Kunnolla päälle. Välihousut, aluspaita, paksut kengät. Talvitakki: tuon olin ajatellut jo kuukausi sitten joutavan poistoihin. On siinä jopa vaalitilaisuudessa tupakalla poltettu reikä, taskuja paikkailtu monesti, rähjäinen kuin mikä. Mutta kun on aina pakkasta aamulla, kevät on pitänyt jo kauan taukoa.
Niin kylmä on, että en edes mopolla viitsi lähteä. Mukavuus valitsee auton. Nähdään pian! Matkalla Pappilanniemeen kohtaan peräti yhden auton, sekin on bussi. Olisiko selitys lauantaiaamussa ja kellossa, ei ihan kuuttakaan ole vielä.
Tulen parkkipaikalle. Ja kevät alkaa heti mainostaa. Isoja valkomahaisia mustakaulahanhia lentää komeana aurana etelään. Kanukkeja. Huuto on kova. Ja kun lukitsen auton, jolkottaa kettu pururataa pitkin parkkipaikalle, ei välitä minusta yhtään. Se hakeutuu hyvintuntemansa verkkoaidan reiän kohdalle ja juoksee ratapihan puolelle. Jotain aika isoa sillä on suussaan, herkkua kenties pesälle.
En lähde pururadalle, kävelen sata metriä tietä ja nousen lähes olematonta polkua kalliolle. Rinteessä sinivuokot heräilevät, huomenta vain. Kunnolla ne ovat pystyssä vain aurinkoläikissä, yritän heitä kuvatakin iPhonella, mutta kuvat "palavat" liiassa valossa. Mäellä on katajanäyttely, on suoraa, on väärää. Ja maisema lossirannan suuntaan ja salmelle on vähän erilainen taas kuin jokapäiväisellä reitillä.
Seuraavalla kalliolla on parin viikon päästä komeaa hiirenporrasta rinteellään. Laella taas on kalliokieloja ja ennen oli keto-orvokkeja, mutta niitä ei ole pariin vuoteen näkynyt. Polku on jyrkkä ja liukas karikkeesta. Kävelen upealle rantakalliolle uimarannan viereen.
Maisemaa ei todellakaan komista voimalinjan mahtava teräspylväs. Vesi on niin alhaalla, että uusia kiviä näkyy, ja rannan silokallio antaisi aihetta tutkia tarkemminkin. Alas en kuitenkaan mene, sillä haluan herrasorsan jatkavan rauhassa sukimistaan. Uimarannan lahdella ui komea isokoskelopari ja kalalokkeja päivystää omilla kivillään. Toinen väittää olevansa Kaija, ainakin se huutaa nimeään monta kertaa ja lähtee. Toinen torkkuu.
Rantapolulla taas kiittelee kenkävalintaa. Kunnon maastokenkä ei kastu ja pohja ei ole liukas. Tässä on kohta suo-orvokkeja. Nousen pururadalle polun vierestä, sillä siinä on kaunis kallio, joka vielä pari viikkoa siten oli peilijäässä ja mahdoton paikka.
Kuntoradan ja polun risteyksessä on isotalvikin lehtiä ja mattona vuokkoja. Kävelen polkua laakson reunaa ja ihmettelen, mikä sanoo lehdossa monta kertaa: - HUH! Pöllö? Linnunlaulu on lähinnä peipposkuoroa, mutta jopa kuului uunilintukin! Tikat eivät päristä lainkaan, ahkeraa koputusta sen sijaan kuuluu joka puolella. Polun varrella on paljon näsiöitä, mutta niiden kukat ovat aina vaan puoliavoimina, kevät on pysähtynyt.
Tulen pururadalle taas. Notkossa ei vielä ole vilahdustakaan rentukoista tai kortteista. Nousen, ja sinivuokot peittävät vasemman reunan. Miksiköhän tästä ei ole polkua pitkin laakson reunaa: toivottavasti syy on, että halutaan antaa linnuille enemmän tilaa ja rauhaa lehdossa. Jatkan niemen alkuperäiselle kuntoradalle, joka on nykyisin aika harvojen tuntema salapolku.
Tikkojen naputusta on joka puolella. Sepelkyyhky uu-uttaa kallioisessa niemessä parin sadan metrin päässä. Peipposia on valtavasti: mitenkään tuommoinen määrä ei mahdu pesimään täälläkään, varmaan osa on pysähtynyt ja lähtee eteenpäin kevään mukana.
Ihmettelen, kuinka moni puu kantaa pahkataakkaa tai useitakin kääpiä. Leo löysi täältä pienempänä kääpäkerrostalonkin. Pökkelöt kuoriutuvat vähitellen, tuohi on kuin sanomalehtipaperia.
Katajat voimistelevat kuka missäkin asennossa. Polulle kaatunut jättipuu on saanut nastakengistä naarmuja - olen näköjään ennenkin tästä mennyt. Vuokkoja kasvaa paljon, jonkin verran polullakin saa varoa tallaamasta. Nyt on jo sen verran lämmintä ja valoa, että varret alkavat suoristua ja kukka katsella aurinkoa.
Nousen kalliolle katsomaan, olisiko laakso punainen. Kyllähän se: siinä on jotakin kummallista pajua tiheikkönä. Mutta mikä liikkuu pajujen keskellä? Kettu. Matkaa on ehkä 50 metriä, mutta aina välillä vilahtaa kaveri. Nenä tarkkana. Yritän kuvatakin, mutta eipä juuri mitään erotu pajuilta. Mutta sepä nouseekin kalliolle, juuri sinne, missä olen. Olen hievahtamatta, en edes voi zoomata. Siinä kettuherra kävelee viiden metrin päästä ohi kaikessa rauhassa. Hän jatkaa kettujen salaperäisiin hommiin, minä polkua eteenpäin. Kuntotelineiden luona pitää vielä katsella sinivuokkoja ja varoa astumasta niille. Ja sitten jo onkin vain pieni alamäki autolle.
Matkaa taisi tulla alle kilometri? Mutta aikaa meni melkein tasan kaksi tuntia. Ja joka hetki ilman stressiä.
Niin kylmä on, että en edes mopolla viitsi lähteä. Mukavuus valitsee auton. Nähdään pian! Matkalla Pappilanniemeen kohtaan peräti yhden auton, sekin on bussi. Olisiko selitys lauantaiaamussa ja kellossa, ei ihan kuuttakaan ole vielä.
Tulen parkkipaikalle. Ja kevät alkaa heti mainostaa. Isoja valkomahaisia mustakaulahanhia lentää komeana aurana etelään. Kanukkeja. Huuto on kova. Ja kun lukitsen auton, jolkottaa kettu pururataa pitkin parkkipaikalle, ei välitä minusta yhtään. Se hakeutuu hyvintuntemansa verkkoaidan reiän kohdalle ja juoksee ratapihan puolelle. Jotain aika isoa sillä on suussaan, herkkua kenties pesälle.
En lähde pururadalle, kävelen sata metriä tietä ja nousen lähes olematonta polkua kalliolle. Rinteessä sinivuokot heräilevät, huomenta vain. Kunnolla ne ovat pystyssä vain aurinkoläikissä, yritän heitä kuvatakin iPhonella, mutta kuvat "palavat" liiassa valossa. Mäellä on katajanäyttely, on suoraa, on väärää. Ja maisema lossirannan suuntaan ja salmelle on vähän erilainen taas kuin jokapäiväisellä reitillä.
Seuraavalla kalliolla on parin viikon päästä komeaa hiirenporrasta rinteellään. Laella taas on kalliokieloja ja ennen oli keto-orvokkeja, mutta niitä ei ole pariin vuoteen näkynyt. Polku on jyrkkä ja liukas karikkeesta. Kävelen upealle rantakalliolle uimarannan viereen.
Maisemaa ei todellakaan komista voimalinjan mahtava teräspylväs. Vesi on niin alhaalla, että uusia kiviä näkyy, ja rannan silokallio antaisi aihetta tutkia tarkemminkin. Alas en kuitenkaan mene, sillä haluan herrasorsan jatkavan rauhassa sukimistaan. Uimarannan lahdella ui komea isokoskelopari ja kalalokkeja päivystää omilla kivillään. Toinen väittää olevansa Kaija, ainakin se huutaa nimeään monta kertaa ja lähtee. Toinen torkkuu.
Rantapolulla taas kiittelee kenkävalintaa. Kunnon maastokenkä ei kastu ja pohja ei ole liukas. Tässä on kohta suo-orvokkeja. Nousen pururadalle polun vierestä, sillä siinä on kaunis kallio, joka vielä pari viikkoa siten oli peilijäässä ja mahdoton paikka.
Kuntoradan ja polun risteyksessä on isotalvikin lehtiä ja mattona vuokkoja. Kävelen polkua laakson reunaa ja ihmettelen, mikä sanoo lehdossa monta kertaa: - HUH! Pöllö? Linnunlaulu on lähinnä peipposkuoroa, mutta jopa kuului uunilintukin! Tikat eivät päristä lainkaan, ahkeraa koputusta sen sijaan kuuluu joka puolella. Polun varrella on paljon näsiöitä, mutta niiden kukat ovat aina vaan puoliavoimina, kevät on pysähtynyt.
Tulen pururadalle taas. Notkossa ei vielä ole vilahdustakaan rentukoista tai kortteista. Nousen, ja sinivuokot peittävät vasemman reunan. Miksiköhän tästä ei ole polkua pitkin laakson reunaa: toivottavasti syy on, että halutaan antaa linnuille enemmän tilaa ja rauhaa lehdossa. Jatkan niemen alkuperäiselle kuntoradalle, joka on nykyisin aika harvojen tuntema salapolku.
Tikkojen naputusta on joka puolella. Sepelkyyhky uu-uttaa kallioisessa niemessä parin sadan metrin päässä. Peipposia on valtavasti: mitenkään tuommoinen määrä ei mahdu pesimään täälläkään, varmaan osa on pysähtynyt ja lähtee eteenpäin kevään mukana.
Ihmettelen, kuinka moni puu kantaa pahkataakkaa tai useitakin kääpiä. Leo löysi täältä pienempänä kääpäkerrostalonkin. Pökkelöt kuoriutuvat vähitellen, tuohi on kuin sanomalehtipaperia.
Katajat voimistelevat kuka missäkin asennossa. Polulle kaatunut jättipuu on saanut nastakengistä naarmuja - olen näköjään ennenkin tästä mennyt. Vuokkoja kasvaa paljon, jonkin verran polullakin saa varoa tallaamasta. Nyt on jo sen verran lämmintä ja valoa, että varret alkavat suoristua ja kukka katsella aurinkoa.
Nousen kalliolle katsomaan, olisiko laakso punainen. Kyllähän se: siinä on jotakin kummallista pajua tiheikkönä. Mutta mikä liikkuu pajujen keskellä? Kettu. Matkaa on ehkä 50 metriä, mutta aina välillä vilahtaa kaveri. Nenä tarkkana. Yritän kuvatakin, mutta eipä juuri mitään erotu pajuilta. Mutta sepä nouseekin kalliolle, juuri sinne, missä olen. Olen hievahtamatta, en edes voi zoomata. Siinä kettuherra kävelee viiden metrin päästä ohi kaikessa rauhassa. Hän jatkaa kettujen salaperäisiin hommiin, minä polkua eteenpäin. Kuntotelineiden luona pitää vielä katsella sinivuokkoja ja varoa astumasta niille. Ja sitten jo onkin vain pieni alamäki autolle.
Matkaa taisi tulla alle kilometri? Mutta aikaa meni melkein tasan kaksi tuntia. Ja joka hetki ilman stressiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti