Sarjaa Saimaa, Saimaani
Kaksi pitkää tukkia rantavedessä. Laine nostaa ja laskee, sora ratisee joka aallolla. Rannassa on vaahtoa, vaikka on vain kevyttä maininkia. Selkä on juuri vapautunut enimmistä jäistä, joku iso lautta vielä ujuu kohti pohjoista ja kiinteää jäätä.
Rannalla on kaksi haaksirikkoista. Tässä on pelastus! Riuskasti kiinni tukkiin ja suurella ähinällä ja ponnistuksella se saadaan yli puoliksi maihin. Toinen on vielä painavampi, mutta kyllä se nousee, on noustava, tai tänne jäädään ikuisiksi ajoiksi ja kuollaan nälkään.
Ei ehdi huokaista. Pelkät tukit eivät tuo pelastusta. Ne on saatava yhteen. Löytyy köydenpätkiä, löytyy laudanpätkiä. Joissain laudoissa on vielä kiinni naulojakin.
Kivi käteen, vasara on siinä.
Peruutetaan nauloja, kitkutetaan ne irti. Hommansa on siinäkin, mutta tulee oivallus: toisen pään naulat saavat olla paikoillaan, valmiiksi, kunhan ne on peruutettu lähes kokonaan.
Puolimetrinen lauta tukkien toiseen päähän, hiukan pitempi toiseen, eihän sahaa ollut käytössä.
Naulat saatiin hätäisesti uppoamaan, puu ikään kuin imeytyi puristamaan naulan ympäri.
Köysi sidotaan etummaiseen poikkipuuhun, siitä voisi myrskyn yllättäessä pitää kiinni. Tuuli kyllä juuri nyt tyyntyy kokonaan.
Lautta oli valmis. Monenlaista lautaa lojui rannalla, ajopuuta. Löytyi molemmille parimetrinen kapeampi suikale, melat olivat siinä.
Vähän häiritsi, kun löytäjä oli pari vuotta nuorempi pikkuveli, joka ei tähän mennessä ollut kuulunut koko tarinaan, joka sanoi ajopuukasoja venepaikkojen laudoiksi.
Jos oli ollut vaikea saada lauttatarpeet maihin, tukit yhteen navottuina oli paljon hankalampi saada takaisin veteen. Hetkeksi pikkuveli taas tarvittiin. Ja niin alus kellui aalloilla ja ääretön ulappa kutsui, kaukana horisontin takana odotti pelastus.
Ja haaksirikkoiset kapuavat lautalle. Vain kahdelle on paikka, on vain kaksi poikkilautaa. Ja niin se pikkuveli putoaa taas tarinasta, juoksee mököttämään mattolaiturille - miten sellainenkin autiolle saarelle on joutunut? Matka alkaa. Lautta liikkuu todella raskaasti, mutta liikkuu sentään. Pohjasta saa työnnettyä vauhtia muutaman kerran, mutta sitten on jäljellä vain melominen. Ei ollut varattuna juomavettä, ei ollut kerätty marjoja, hedelmiä, evästä. Yrityksen oli kerralla onnistuttava, tai tuho merellä on edessä.
Mitä tekisi Hornblower tai Bolitho? Mitä perämies Pirteä? Paikka määritettiin, ilmansuunnat määritettiin, ja suunta kohti pelastusta todettiin: onneksi lautta jo lipui oikeaan suuntaan, se oli lähes mahdoton käännettävä, ja kulki oikeastaan suoraankin vain, jos molemmat meloivat vasemmalta puolelta. Alus oli täydellisen vakaa, puoliksi uponneet tukit eivät kapeana V:nä keiku.
Onneksi meri oli ystävällinen, eikä matka kauaa vienyt, olisiko puoli kilometriä. Joku olisi sanonut rantaa Myllysaaren Ukkojen kallioksi, haaksirikkoiset näkivät siinä turvallisen manteren. Aina viidakon läpi joku polku johtaisi. Ja olihan lautta turvana, jos pitäisi merelle paeta!
Lautta vedettiin miten kuten maihin, eihän koskaan tiedä, miten seikkailu jatkuu.
Ja jo tömähti pikkuveli paikalle, oli seurannut maita myöten Halkosaaresta Myllysaareen.
Mikäs siinä: nyt oltiin taas Matti, Markku, Erkki. Lauttaseikkailu oli ohi, uudet odottivat jo ihan siinä vieressä, siinähän oli vesikelkkamäki poikien kiipeillä ja rymytä! Tai olikohan se siksi siinä...
Häkellyttävää on, että keskellä kirkasta sunnuntaipäivää voi kaksi lasta (11- ja 10-vuotiaat ?) noin vain meloa tukkilautalla, kenenkään puuttumatta Halkosaaresta Myllysaareen.
Ja Matti teki samantapaisen tempun vielä yksinkin, hurraajina iso joukko Kimpisen kakaroita. Vaikka ihmisiä olikin vähän liikkeellä, joitakin oli varmasti. Ei valvomaan saati puuttumaan asti.
Kaksi pitkää tukkia rantavedessä. Laine nostaa ja laskee, sora ratisee joka aallolla. Rannassa on vaahtoa, vaikka on vain kevyttä maininkia. Selkä on juuri vapautunut enimmistä jäistä, joku iso lautta vielä ujuu kohti pohjoista ja kiinteää jäätä.
Rannalla on kaksi haaksirikkoista. Tässä on pelastus! Riuskasti kiinni tukkiin ja suurella ähinällä ja ponnistuksella se saadaan yli puoliksi maihin. Toinen on vielä painavampi, mutta kyllä se nousee, on noustava, tai tänne jäädään ikuisiksi ajoiksi ja kuollaan nälkään.
Ei ehdi huokaista. Pelkät tukit eivät tuo pelastusta. Ne on saatava yhteen. Löytyy köydenpätkiä, löytyy laudanpätkiä. Joissain laudoissa on vielä kiinni naulojakin.
Kivi käteen, vasara on siinä.
Peruutetaan nauloja, kitkutetaan ne irti. Hommansa on siinäkin, mutta tulee oivallus: toisen pään naulat saavat olla paikoillaan, valmiiksi, kunhan ne on peruutettu lähes kokonaan.
Puolimetrinen lauta tukkien toiseen päähän, hiukan pitempi toiseen, eihän sahaa ollut käytössä.
Naulat saatiin hätäisesti uppoamaan, puu ikään kuin imeytyi puristamaan naulan ympäri.
Köysi sidotaan etummaiseen poikkipuuhun, siitä voisi myrskyn yllättäessä pitää kiinni. Tuuli kyllä juuri nyt tyyntyy kokonaan.
Lautta oli valmis. Monenlaista lautaa lojui rannalla, ajopuuta. Löytyi molemmille parimetrinen kapeampi suikale, melat olivat siinä.
Vähän häiritsi, kun löytäjä oli pari vuotta nuorempi pikkuveli, joka ei tähän mennessä ollut kuulunut koko tarinaan, joka sanoi ajopuukasoja venepaikkojen laudoiksi.
Jos oli ollut vaikea saada lauttatarpeet maihin, tukit yhteen navottuina oli paljon hankalampi saada takaisin veteen. Hetkeksi pikkuveli taas tarvittiin. Ja niin alus kellui aalloilla ja ääretön ulappa kutsui, kaukana horisontin takana odotti pelastus.
Ja haaksirikkoiset kapuavat lautalle. Vain kahdelle on paikka, on vain kaksi poikkilautaa. Ja niin se pikkuveli putoaa taas tarinasta, juoksee mököttämään mattolaiturille - miten sellainenkin autiolle saarelle on joutunut? Matka alkaa. Lautta liikkuu todella raskaasti, mutta liikkuu sentään. Pohjasta saa työnnettyä vauhtia muutaman kerran, mutta sitten on jäljellä vain melominen. Ei ollut varattuna juomavettä, ei ollut kerätty marjoja, hedelmiä, evästä. Yrityksen oli kerralla onnistuttava, tai tuho merellä on edessä.
Mitä tekisi Hornblower tai Bolitho? Mitä perämies Pirteä? Paikka määritettiin, ilmansuunnat määritettiin, ja suunta kohti pelastusta todettiin: onneksi lautta jo lipui oikeaan suuntaan, se oli lähes mahdoton käännettävä, ja kulki oikeastaan suoraankin vain, jos molemmat meloivat vasemmalta puolelta. Alus oli täydellisen vakaa, puoliksi uponneet tukit eivät kapeana V:nä keiku.
Onneksi meri oli ystävällinen, eikä matka kauaa vienyt, olisiko puoli kilometriä. Joku olisi sanonut rantaa Myllysaaren Ukkojen kallioksi, haaksirikkoiset näkivät siinä turvallisen manteren. Aina viidakon läpi joku polku johtaisi. Ja olihan lautta turvana, jos pitäisi merelle paeta!
Lautta vedettiin miten kuten maihin, eihän koskaan tiedä, miten seikkailu jatkuu.
Ja jo tömähti pikkuveli paikalle, oli seurannut maita myöten Halkosaaresta Myllysaareen.
Mikäs siinä: nyt oltiin taas Matti, Markku, Erkki. Lauttaseikkailu oli ohi, uudet odottivat jo ihan siinä vieressä, siinähän oli vesikelkkamäki poikien kiipeillä ja rymytä! Tai olikohan se siksi siinä...
Häkellyttävää on, että keskellä kirkasta sunnuntaipäivää voi kaksi lasta (11- ja 10-vuotiaat ?) noin vain meloa tukkilautalla, kenenkään puuttumatta Halkosaaresta Myllysaareen.
Ja Matti teki samantapaisen tempun vielä yksinkin, hurraajina iso joukko Kimpisen kakaroita. Vaikka ihmisiä olikin vähän liikkeellä, joitakin oli varmasti. Ei valvomaan saati puuttumaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti