Kosteankylmää. Pikkupakkanen on jäätänyt ulkona seisovoen autojen ikkunat; minä nautin katoksen suomasta huurteettomasta autosta. Pitääkin muistaa etsiä lämmityskaapeli katokseen kuurin kaapista.
Yö oli onneksi kuiva. Silti saa ajella varovasti, voi olla, että jossakin on mustaa jäätä tai ainakin raskaiden autojen kiillottamaa huurretta risteyksissä. Hakkuuaukeiden pitkä heinä on huurteessa, mutta tie tuntuu olevan joka paikassa kuiva.
Notkopaikassa on sumua, se iskeytyy tuulilasiin ja sumentaa taustapeilit. Jos nyt olisin mopolla liikkeellä, visiiri olisi läpinäkymätön ja pitäisi pysähtyä pyyhkimään peilit, ne kun ovat äärimmäisen tärkeät.
Vaaalimaantiellä on vain pari autoa. Kiire on: vielä saa ajaa satasta, mutta parin viikon päästä alkaa talvirajoitus. Siis suhahtaen ohi minusta, joka nautiskelen aamurauhasta. Ohi Simolan ehkä kolme kilometriä, siellä tien ylittää sähkölinja ja linjan alla on tie.
Sähkölinjan kohdalla, tien päässä, on iso punakeltainen kyltti, joka kertoo tällä alueella tapahtuvasta hirvijahdista. Näkyy olevan ensi lauantaina, siis silloin en tänne tule. Täällä tiedotus hoidetaan, mutta edes omassa metsässä olevasta jahdista ei minulle ole koskaan kerrottu!
Ajelen pikkutietä noin puolitoista kilometriä, vähän joudun varomaan keskipenkkaa ja suojelemaan auton alustarakenteita, mutta hyvä tässä on ajella.
Auto tuttuun, "omaan" parkkipaikkaan. Siinä on kivasti tien vieressä kova pohja, ja vaikka siinä on jonkin verran heinää, auto tietää paikan hyväksi ja solahtaa siihen tottuneesti. Lierikko päähän, ämpäri käteen ja ulos autosta!
Nyt pikkusuo näkyy hyvin, lehtiä on niin harvassa. Aamukirpeä ilma sallii jopa suon tuoksun ylettää autolle asti. Viimekesäinen suolampi on nyt jakautunut kahdeksi pikkulammeksi ja välissä on ihan musta lammenpohja näkyvissä. Ojan yli, sata metriä koko ajan kosteutuvaa metsää ja olenkin jo suon reunassa.
Toisessa suon päässä, ristiin rastiin kaatuneiden ja taipuvien mäntyriukujen seassa rytisee parissa kohdassa - taitaa olaa perusteita tulevalle hirvijahdille? Mitään ei näy, mutta sorkan napsahtelu on selvästi kuultavissa.
Siinä! Tiedän tarkkaan, mihin mennä: tuossa suolle kaatuneiden ja kelottuneen kolmen pikkumännyn vieressä on karpalopaikka. Alan ahneena miehenä kerätä kouriini ja niinhän siinä käy kuin monelle muullekin: kourat täynnä karpaloita on vaikea saada ämpärin kantta auki. Lähti kansi auki sentään, ja otin pikkumukin käteen keruuastiaksi. Keruu on hidasta, kun karpalo on kaivautunut jäätyneen rahkan sisään. Kerään systemaattisesti, en hompsien, kunnes huomaan, että aika paljon joukossa on vielä raakoja marjoja. Valitsemaan siis.
Aivan puiden vieressäkin saapas painuu. Kun seisoo ja kerää, jalka uppoaa hitaasti ja vesi purluttaa saappaan ympärillä. Laajennan ympyrää ja alkaa tuntua jo liian märältä, koko suon pohja alkaa olla hyllyvää, ja viimeiset karpalot tässä kohdassa on jo kurkotettava, kun ei oikein astua enää voi.
Alan kiertää tuttua suota vastapäivään. Vain reunassa on marjoja. Tulen ojalle, se on melkein mahdoton ylittää, oikaisen siis suon yli. Otan mäntyriu´un turvaksi. Silti löytyy kohta, jossa lähes koko saapas humpsahtaa ja on kiire pois. Äkkiä oppii keltaisia kohtia varomaan, samoin tiettyjä vihreän sävyjä saran keskellä. Riuku on hyvä väline: paitsi reitin selvittämiseen se käy tiukassa paikassa jonkin aikaa kannattavaksi alustaksi.
Suossa on pieniä "saaria", niiden viereltä taas alkaa löytyä marjoja. Tästä on ainakin ennen voinut mennä ihan lammen rantaan asti. Niin nytkin, rutikuiva heinäkuu teki sen, että ei tarvinnut edes valita askelen paikkoja. Karpaloita on oikein mukavasti, muta täälläkin näkyy sama paradoksi kuin puolukkametsässä: aukeilla paikoilla marjat ovat vielä usein raakoja, kun reunoilla ei juuri tarvitse valita. Nyt rahka alkaa olla taas notkeaa ja sulaa.
Kuiva lammmen pohja on paikoin ihan mustaa, rutikuivaa turvetta ja mutaa. Kantaakohan se, kokeillaan! Hyvä siinä on kulkea, kunhan varoo keltaisia ja vihreitä kohtia, tästä voisi oikaista yli suon. Mutta mitä lähemmäs vettä menee, sen enemmän alkaa hyllyä. Takaisin karpaloviljelyksille siis!
Tavoite alkaa täyttyä. Haluan kuitenkin kiertää koko suon, ja jätän raa´at marjat omaan arvoonsa.
Ryteikköpäässä marjat ovat melkein mustia ja varret suikertavat pitkin mättäiden kylkiä. Hirvenjälkiä on paljon, samoin papanakasoja. Kumma, että tässä ei ole kuitenkaan sitä ottelupaikkaa, sammalta ei ole kuovittu. Seurailen kuivan rämeikön reunaa kohti lähtöpaikkaani, kun yhtäkkiä jalka humpsahtaa ja saappaaseen tulee hiukan vettä. Aivan samannäköinen suo kuin muuallakin - no ei, sara alkaa jo metrin päässä reunasta. Siirryn metsän ja suon rajaan ja joudun kiertelemään puita.
Ja taas oja. Se on kokonaan vihreän peittämä. Leveyttä on yli metri. Hyllyvällä alustalla ryteikössä ei vauhtia oteta, hyppäämään ei oikein pysty. Vuosi sitten löysin kuitenkin ylityskohdan - tuolla! Veden alla, vihreän peitossa, on kaatuneen puun runko, sen paljastaa vain juurakko ojan reunalla. Viimekesäinen, ojaan pystyyn jättämäni riuku odottaa antaakseen tukea, ja yli mennään. Ja nyt olenkin jo lähtöpaikassani.
Tämä pikkusuo on jäänyt vain minulle. Koskaan en ole marjastajia tai jälkiä nähnyt. Eihän tuommoisella 200 x 500 metrisellä suolla, jossa on vielä lampi, voi mitään kasvaa? Tästä noin kilometrin päässä on toinen pikkusuo lampineen, siellä osaavat Kälvelän ja Simolan väet käydä, mutta on sielläkin vain minulle laadittuja marjamaita.
Istun auton vieressä koivunrungolla ja juon kahvit. Ei malttaisi pois lähteä, ja niin marhailen pikkulenkin vielä tien toisen puolen metsässä ja käyn simolalaisten laavulla asti.
Karpalosta osa mössättiin pienen sokerimäärän kanssa Minigrip-pusseihin. Osan keittelin mehuksi, karpalokiisseliä on luvassa!
Yö oli onneksi kuiva. Silti saa ajella varovasti, voi olla, että jossakin on mustaa jäätä tai ainakin raskaiden autojen kiillottamaa huurretta risteyksissä. Hakkuuaukeiden pitkä heinä on huurteessa, mutta tie tuntuu olevan joka paikassa kuiva.
Notkopaikassa on sumua, se iskeytyy tuulilasiin ja sumentaa taustapeilit. Jos nyt olisin mopolla liikkeellä, visiiri olisi läpinäkymätön ja pitäisi pysähtyä pyyhkimään peilit, ne kun ovat äärimmäisen tärkeät.
Vaaalimaantiellä on vain pari autoa. Kiire on: vielä saa ajaa satasta, mutta parin viikon päästä alkaa talvirajoitus. Siis suhahtaen ohi minusta, joka nautiskelen aamurauhasta. Ohi Simolan ehkä kolme kilometriä, siellä tien ylittää sähkölinja ja linjan alla on tie.
Sähkölinjan kohdalla, tien päässä, on iso punakeltainen kyltti, joka kertoo tällä alueella tapahtuvasta hirvijahdista. Näkyy olevan ensi lauantaina, siis silloin en tänne tule. Täällä tiedotus hoidetaan, mutta edes omassa metsässä olevasta jahdista ei minulle ole koskaan kerrottu!
Ajelen pikkutietä noin puolitoista kilometriä, vähän joudun varomaan keskipenkkaa ja suojelemaan auton alustarakenteita, mutta hyvä tässä on ajella.
Auto tuttuun, "omaan" parkkipaikkaan. Siinä on kivasti tien vieressä kova pohja, ja vaikka siinä on jonkin verran heinää, auto tietää paikan hyväksi ja solahtaa siihen tottuneesti. Lierikko päähän, ämpäri käteen ja ulos autosta!
Nyt pikkusuo näkyy hyvin, lehtiä on niin harvassa. Aamukirpeä ilma sallii jopa suon tuoksun ylettää autolle asti. Viimekesäinen suolampi on nyt jakautunut kahdeksi pikkulammeksi ja välissä on ihan musta lammenpohja näkyvissä. Ojan yli, sata metriä koko ajan kosteutuvaa metsää ja olenkin jo suon reunassa.
Toisessa suon päässä, ristiin rastiin kaatuneiden ja taipuvien mäntyriukujen seassa rytisee parissa kohdassa - taitaa olaa perusteita tulevalle hirvijahdille? Mitään ei näy, mutta sorkan napsahtelu on selvästi kuultavissa.
Siinä! Tiedän tarkkaan, mihin mennä: tuossa suolle kaatuneiden ja kelottuneen kolmen pikkumännyn vieressä on karpalopaikka. Alan ahneena miehenä kerätä kouriini ja niinhän siinä käy kuin monelle muullekin: kourat täynnä karpaloita on vaikea saada ämpärin kantta auki. Lähti kansi auki sentään, ja otin pikkumukin käteen keruuastiaksi. Keruu on hidasta, kun karpalo on kaivautunut jäätyneen rahkan sisään. Kerään systemaattisesti, en hompsien, kunnes huomaan, että aika paljon joukossa on vielä raakoja marjoja. Valitsemaan siis.
Aivan puiden vieressäkin saapas painuu. Kun seisoo ja kerää, jalka uppoaa hitaasti ja vesi purluttaa saappaan ympärillä. Laajennan ympyrää ja alkaa tuntua jo liian märältä, koko suon pohja alkaa olla hyllyvää, ja viimeiset karpalot tässä kohdassa on jo kurkotettava, kun ei oikein astua enää voi.
Alan kiertää tuttua suota vastapäivään. Vain reunassa on marjoja. Tulen ojalle, se on melkein mahdoton ylittää, oikaisen siis suon yli. Otan mäntyriu´un turvaksi. Silti löytyy kohta, jossa lähes koko saapas humpsahtaa ja on kiire pois. Äkkiä oppii keltaisia kohtia varomaan, samoin tiettyjä vihreän sävyjä saran keskellä. Riuku on hyvä väline: paitsi reitin selvittämiseen se käy tiukassa paikassa jonkin aikaa kannattavaksi alustaksi.
Suossa on pieniä "saaria", niiden viereltä taas alkaa löytyä marjoja. Tästä on ainakin ennen voinut mennä ihan lammen rantaan asti. Niin nytkin, rutikuiva heinäkuu teki sen, että ei tarvinnut edes valita askelen paikkoja. Karpaloita on oikein mukavasti, muta täälläkin näkyy sama paradoksi kuin puolukkametsässä: aukeilla paikoilla marjat ovat vielä usein raakoja, kun reunoilla ei juuri tarvitse valita. Nyt rahka alkaa olla taas notkeaa ja sulaa.
Kuiva lammmen pohja on paikoin ihan mustaa, rutikuivaa turvetta ja mutaa. Kantaakohan se, kokeillaan! Hyvä siinä on kulkea, kunhan varoo keltaisia ja vihreitä kohtia, tästä voisi oikaista yli suon. Mutta mitä lähemmäs vettä menee, sen enemmän alkaa hyllyä. Takaisin karpaloviljelyksille siis!
Tavoite alkaa täyttyä. Haluan kuitenkin kiertää koko suon, ja jätän raa´at marjat omaan arvoonsa.
Ryteikköpäässä marjat ovat melkein mustia ja varret suikertavat pitkin mättäiden kylkiä. Hirvenjälkiä on paljon, samoin papanakasoja. Kumma, että tässä ei ole kuitenkaan sitä ottelupaikkaa, sammalta ei ole kuovittu. Seurailen kuivan rämeikön reunaa kohti lähtöpaikkaani, kun yhtäkkiä jalka humpsahtaa ja saappaaseen tulee hiukan vettä. Aivan samannäköinen suo kuin muuallakin - no ei, sara alkaa jo metrin päässä reunasta. Siirryn metsän ja suon rajaan ja joudun kiertelemään puita.
Ja taas oja. Se on kokonaan vihreän peittämä. Leveyttä on yli metri. Hyllyvällä alustalla ryteikössä ei vauhtia oteta, hyppäämään ei oikein pysty. Vuosi sitten löysin kuitenkin ylityskohdan - tuolla! Veden alla, vihreän peitossa, on kaatuneen puun runko, sen paljastaa vain juurakko ojan reunalla. Viimekesäinen, ojaan pystyyn jättämäni riuku odottaa antaakseen tukea, ja yli mennään. Ja nyt olenkin jo lähtöpaikassani.
Tämä pikkusuo on jäänyt vain minulle. Koskaan en ole marjastajia tai jälkiä nähnyt. Eihän tuommoisella 200 x 500 metrisellä suolla, jossa on vielä lampi, voi mitään kasvaa? Tästä noin kilometrin päässä on toinen pikkusuo lampineen, siellä osaavat Kälvelän ja Simolan väet käydä, mutta on sielläkin vain minulle laadittuja marjamaita.
Istun auton vieressä koivunrungolla ja juon kahvit. Ei malttaisi pois lähteä, ja niin marhailen pikkulenkin vielä tien toisen puolen metsässä ja käyn simolalaisten laavulla asti.
Karpalosta osa mössättiin pienen sokerimäärän kanssa Minigrip-pusseihin. Osan keittelin mehuksi, karpalokiisseliä on luvassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti