Aamun hämärähyssyä. Saunassa kolahtaa ovi. Suihkun ääniä, ja kohta alkaa tukankuivaaja hurista.
Aika laittaa kahvi tippumaan, teevesi kiehumaan.
Aika laittaa takkaan tuli!
Siinä sitä sitten aamiaistetaan ja luetaan lehti, katsotaan aamu-uutiset tv:stä. Saattaapa irrota hyvä sanakin, kun on hitaasti herätty.
Otapa tilanteesta tuli pois - ehkä sitä ei edes huomaa, mutta se on läsnä ja olennainen osa päivänavausta. Nyt tulta ei varsinaisesti edes tarvita, kaksi ilmalämpöpumppua ja huonekohtaisesti säätyvät sähköpatterit kyllä riittäisivät, mutta...
Kun lapset olivat pieniä, aamutuli oli pukemistaustana. Olen varma, että vähän sielua raaputtamalla se paljastuisi rakkaana muistona. Oli silloin myös ihan lämmityksen kannalta olennaista polttaa tulta uunissa. Suora sähkölämmitys oli yöllä halpaa (esimerkiksi 14 p/kWh, päivällä 34), mutta päiväksi oli hyvä saada uuni kuumaksi. Taitolaji lämmitys oli: poika nukkui samassa tilassa, yöllä ei saisi olla liian lämmin.
Ennen lasten syntymää oli hella yläkerrassa ja alakerrassa ja kaksi lämmitysuunia alhaalla, irtopattereita lisäksi, tuli ei ollut nautiskelutekijä vaan erittäin tärkeä peruslämpö. Minun sahani ei ole koskaan rojupuuta pelännyt, ja monenmoinen rakennusjäte, jopa betonilauta, käy kyllä oikeaan lämmitykseen, sahan saa aina teroitetuksi. Mutta nyt, jos mahdollista, avotuli on aina tuoksuvaa, räiskymätöntä, helposti syttyvää ja loppuun palavaa leppää.
Pihalla on ollut jo kymmeniä vuosia grilli. Hiiliä ei ole käytetty, tuli on opittu pitämään sopivan suurena tai pienenä, leppähalon käyttöön on opittu. Ruoanlaiton lisäksi on istuttu tulilla paljon. Jopa talveksi rakennetaan vähintään puolikaari, mieluummin lumilinna tuulensuojaksi ja istutaan tulilla.
Nokipannukahvi on kova sana, ja tervetuloglögi ulkona on ihan eri juttu.
Olennainen osa vaellusretkeä on edelleen tuli. Onneksi on tulipaikkoja, laavuja ja kotia. Usein kannattaa kyllä kuljettaa pieneksi pilkottua leppää mukana, sillä valmiit puut ovat saunahalon kokoisia - jos edes on valmiita puita, tai edes runkopuita, toimivaa sahaa ja kirvestä. Usein olen sattunut oudolle laavulle. Vaikka paikalla olisi puita, en toki niitä käytä, kun en tiedä, minkä seuran tai kyläyhdistyksen tai yksityisen ihmisen puita polttaisin. Ja sitten tulee paikallinen ja kysyy, miksi ihmeessä en polta valmiita puita.
Tulitavat eivät kaikille kuulu. Kun ei viitsi puita tehdä, työnnetään puut pitkänä tuleen. Kun on voimia särkeä, mutta ei pilkkoa, revitään laavun lattiaa ja poltetaan. Kun ei osata tulentekoa, revitään
laavun pihapiirin koivujen tuohet sytykkeiksi. Poltetaan niin valtavia roihuja, että vuoden puut menevät kauan ennen sesongin loppua. Poltetaan koko paikka jopa, kuten Mikonsaaressa. Harva laavu on niin rakennettu, että tuli varsinaisesti olisi lämmittämässä, pieni kynsituli riittäisi kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon.
Autiomajasääntö menee niin, että varataan seuraavalle tulijalle helppo alku. Esimerkiksi pienittyjä puita varataan valmiiksi tulisijan ääreen. Luulisi etelän tulipaikoillekin tämän säännön asettuneen, mutta ei: ilolla poltetaan valmiit puut, mutta seuraavaa tulijaa ei ajatella lainkaan. Toinen kummastuksen aiheuttaja on tulipaikkojen uusi "yksityisyys": jos yksikin istuu tulilla, siihen ei muka voisi mennä!
Valtaosa on oikeita metsäläisiä. Kaikkia moikataan poluilla ja tulilla, kaikki mahtuvat, toisista välitetään. Mutta uusi, urbaani ihminen ei - vielä - osaa?
Vaarin ei tarvitse opettaa pienille pojille tulen iloja. Luontaisesti osataan nauttia tulesta. Toki se makkarakin on aika tärkeä. Ja on kiva heitellä käpyjä ja risunpätkiä tuleen. Mikä tilaisuus oppia kunnioittamaan ja vaalimaan tulta, varomaan sen voimaa, ja toisaalta olla pelkäämättä. Hyviä tulen tuijottajia on kasvamassa.
Meillä on hetivalmis sähkökiuas. Hyvä on hän. Mutta puukiuas! Tarvitaan usein vähintään kaksi äijää tähän saunanlämmityksen salaperäiseen mysteerioon filosofioimaan. Ja saunan tunnelma syntyy jo uunin loimusta ja tulen äänistä, siitä on helppo jatkaa.
Kun elokuun lämpöisessä yössä on pimeää ja tähdet taas löytyvät, tuli saa taas lisäarvoa. Pihalle voi viritellä muitakin tulia kuin grillitulet. Omakotiasumisen parhaat hetket koittavat ja pihasta tulee joinakin iltoina vierashuone ja juhlatila.
Joulun aikaan pihalla saattaa palaa jopa kolmetoista erilaista roihua, öljysoihtua, lyhtyä - joita emme itse edes näe, meillä ei ole oikeastaan ikkunoita pihalle päin.
Syksyn hämärtyminen saa aikaan sisälläkin elävän liekin kaipuun, ja kynttilät syttyvät.
Tuli on pyhä asia. Se syö, kuluttaa, se poistaa maailmasta. Helppo ymmärtää vaikka viikinkipäällikön tai intialaisen lähtö maailmasta. Tulella on myös puhdistettu jo kauan ennen kuin tiedettiin sen oikeasti steriloivan.
Kynttilä on varsin hyvä korvike. Mutta kyllä suurimman elämyksen antaa jo jonkin aikaa palanut elävä tuli. Liekki on vielä suuri, mutta kun keltaoranssit kekäleet hilisevät irti, puut vähän liikuvat palaessaan ja lämpö hivelee, hämärä on ympärillä ja se oma vierellä, onko parempaa?
Aika laittaa kahvi tippumaan, teevesi kiehumaan.
Aika laittaa takkaan tuli!
Siinä sitä sitten aamiaistetaan ja luetaan lehti, katsotaan aamu-uutiset tv:stä. Saattaapa irrota hyvä sanakin, kun on hitaasti herätty.
Otapa tilanteesta tuli pois - ehkä sitä ei edes huomaa, mutta se on läsnä ja olennainen osa päivänavausta. Nyt tulta ei varsinaisesti edes tarvita, kaksi ilmalämpöpumppua ja huonekohtaisesti säätyvät sähköpatterit kyllä riittäisivät, mutta...
Kun lapset olivat pieniä, aamutuli oli pukemistaustana. Olen varma, että vähän sielua raaputtamalla se paljastuisi rakkaana muistona. Oli silloin myös ihan lämmityksen kannalta olennaista polttaa tulta uunissa. Suora sähkölämmitys oli yöllä halpaa (esimerkiksi 14 p/kWh, päivällä 34), mutta päiväksi oli hyvä saada uuni kuumaksi. Taitolaji lämmitys oli: poika nukkui samassa tilassa, yöllä ei saisi olla liian lämmin.
Ennen lasten syntymää oli hella yläkerrassa ja alakerrassa ja kaksi lämmitysuunia alhaalla, irtopattereita lisäksi, tuli ei ollut nautiskelutekijä vaan erittäin tärkeä peruslämpö. Minun sahani ei ole koskaan rojupuuta pelännyt, ja monenmoinen rakennusjäte, jopa betonilauta, käy kyllä oikeaan lämmitykseen, sahan saa aina teroitetuksi. Mutta nyt, jos mahdollista, avotuli on aina tuoksuvaa, räiskymätöntä, helposti syttyvää ja loppuun palavaa leppää.
Pihalla on ollut jo kymmeniä vuosia grilli. Hiiliä ei ole käytetty, tuli on opittu pitämään sopivan suurena tai pienenä, leppähalon käyttöön on opittu. Ruoanlaiton lisäksi on istuttu tulilla paljon. Jopa talveksi rakennetaan vähintään puolikaari, mieluummin lumilinna tuulensuojaksi ja istutaan tulilla.
Nokipannukahvi on kova sana, ja tervetuloglögi ulkona on ihan eri juttu.
Olennainen osa vaellusretkeä on edelleen tuli. Onneksi on tulipaikkoja, laavuja ja kotia. Usein kannattaa kyllä kuljettaa pieneksi pilkottua leppää mukana, sillä valmiit puut ovat saunahalon kokoisia - jos edes on valmiita puita, tai edes runkopuita, toimivaa sahaa ja kirvestä. Usein olen sattunut oudolle laavulle. Vaikka paikalla olisi puita, en toki niitä käytä, kun en tiedä, minkä seuran tai kyläyhdistyksen tai yksityisen ihmisen puita polttaisin. Ja sitten tulee paikallinen ja kysyy, miksi ihmeessä en polta valmiita puita.
Tulitavat eivät kaikille kuulu. Kun ei viitsi puita tehdä, työnnetään puut pitkänä tuleen. Kun on voimia särkeä, mutta ei pilkkoa, revitään laavun lattiaa ja poltetaan. Kun ei osata tulentekoa, revitään
laavun pihapiirin koivujen tuohet sytykkeiksi. Poltetaan niin valtavia roihuja, että vuoden puut menevät kauan ennen sesongin loppua. Poltetaan koko paikka jopa, kuten Mikonsaaressa. Harva laavu on niin rakennettu, että tuli varsinaisesti olisi lämmittämässä, pieni kynsituli riittäisi kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon.
Autiomajasääntö menee niin, että varataan seuraavalle tulijalle helppo alku. Esimerkiksi pienittyjä puita varataan valmiiksi tulisijan ääreen. Luulisi etelän tulipaikoillekin tämän säännön asettuneen, mutta ei: ilolla poltetaan valmiit puut, mutta seuraavaa tulijaa ei ajatella lainkaan. Toinen kummastuksen aiheuttaja on tulipaikkojen uusi "yksityisyys": jos yksikin istuu tulilla, siihen ei muka voisi mennä!
Valtaosa on oikeita metsäläisiä. Kaikkia moikataan poluilla ja tulilla, kaikki mahtuvat, toisista välitetään. Mutta uusi, urbaani ihminen ei - vielä - osaa?
Vaarin ei tarvitse opettaa pienille pojille tulen iloja. Luontaisesti osataan nauttia tulesta. Toki se makkarakin on aika tärkeä. Ja on kiva heitellä käpyjä ja risunpätkiä tuleen. Mikä tilaisuus oppia kunnioittamaan ja vaalimaan tulta, varomaan sen voimaa, ja toisaalta olla pelkäämättä. Hyviä tulen tuijottajia on kasvamassa.
Meillä on hetivalmis sähkökiuas. Hyvä on hän. Mutta puukiuas! Tarvitaan usein vähintään kaksi äijää tähän saunanlämmityksen salaperäiseen mysteerioon filosofioimaan. Ja saunan tunnelma syntyy jo uunin loimusta ja tulen äänistä, siitä on helppo jatkaa.
Kun elokuun lämpöisessä yössä on pimeää ja tähdet taas löytyvät, tuli saa taas lisäarvoa. Pihalle voi viritellä muitakin tulia kuin grillitulet. Omakotiasumisen parhaat hetket koittavat ja pihasta tulee joinakin iltoina vierashuone ja juhlatila.
Joulun aikaan pihalla saattaa palaa jopa kolmetoista erilaista roihua, öljysoihtua, lyhtyä - joita emme itse edes näe, meillä ei ole oikeastaan ikkunoita pihalle päin.
Syksyn hämärtyminen saa aikaan sisälläkin elävän liekin kaipuun, ja kynttilät syttyvät.
Tuli on pyhä asia. Se syö, kuluttaa, se poistaa maailmasta. Helppo ymmärtää vaikka viikinkipäällikön tai intialaisen lähtö maailmasta. Tulella on myös puhdistettu jo kauan ennen kuin tiedettiin sen oikeasti steriloivan.
Kynttilä on varsin hyvä korvike. Mutta kyllä suurimman elämyksen antaa jo jonkin aikaa palanut elävä tuli. Liekki on vielä suuri, mutta kun keltaoranssit kekäleet hilisevät irti, puut vähän liikuvat palaessaan ja lämpö hivelee, hämärä on ympärillä ja se oma vierellä, onko parempaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti