Auringonnousu ajaa edellään kovempaa pakkasta. Taivas palaa. Vielä äsken oli kuusi astetta, nyt on yhdeksän. Mutta on kevättalvi, kohta aurinko nujertaa pahemman pakkasen ja kun olen saanut hiihtoasun ylleni ja monot jalkaan, on taas sopivasti kuusi astetta.
Yritän olla kolistelematta ovissa ja kaappaan suksetkin hyvin hiljaa kuistilta mukaan. Ovi on hankala, kun molemmissa käsissä on tavaraa, pikku nuppi on saatava ylös, jotta ovi menisi lukkoon: tännehän jää vain nukkujia.
Pihapolku on jäinen. Vaikka miten siihen hiekkaa kantaa, hiekkaa ei ole, se on päivän plussakelillä taas uponnut jään sisään. Ja mono on liukas kävelykenkä. Mikä on se järki siinä, että on kovamuovinen pohja? Jos matkaa olisi vähänkin, on todellinen vaara liukastua, mutta myös pohjan kuluminen on huimaa sorastetuilla teillä.
Sukset asettuvat tottuneesti kattotelineeseen. Kyllä ne autoonkin saisi, penkki on helppo kaataa, mutta kun on kunnon pitovoiteet pohjissa, selkänoja olisi jollakin suojattava. Katolla pannaan kärjet taaksepäin ja sauvat niin, että remmit eivät napsuta ajaessa kattoon ja lops, teline kiinni. On se kätevä, ei tarvitse pakkasessa kumeja venytellä paljain käsin. Lisäiloa tuottaa, jos hämärissä pysäköi vaikkapa linja-autopysäkille: teline näyttää aika lailla valottomalta poliisiauton majakalta...
Pitkällä matkalla on ilmanvastus jonkinlainen ja ääntäkin tulee, mutta onkohan minulla varaa maksaa 0.3 litrasta enemmän sadalla kilometrillä? Kiltisti auto pääsee liukastelematta alas Huhtiniemen rantaan vakiopaikalleen, siihen ikivanhan latukartan viereen. Sanoo se: - Mene vain, otan aamutorkut vielä tässä!
Pääsen jäälle. Vaikka äsken, ylhäällä, oli jo valoisaa, täällä saa kokea taivaanrannan palon ja auringonnousun uudelleen, kun harju on aika korkea. Joskus olen ihmetellyt oman varjoni pituutta, kun olen hiihtänyt Tyysterniemen kohdilla, varjo on yltänyt paljon ohi Naurissaaren, melkein Ruohosaareen.
Lumi ei juuri koskaan ole vain valkoista. Aamuvalossa varjot ovat violetteja, päivemmällä kuin entisen automme väri, "shade of denim".Aamusumussa koko valo tuntuu violetilta eikä lumi todellakaan ole valkoista.
Suksi kulkee itsestään. Eilinen päivän lämpö, plussakeli, palkitsee. Hiihtäjät ovat kiillottaneet ladun, ja paikoin on jopa tummaa jäätä. Vauhti on huomaamatta liiankin kova, jäällehän tultiin olemaan ja nauttimaan, ei hikijumpalle.
Kaislikot ovat huurussa ja timantteja täynnä. Turha kuvata: timantit ovat vain silmissä, ei diginä, ja huurrekin latistuu karvaisuudeksi. Saaristopuita, kaikenlaisia känkkyröitä ja paksuoksaisia vankkoja räkämäntyjä ei väsy katsomaan. Paikoin on sumua, joka vähitellen nousee ylemmäs ja usein hauskasti saa aikaan pikkupyryn sataessaan alas. Sumu saa aikaan joskus jopa varjolleni sädekehän, en ymmärrä ilmiötä, mutta kiva sitä on katsella.
Tuuli herää auringon mukana. Onneksi tänään alkumatkalla tuulee päin naamaa, se lupailee myötäistä palatessa. Aukealla selällä alkaa jo vitilumikin hiukan liikkua, ja kun käännyn kohti länttä, oikeanpuoleinen latu onkin paikoin hiukan tuppurainen. Usein menevät molemmat urat umpeen ja joutuu vaihtamaan tyylin umpihankitaaperrukseksikin. Nyt haitta on aika pieni: oikea jalka hiukan väsyy, kun irtolumi muljuaa ladun päällä ja aiheuttaa sivuliikettä. Vasen ura myös luistaa paremmin.
Saarten suojaan siis. Saan hiihtää Ruohosaaren kylkeä lähes saaren pohjoispäähän asti, ennen kuin sama ilmiö toistuu, onneksi vain noin sadan metrin matkalla. Ja sitten ajelen myötätuulessa, ihan pienellä lykkimisellä Skinnarilansalmeen asti.
Pilkkiukkoja kävelee jäällä, onpa Sunisenselällä joku jo asettunut ongellekin. Ensimmäinen hiihtäjäkin tulee vastaan, moikataan: tähän aikaan ei ole liikkeellä muita kuin samanhenkisiä, tuntuu oikealta tervehtiä, ihan sama tunne on kuin vaellusretkellä. Latu on poljettu siivottomaan kuntoon. Mikä saa kävelemään jopa ladulla, siis ei vain kivikovalla luistelu-uralla? Heräävän kaupungin siluetti on seuranani, kun tuulensuojassa pääsen Tyysterniemen kärkeen vievän ladun kohdalle. Pikapäätös:lähden sen verran uudelle kierrokselle, että pääsen Piiluvaan päin vievälle ladulle.
No nyt saa oikea jalka helpomman ja liukkaamman uran, nenä kun on suunnilleen itään ja pohjoisesta tuulee juuri sen verran, että ensimmäinen ura pysäyttää irtolumen. Pari kilometriä, mitään kiirettä ei ole. Eikä se latu tänä vuonna viekään Piiluvaan, se viekin Kivisalmen satamaan. Piiluvaan pääsen pistoraidetta myöten ja ihan viitsin jopa kiertää ladun päässä olevan silmukan. Kalliot ovat komeita, ja paljasta kiveä on niin paljon, että iltapäiväaurinko sitten tuokin niemennokkiin ja saariin auringonottajat. Myötätuuleen pääsen lähes ilmaista kyytiä takaisin sataman kohdalle.
Latu kiertelee lahden mukaisesti. Matka pitenee - tänne on tultu olemaan, nauttimaan, ei kilpailemaan ja oikomaan. Kaislarannan edustalla on kiva "norpanpesä", pikkuiglu. Mutta nyt sen molemmat ovipielet on kusetettu aivan keltaisiksi. Koira ei ymmärrä, ihmisen pitäisi: ei tuonne voi enää lasta laskea menemään. Vielä eilen tuo oli puhdas.
Tulee vastaan pariskunta, oikein iäkkäitä ovat molemmat. Sukset ovat ilmiselvää 80-lukua, mutta sauvat ovat modernit ja aivan liian pitkät, mutta kun asento on pysty ja potku on jo eteen eikä taakse, taitaa niin olla parempi?
Laturisteys. Uudelle kierrokselle en viitsi enää lähteä. Naurissaaren bunkkereissa en tänä vuonna ole käynyt, eräänä päivänä menen, en nyt. Myötätuuli vie. Pian olen Tyysterniemen aallonmurtajan kohdalla ihailemassa sen pikkukoivujen pitsiä vastavalossa. En kurvaa oikoladulle Nuottasaaren läpi, siinä pitäisi kiivetä maihin, eikä lunta ole tarpeeksi, sukset olisi otettava jaloista.
Siis rantareitille, Vaneritehtaan paikkeille, Upseerikerhon luo, Korkkitehtaanrantaan ja Huhtiniemen viertä autolle urheiluhallien luo.
Ja voi ihmettä, muistan pysäyttää Sports Trackerin puhelimesta! On koukuttava masiina ja apsi, näkee matkan, reitin kartalla tai satelliittikuvalla, nopeudet, keskinopeudet, ties mitä. Olen kuitenkin päättänyt, että nopeus ei merkitse paitsi silloin, kun jostain erityisestä syystä se poikkeaa: tänään tuuli auttoi, ja kevyesti lykin yli 15 km/h pitkät pätkät. On dokumenttia näyttää kotona, missä kävin - Ritva on vielä ollut kohteliaan kiinnostunut, muka.
Sukset katolle. Ylämäkeen umpijäistä mäkeä, edessä on tosi vaarallinen risteys, jossa olen kyllä etuoikeutettu, mutta ylemmältä parkkipaikalta tuleva ei juuri alhaalta tulevalle tielle näe.
Hyvällä mielellä katselen lentokenttää kiertäviä. Heiltä jäi jotain kivaa kokematta.
Yritän olla kolistelematta ovissa ja kaappaan suksetkin hyvin hiljaa kuistilta mukaan. Ovi on hankala, kun molemmissa käsissä on tavaraa, pikku nuppi on saatava ylös, jotta ovi menisi lukkoon: tännehän jää vain nukkujia.
Pihapolku on jäinen. Vaikka miten siihen hiekkaa kantaa, hiekkaa ei ole, se on päivän plussakelillä taas uponnut jään sisään. Ja mono on liukas kävelykenkä. Mikä on se järki siinä, että on kovamuovinen pohja? Jos matkaa olisi vähänkin, on todellinen vaara liukastua, mutta myös pohjan kuluminen on huimaa sorastetuilla teillä.
Sukset asettuvat tottuneesti kattotelineeseen. Kyllä ne autoonkin saisi, penkki on helppo kaataa, mutta kun on kunnon pitovoiteet pohjissa, selkänoja olisi jollakin suojattava. Katolla pannaan kärjet taaksepäin ja sauvat niin, että remmit eivät napsuta ajaessa kattoon ja lops, teline kiinni. On se kätevä, ei tarvitse pakkasessa kumeja venytellä paljain käsin. Lisäiloa tuottaa, jos hämärissä pysäköi vaikkapa linja-autopysäkille: teline näyttää aika lailla valottomalta poliisiauton majakalta...
Pitkällä matkalla on ilmanvastus jonkinlainen ja ääntäkin tulee, mutta onkohan minulla varaa maksaa 0.3 litrasta enemmän sadalla kilometrillä? Kiltisti auto pääsee liukastelematta alas Huhtiniemen rantaan vakiopaikalleen, siihen ikivanhan latukartan viereen. Sanoo se: - Mene vain, otan aamutorkut vielä tässä!
Pääsen jäälle. Vaikka äsken, ylhäällä, oli jo valoisaa, täällä saa kokea taivaanrannan palon ja auringonnousun uudelleen, kun harju on aika korkea. Joskus olen ihmetellyt oman varjoni pituutta, kun olen hiihtänyt Tyysterniemen kohdilla, varjo on yltänyt paljon ohi Naurissaaren, melkein Ruohosaareen.
Lumi ei juuri koskaan ole vain valkoista. Aamuvalossa varjot ovat violetteja, päivemmällä kuin entisen automme väri, "shade of denim".Aamusumussa koko valo tuntuu violetilta eikä lumi todellakaan ole valkoista.
Suksi kulkee itsestään. Eilinen päivän lämpö, plussakeli, palkitsee. Hiihtäjät ovat kiillottaneet ladun, ja paikoin on jopa tummaa jäätä. Vauhti on huomaamatta liiankin kova, jäällehän tultiin olemaan ja nauttimaan, ei hikijumpalle.
Kaislikot ovat huurussa ja timantteja täynnä. Turha kuvata: timantit ovat vain silmissä, ei diginä, ja huurrekin latistuu karvaisuudeksi. Saaristopuita, kaikenlaisia känkkyröitä ja paksuoksaisia vankkoja räkämäntyjä ei väsy katsomaan. Paikoin on sumua, joka vähitellen nousee ylemmäs ja usein hauskasti saa aikaan pikkupyryn sataessaan alas. Sumu saa aikaan joskus jopa varjolleni sädekehän, en ymmärrä ilmiötä, mutta kiva sitä on katsella.
Tuuli herää auringon mukana. Onneksi tänään alkumatkalla tuulee päin naamaa, se lupailee myötäistä palatessa. Aukealla selällä alkaa jo vitilumikin hiukan liikkua, ja kun käännyn kohti länttä, oikeanpuoleinen latu onkin paikoin hiukan tuppurainen. Usein menevät molemmat urat umpeen ja joutuu vaihtamaan tyylin umpihankitaaperrukseksikin. Nyt haitta on aika pieni: oikea jalka hiukan väsyy, kun irtolumi muljuaa ladun päällä ja aiheuttaa sivuliikettä. Vasen ura myös luistaa paremmin.
Saarten suojaan siis. Saan hiihtää Ruohosaaren kylkeä lähes saaren pohjoispäähän asti, ennen kuin sama ilmiö toistuu, onneksi vain noin sadan metrin matkalla. Ja sitten ajelen myötätuulessa, ihan pienellä lykkimisellä Skinnarilansalmeen asti.
Pilkkiukkoja kävelee jäällä, onpa Sunisenselällä joku jo asettunut ongellekin. Ensimmäinen hiihtäjäkin tulee vastaan, moikataan: tähän aikaan ei ole liikkeellä muita kuin samanhenkisiä, tuntuu oikealta tervehtiä, ihan sama tunne on kuin vaellusretkellä. Latu on poljettu siivottomaan kuntoon. Mikä saa kävelemään jopa ladulla, siis ei vain kivikovalla luistelu-uralla? Heräävän kaupungin siluetti on seuranani, kun tuulensuojassa pääsen Tyysterniemen kärkeen vievän ladun kohdalle. Pikapäätös:lähden sen verran uudelle kierrokselle, että pääsen Piiluvaan päin vievälle ladulle.
No nyt saa oikea jalka helpomman ja liukkaamman uran, nenä kun on suunnilleen itään ja pohjoisesta tuulee juuri sen verran, että ensimmäinen ura pysäyttää irtolumen. Pari kilometriä, mitään kiirettä ei ole. Eikä se latu tänä vuonna viekään Piiluvaan, se viekin Kivisalmen satamaan. Piiluvaan pääsen pistoraidetta myöten ja ihan viitsin jopa kiertää ladun päässä olevan silmukan. Kalliot ovat komeita, ja paljasta kiveä on niin paljon, että iltapäiväaurinko sitten tuokin niemennokkiin ja saariin auringonottajat. Myötätuuleen pääsen lähes ilmaista kyytiä takaisin sataman kohdalle.
Latu kiertelee lahden mukaisesti. Matka pitenee - tänne on tultu olemaan, nauttimaan, ei kilpailemaan ja oikomaan. Kaislarannan edustalla on kiva "norpanpesä", pikkuiglu. Mutta nyt sen molemmat ovipielet on kusetettu aivan keltaisiksi. Koira ei ymmärrä, ihmisen pitäisi: ei tuonne voi enää lasta laskea menemään. Vielä eilen tuo oli puhdas.
Tulee vastaan pariskunta, oikein iäkkäitä ovat molemmat. Sukset ovat ilmiselvää 80-lukua, mutta sauvat ovat modernit ja aivan liian pitkät, mutta kun asento on pysty ja potku on jo eteen eikä taakse, taitaa niin olla parempi?
Laturisteys. Uudelle kierrokselle en viitsi enää lähteä. Naurissaaren bunkkereissa en tänä vuonna ole käynyt, eräänä päivänä menen, en nyt. Myötätuuli vie. Pian olen Tyysterniemen aallonmurtajan kohdalla ihailemassa sen pikkukoivujen pitsiä vastavalossa. En kurvaa oikoladulle Nuottasaaren läpi, siinä pitäisi kiivetä maihin, eikä lunta ole tarpeeksi, sukset olisi otettava jaloista.
Siis rantareitille, Vaneritehtaan paikkeille, Upseerikerhon luo, Korkkitehtaanrantaan ja Huhtiniemen viertä autolle urheiluhallien luo.
Ja voi ihmettä, muistan pysäyttää Sports Trackerin puhelimesta! On koukuttava masiina ja apsi, näkee matkan, reitin kartalla tai satelliittikuvalla, nopeudet, keskinopeudet, ties mitä. Olen kuitenkin päättänyt, että nopeus ei merkitse paitsi silloin, kun jostain erityisestä syystä se poikkeaa: tänään tuuli auttoi, ja kevyesti lykin yli 15 km/h pitkät pätkät. On dokumenttia näyttää kotona, missä kävin - Ritva on vielä ollut kohteliaan kiinnostunut, muka.
Sukset katolle. Ylämäkeen umpijäistä mäkeä, edessä on tosi vaarallinen risteys, jossa olen kyllä etuoikeutettu, mutta ylemmältä parkkipaikalta tuleva ei juuri alhaalta tulevalle tielle näe.
Hyvällä mielellä katselen lentokenttää kiertäviä. Heiltä jäi jotain kivaa kokematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti