Ilkeä, paha? Ei varmasti.
Ajattelematon, impulsiivinen. Kyllä. Siellä, missä Matti, siellä tapahtui.
Mielikuvitus ei rajoja asettanut, ja se, mitä itse ei keksinyt, sen antoi valtava kasa nuorisokirjoja. Ja täytyihän kaikki Kimpisen poikajoukon hulluimmatkin ideat toteuttaa. Periaate oli seikkailu, toisekseen rohkeuden - uhkarohkeudenkin - näyttäminen.
Äly ei ole viisautta.
Miten on mahdollista, että tuo poikajoukko selvisi aikuiseksi? Miten sillä tapaturmamäärällä ei saatu pysyviä vammoja edes?
Kilpailussa, kuka juoksee viimeisenä auton edestä Kimpisenkadun yli Matti voitti ja pyöri Volkkarin alla. Kellarin katon reuna houkutti, ja elävä muistikuva on Matista seuraavaksi keittiön pöydällä, veri korvista valuen, tajuttomana. Hyppyrimäen orsilla olimme hippaa, juoksimme vaakaorsia pitkin ja otimme pystypuista välillä kiinni. Ja kun leikki loppui ja kuljimme portaita alas, eikö Matti syöksynyt puuttuvan portaan aukosta katkomaan oikeaa kättään. Kerran leikki loppui putoamiseen jäätelien väliin Oluttehtaan jäävarastossa: Matti kiilautui niin tiukasti, pää alaspäin, pudottuaan monta metriä, että kasaa piti purkaa.
Korkealta vaahterasta Matti putosi useamman kerran, esimerkiksi poikittain maalauspukin päälle. Kotona sisällä hän putosi kaiteelta portaisiin ja selvisi mustelmilla. Useaan kertaan kävimme jäiden seassa: kerran kaikki kolme, so. Matti, Markku, Erkki putosimme kaupungin pääviemärin aiheuttamaan avantoon, ja kun helposti saimme toisemme ylös, Matin piti kokeilla uudestaan.
Matilla oli hyvä heittokäsi, toki myös urheilukentällä, mutta myös lumipalloilla ja kivillä.
Kun oluttehtaan torniin piti osua mahdollisimman ylös, osa palloista lensi komeassa kaaressa esimerkiksi pihaan kurvaavien tehtaan kuorma-autojen konepellille - kumma kun talonmies Auvinen tai Jussi nopeasti ilmestyivät lopettamaan kilpailun.
Samoin leikit ja majanteot esimerkiksi halkopinoon tai pullokoripinon keskelle halpamaisesti keskeytettiin. Ruutia sukellettiin, nyrkkitussareita rakennettiin.
Miljoona vaaraa. Tapaturma-alttiutta - uhkarohkeutta? Miksi vain Matille sattui?
Vahinkoakin saattoi poikajoukko tehdä. Ilkeyttään tuskin: purettavan talon ikkunathan huutavat kiviä. Vanha nuottakotahan pitää kaataa, se kun on valmiiksi kallellaan ja joku nurkkakivi jo valmiiksi liikkuu. Paras kataja tietenkin pitää tehdä jousipyssyksi tai sitten jalavan oksa.
Jos oli paljon syytä kertoa hurjasta poikajoukosta, yhtä paljon oli keksittyä. Mitä tahansa Kimpisessä tai lähistöllä tapahtui, se oli Aallon poikien syytä. Vaikka olisimme olleet Lemillä!
Kova kolmikko löytyi jo kotoakin. Lisäksi naapurista löytyi aina kaveri. Liikunta kuului elämään joka päivä, eikä ketään tarvinnut viedä liikkumaan. Matti olisi ollut pienellä valmennuksella ainakin kestävyysjuoksija ja heittäjä. Kesät Lemillä olivat ryminää metsässä, juoksua ja ajanottoa metsäpoluilla, retkiä kentälle oikeiden välineiden takia, onkireissuja. Uimakouluun menimme usein uimalla...
Talvella enimmäkseen hiihdimme, mutta toki aina porukka jääpalloon tai pihapeleihinkin löytyi. Kuvaavaa kunnolle oli, että ajoimme päivässä Joensuuhun tietyömaata, kiertoteitä ja uudenpehmeää asfalttia pitkin.
Isä palkitsi suorituksista, ei yrityksistä. Luulen, että tämä näkyi hirmuisena kilpailuna, kaikessa piti olla paras - muussakin kuin urheilussa.
Koulu ei ollut Matin laji, vaikka hän penkkiä pitkään kuluttikin. Väitän, että hän oli kielellisesti lahjakas, vaikka usein nelosia saikin! Huipussaan hän oli luovana, oivaltavana kirjoittajana - eikä siinäkään sääntöjen orja: mm. ylioppilasaineeseen hänen piti vääntää ennenkuulumattomia väliotsikoita. Ainekirjoituksesta kymppi ja kieliopista neljä! Luulisi mahdottomaksi, sentään kieli oli elävää, pilkut, kaksoispisteet kohdallaan, virheetöntä. Ylioppilas, jolla äidinkielen ällä kompensoi ruotsin iivarin... Kyllä, toimittaja oli omalla alallaan. Mutta impulsiivinen taiteilija-Matti ei kai kestänyt.
Oli leikki tai kisa miten rajua tahansa, siinä oli sääntönsä, joista aina edes tarvinnut keskustella. Lumisodassa tai puhallusputkisodassa esimerkiksi ei saanut tulla liian lähelle, kolmesta osumasta oli kuollut eli ei tarvinnut enää pelätä lisää saavansa.
Mutta nopealiikeinen Matti kyllä tulistui helposti ja päätyi usein olemaan nyrkit pystyssä.
Itse olen se muka unohdettu keskimmäinen. Äiti otti enemmän mukaansa "rokkoreissuille", koulutarkastuksiin, neuvolaan, puhujamatkoille, sain uusia vaatteita enemmän, kun Erkki kasvoi ohi ja veteli vanhat. Sain varmaan näkyvästi enemmän rakkautta ja aikaa, jopa tavaraa, kun muka menestyin paremmin koulussa. Matti oli katkera. Katkeruutta ei juuri helpota se, että toinen oppii käyttämään tilannetta hyväkseen?
Lukioiässä oli vielä erityinen ongelma: moni kertoi minulle huoliaan, myös tyttö: mitään seurustelua ei ollut, mutta kun ei voi salaisuuksia paljastaa, mielikuvitus tekee mustasukkaiseksi ja katkeraksi.
Nuorukainen-Matti meni aptekkiin tsuppariksi ja minä vapaata kesää viettämään. Seuraavina vuosina sitten kävimme uimaopettajakurssit ja siirryimme rannoille töihin. Eri rannoille.
Tästä alkoi, tai jatkui, erilleen kasvaminen.
Suvussamme ei ole kulttuuria kertoa mitään tunteistaan tai edes tavata usein. Mutta yhteys ei koskaan katkennut, ja tavatessa on hyvä olla, juttu syntyy luonnostaan. Asiaa auttaa, että kukin meistä on nyt myös ainakin vähän viisas, ei vain älykäs.
Kuva on muistoksi hirmuisen nopealle marjanpoimijalle. Tämäkin oli aina kilpailulaji.
3 kommenttia:
Kiitos Manka muistoista!
ariiKiitos Manka muistoista!
Itse koen, että suvussa on voinut puhua tunteista, jos sitä on kaivannut. Se ei tarkoita, että se olisi helppoa.
Lähetä kommentti