Sitä ei välttämättä edes kuunnella, se on siis musakkia. Häkellyttävän moni lapsi joutuu koulussa ensimmäisen kerran kuuntelemaan musiikkia, musiikki ei siis olekaan lupa alkaa hälistä ja tehdä omia juttujaan.
Kun luokka luottaa opeensa ja ennen muuta toisiinsa, sen voi rentouttaa. Rentoutuneena voi jopa klassisen musiikin helmillä matkustaa huimiin ulottuvuuksiin. Huippua oli saada villikkoporukka kuuntelemaan Mussorgskyn Yö autiolla vuorella: se helpotuksen huokaus oli kuuluva, kun kirkonkello kertoi aamun koitaneen. (Tarina oli kerrottu etukäteen, päälle ei puhuta).
Musiikki on tuntojen purkua. Annan arvon monenlaiselle taidolle, kuuntelulle, soittamiselle, liikkumiselle. Mutta en ymmärrä ajatusta, että kaikkien täytyy pitää tanssista. Se ei ole esimerkiksi minun tapani nauttia tai tuottaa.
Toinen asia, jota en ymmärrä, on, että musiikin opetus on niin vahvasti klassiseen musiikkiin painottunutta, tähtää orkesterisoitinten yhdessä soittamiseen eikä muista tuottaa hyviä arkipäivän musiikin kuluttajia. Vapaa jammailu on kivaa, soitin on käytössä ilman soittotuntejakin, musiikki on läsnä kotona, kivaa.
Kuvan soittaja on uransa alussa. Mutta siinä perheessä soi: on nähty kissakin kitaraa soittamassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti