Pyhäinpäivä

Lehteä ei tänään tullut. Aamulla kuitenkin "pitää" lukea kahvipöydässä.
Kirja jäi yöpöydälle,enkä mennyt hakemaan ja kolisemaan hereille Ritvaa.
Sattumalta oli eilen kauniisti katetulle pyhäinpäiväpöydälle jäänyt kynttilä, sytytin sen. Ja kas kummaa, se mikä yöllä pyöritti, sai jatkoa ihan arkisessa kahvinjuonnissa.
Pyhäinpäivä ei minulle tarkoita pyhää uskonnollisessa mielessä. Kuka niin jumalinen olisi ollut - varmasti vilpitöntä pyrkimystä oikeaan kyllä tiedän monessakin, mutta kristillisyys menneissä ihmisissä ei ole se juttu. Tai hiukan onkin, kun se on kauniisti välittynyt heidän omassa elämänmallissaan ja suhtautumisessaan toisiin.

Rakkaita vainajia, niitäkin. Tärkeitä vainajia, varmasti, minuun suuresti vaikuttaneita muistuu montakin. Muoto muistaa olisi helpoimmillaan se riitti siellä haudalla, suorittamalla asian saa hoidettua niin, että siltä saa rauhan.

Muistumat ovat ihan hulluja, eivät varmasti mitenkään olennaisia. Mummo esimerkiksi jostakin syystä liittyy usein vintin oveen yläkerran vessassa Kimpisessä tai vaarista muistuu raskas oviverho tai palanut komero Kirkkokadullla tai kävelykeppi, jolla hän meitä kopisteli alas keinun päältä. Alaluokan opettaja taas muistuu punakoista poskista!

Monet entiset ovat vieläkin liian lähellä? Jostain syystä on lukko laskea itsensä piehtaroimaan omien vanhempiensa tai appivanhempiensa muistoissa kunnolla.
Näistä kyllä sitten taas osaa puhua yhdessä.

Nyt ei enää tunnu siltä, että jäi jonkun kanssa asiat selvittämättä tai en ehtinyt sanoa, mitä piti. Vaikka niin onkin. Ikää on jo sen verran, että ymmärtää itseään,
ymmärtää hyvin pitkälle sitäkin, joka ei minulle juuri nyt sano niitä tärkeitä asioita. Luulenpa, että en ollut tai ole näille minun tärkeilleni sen vaikeampi luettava.
Muistuu aina pyhäinpäivänä mieleen esimerkiksi isäni tapa kissan tai koiran kanssa vehtaamalla, sijaissilitettävällä, sanoa, kuinka kiva oli, kun olin siinä.
Taidan olla silittäjä itsekin.

Olisiko sana parempi? Miltä tuntuisi, aikuisten oikeasti? Kohde ensinnäkin häkeltyisi, kenties pikatyöstäisi itsensä kuuntelemaan sen asiankin sanan takana, jos osaisi. Puhe rakastamisesta, välittämisestä, huolesta vaatisi suunnittelua ja harjoitusta niin sanojalle kuin kuulijallekin. Mehän emme ole I love-porukkaa arkisin, ja jos olisimme, sanominen väljähtyisi.
Viesti on tärkeämpi kuin sana. Kun edes sen antaisi. Kun edes sen osaisi ottaa vastaan. (Sukuni tietää - osaako sukuun naitu ymmärtää?)

Reaktio osoittaa, että välittämisviesti on kuultu. Positiivinen reaktio on tietysti kiva, mutta muukin pitää huomata. Kun suuttuu, on ainakin huomattu.
Usein vain se suuttuminen antaa aiheen, tekosyyn toimia jopa päinvastoin kuin on toivottu, mutta useimmiten asia kyllä jää johonkin tumakkeeseen muhimaan, pikkuhiljaa kenties vaikuttamaan toivotulla tavalla.
Arvostaminen ja hyväksyminen olisi kai se viesti välittämisen ohella.

Juuri nyt sanon vahvasti ,että tupakanpoltto on lopetettava.
Mutta enpä sano ääneen. Viesti on kyllä välitetty.

(Tupakka vei ainakin minun vaarini, terveen ja itsestään aina huolehtineen, sekä appiukkoni, samoin hyväkuntoisen miehen aivan liian nuorina. Ja on niittämässä nyt omaakin sukupolvea!)

Niin. Yöllä pyörittää. Onhan valvottukin, oli kiva nenäpäivägaala.
Enemmän kuin kuolleet, pyörittää juuri nyt syöpä. Tai oikeastaan ihan lapsuuden ja nuoruuden asiat, kivatkin tekemiset. Ja aina peilaa itseensä, miettii omaa samalla, pohtii jopa jäljellä olevaa aikaa: en minä jouda vielä!.

Ei varmaan loukkaa vainajia, jos elävä on mielessä.

(Kuvassa on äitini)