Joka vuosi vie enemmän aikaa, enemmän kilometrejä saada aikaan riittävä endorfiinitaso, jolla liikunnan nautinto taataan. Mutta se tulee. Aina! Tänään se on täällä taas. Alkaa olla "pakko" lähteä joka päivä.
Kun iskias iskee, hiihtämään ei pääse. Juuri kun oli himo alkanut tulla päälle, pelit seis. Toinen voittoni onkin tällä kaudella se, että taas pääsee liikkeelle.
Hiljalleen, pertsaa! Luisteluhiihdon perusvika on, että oikeastaan sitä ei voi hiihtää tarpeeksi hiljaa.
Ja kauden alussa kuuluu mennä hil-jaa, rasvanpolttovauhtia. "Onneksi" iskias pakotti uudelleenaloittamisen jäälle ja toimimaan varovasti. Ei liikaa rasitusta vasemmalle kankulle ja koivelle. Onnistuin - nyt pystyn hiihtelemään ihan normaalipotkulla. Voitin itseni, osasin aloittaa hiljaa. Oppimista aina auttaa, kun näkee lopen uupuneen sauvoihinnojailijan tai joutuu jopa soittamaan apua.
On näköjään todella monelle iso asia, että moni ei häntä ohittele. Vaikka taito tai varsinkaan kunto ei äijillä riitä, on pysyttävä edellä tai porukan mukana, perrrkele! Ja tyttö ei saa ohittaa.
Iso asia on oppia tekemään oman kuntonsa mukaan, omana suorituksena - ei, nautintona.
Hiukan edellä lähtenyt on tietenkin hiihdettävä kiinni? Kun suoralla näkyy kaukanakin joku, hänet on saatava kiinni? On laskettava, montako tänään pystyy ohittamaan? No ei ole. Mutta tuntuu äijien puheissa olevan tärkeä tiedottamisen ja kyselyn aihe. Luulen, että nämä tyypit ovat liikenteessä samanlaisia, on kiire ajaa roikkumaan toisen perässä ja marisemaan, kun ei heti ohi pääse, nopeuksista riippumatta. (Oma lajinsa äijiä on sellainen, joka ankkuroituu roikkumaan naisen perään, vaikka tilaa olisi kuinka ohittamiseen. Voin kuvitella, miltä tuntuu.)
Kello on järjettömän koukuttava asia, voitettava sekin siis. Siinä se viattomana nököttää voitelukopin seinässä. Saattaa olla melko tärkeää käyttää joka kerran hiukan vähemmän aikaa kierrokseen kuin viime kerralla - oli keli mikä tahansa. Ajalla sopii sitten kehuskella. No myönnän: joka vuosi pidän huolen, että loppukaudesta kierrän kaksi kierrosta (2 x 7,7 km)alle tunnissa, se on jonkinlainen kuntopuntari eikä edes kummoinen suoritus, koska heti lenkkisaunan jälkeen olen valmis mihin vain.
Mutta...
Lihaskunto, hengitys paranee. Kauden lopussa on kunnossa - paitsi että nivelet eivät hiihdosta ainakaan parane. Kihti, kulumat, alkavat luupiikit, milloin mitäkin. Joka tapauksessa maaliskuun puolella vauhti on kasvanut, matkat pitenevät, hiihtely alkaa ajoittain etäisesti muistuttaa hiihtämistä. Ja jopa paino putoaa, mutta niin kuin kaikki tietävät, annosta on lisättävä, muuten hiihtäminen ei riitä, koska se alkaa olla liian helppoa. On se: kun maaliskuun aurinko houkuttelee jäälle, luistelemalla pääsee ilmaista kyytiä tosikauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti